Ladataan...
Sataman valot

Olemme tämän viikon kulkeneet miehen kanssa yhtä matkaa Kotkaan, koska hän tekee tuurausta Kotkassa. Käymme kotona vain nukkumassa ja taas aamulla lähdetään aikaisin ajamaan. On mukavaa, kun on matkaseuraa. Autossa ehtii juttelemaan paljon ja matka taittuu nopeammin kuin yksin ajellessa. Arkeen ei juuri muuta meinaa mahtuakaan nyt kuin työ, koska minulla on liukuva työaika ja kuljemme miehen työajan mukaan. Siksi olemme iltaisin vasta kuuden aikoihin kotona. Onneksi tätä seuraa tyhjä viikonloppu, jolloin ei istuta auton ratissa juuri lainkaan.

Eräänä aamuna mies tuumasi, että katuvalot ei pala enää ja mikähän säästötoimenpide tämä nyt taas on. Mutta minä tiesin ja sanoin hymyillen, ettei kyse ole säästöistä, vaan keväästä. Nyt valo kajastaa himmeästi läntisestä taivaanrannasta vielä iltakuuden jälkeen. Miten ihmeelliseltä se tuntuukaan joka vuosi tähän aikaan. 

 

 

 

Share

Ladataan...
Sataman valot

Työskentelen kulttuurialalla, mikä on pätkätöiden luvattu maa. Nykyinen pätkäni kestää kesän kynnykselle asti ja nyt näyttää hieman siltä, että työt jatkuvat myös sen jälkeen, mutta asia tarkentuu myöhemmin. Kulttuuriala on ennen kaikkea tunteella tehty valinta. Pidän työstäni hyvin paljon ja haluan edetä urallani haastavampiin työtehtäviin, joita todennäköisesti seuraava pätkä jo tarjoaa. Työpaikkojen löytyminen ei ole ollenkaan helppo juttu tällä työsaralla ja verkostoituminen vaikuttaa tolkuttoman paljon: samaan aikaan täytyy olla hyvä työssään ja myös hyvä tyyppi. Mieheni sen sijaan on ammatissa, jossa töitä luojan kiitos riittää. Olisi ankeaa, jos me molemmat taistelisimme pätkätöistä ja hyvän työtilanteen jatkuvuus olisi varmaa vain vähän aikaa kerrallaan. 

Viime toukokuun jälkeen töitä on riittänyt hyvin ja tulevaisuus näyttää töiden suhteen toiveikkaalta. Paletti toimii tällaisenaan ihan hyvin, mutta hankalaksi se muuttuu, jos uhraa ajatustakaan lapsille. Menimme viime kesänä naimisiin ja olemme molemmat noin kolmekymppisiä, joten on selvää, että biologinen kello raksuttaa ainakin teoriassa. (Ja nyt blogiani lukeville ystävilleni tiedoksi, että painotan sanaa teoriassa.) Parisuhde on kohdallaan ja taloustilanteemme sen verran vakaa, että jos lapsi ilmoittaisi nyt yhtäkkiä tulostaan, me pärjäisimme tilanteen kanssa mainiosti. Minua vain mietityttää se, uskaltaisinko hypätä työelämästä pois vaiheessa, jossa on vasta saanut jalan kunnolla oven väliin ja hyvän mahdollisuuden edetä? Nyt joku äiti varmasti kommentoi, ettei saa laittaa uraa ja lapsia samalle viivalle. No ei saakaan, mutta järki painii sen verran voimakkaasti tunteiden rinnalla, etten voi olla miettimättä myös äitiysvapaan jälkeistä elämää. Lapsethan eivät ole vauvoja loputtomiin enkä halua muuttua sellaiseksi äidiksi, jonka elämässä ei ole muuta sisältöä kuin lapset. Julmaa lapsettoman naisen puhetta ehkä, mutta akateeminen koulutus ja oman alan työt ovat minulle henkilökohtaisella tasolla sen verran iso saavutus ja tärkeää henkistä pääomaa, että haluan vaalia sitä myös jälkikasvun pyöriessä jaloissani. Ymmärrän, että on naisia, joiden elämäntehtävä on olla äiti ja minusta se on hienoa. Oma elämäntehtäväni taitaa olla enemmän äiti + ammattilainen tai äiti + oman alan asiantuntija.

Olemme mieheni kanssa miettineet joskus, että jakaisimme äitiysvapaan. Minä olisin ensin ja sitten mies. Onneksi mies edustaa hyvin nykyaikaista aviomiestä, joka ei ajattele, että naisen paikka olisi kotona ja hellan ääressä, vaan kannustaa minua etenemään urallani. Lisäksi olemme molemmat sitä mieltä, että lapsen on hyvä olla paljon myös isänsä kanssa ja että tasavertaisuuden vuoksi myös se on hyvä, että kulut jakautuisivat molempien työpaikkojen kesken. Toinen ja hankalampi juttu on se, millaisesta työtilanteesta sitten joskus jään suuren mahani kanssa pois? Ja kuinka kauan on viisasta edes odottaa vakituista työtä, koska lapset loppupeleissä kuitenkin saadaan eikä suinkaan hankita? 

Ja täytyykö sitten kuitenkin vain kuunnella biologista kelloa ja luottaa siihen, että elämä kyllä kantaa niin äitiysvapaalla kuin sen jälkeenkin?

Share

Ladataan...
Sataman valot

Viikonloppuna opiskelijakavereiden piti tulla lapsuudenkotiini Joutsaan. Meidän piti lämmittää palju, syödä maittava raclette-illallinen, juoda viiniä ja vaihtaa kuulumisia. Yhdelle iski paha flunssa ja päätimme siirtää illanistujaiset kuukauden päähän. Sääli. Sen sijaan ystävänpäivänä söimme Brunbergin suklaapusuja ja joimme kuohuviiniä mieheni ja siskoni kanssa siskon pienen koiran Urhon pyöriessä jaloissa. Kahden kilon painoinen Urho on rodultaan venäjäntoy ja hyvin hellyydenkipeä. Yöllä koira kömpi minun ja mieheni väliin nukkumaan ja käpertyi peiton päälle pienenpieneksi keräksi. 

Lauantaina kävimme yhdessä Joutsan kirpputoreille ja illalla minä ja mies suuntasimme kavereiden kanssa kaupunkiin viettämään ravintolailtaa. Hyvää ruokaa, punaviiniä ja kerrassaan mainiota seuraa, siinäpä toimivan illanvieton ainekset. Vaikken opiskelijakavereitani nähnytkään, tuli viikonlopusta oikein kiva ja leppoisa. Mikähän siinä on, että bileet onnistuvat parhaiten silloin, kun a) ne järjestyvät extempore tai b) alkuillasta tuntuu, ettei nyt oikein ole fiilistä?

Lauantai vei oman veronsa ja sunnuntaina olotilani oli samanlainen kuin Urholla vinkulelun kanssa taistelemisen jäljiltä:

 

Share

Pages