Ladataan...
Sataman valot

Kun solmii avioliiton, ruvetaan pian kyselemään jälkikasvun perään. Illanistujaisissa tarkkaillaan tuoreen vaimon alkoholin käyttöä, koska nollatoleranssi on selkeä merkki raskaudesta. Kolmekymmentä vuotta läsähtää mittariin pian ja sekin saa aikaan jos minkälaisia ajatuksia siitä, että joko olisi (muka) aika. Vakaa elämäntilanne, ikä, kypsyys, parisuhde - kaikki puoltaisivat lasten hankintaa.

Mutta entäs sitten, jos biologinen kello ei raksutakaan?

Meillä ei ole vielä minkäänlaista poltetta vauvamaailmaan. Olisi monen seikan tiimoilta ihan järkevää ryhtyä hommaan ja varsinkin, jos on ajatellut hankkia lapselleen myös sisaruksia, mutta jos koko touhu tuntuu ainoastaan järkevältä, niin eikö se silloin ole totaalisen pelottava lähtöasetelma koko elämän mullistavalle asialle? Kai tunnetta pitäisi olla paljon enemmän mukana? Toivoisin omaavani edes himpun verran vauvakuumetta aiheuttavia vaaleanpunaisia bakteereja, mutta lähinnä suhtaudun koko asiaan pelonsekaisin tuntein ja mieheni on kanssani samoilla linjoilla. Ja kun me emme kuitenkaan ole sellainen pariskunta, joka ei haluaisi koskaan lapsia. Päinvastoin. Se on tuntunut aina tähän kuvioon kuuluvalta asialta, siis sitten joskus. Vasta viime aikoina olemme ruvenneet miettimään, että mitäs jos sitä tarvittavaa fiilistä ei koskaan tulekaan. Ja että oikeastaan meillä on tosi mukavaa näin aikuisten keskenkin.

Ystäväni sanoi kerran, että asiaa pitäisi lähestyä enemmän siltä kannalta mitä asioita lapsi tuo elämään. Hän on siinä oikeassa, mutta en vain osaa nähdä sitä yksinomaan noin, koska samaan aikaan mietin mitä asioita lapsen tulo vaikeuttaisi. Kun nyt työt, parisuhde, koti ja elämä ovat hyvässä balanssissa toisiinsa nähden, tuntuisi hurjalta ruveta järisyttämään sitä perustaa tietoisesti. Entä jos meistä tulee vain väsyneitä ja kiukkusia pienen päivänsäteen valvottaessa pitkin yötä? Näemmekö toisiamme silloin siinä samassa valossa kuin nyt? Tuhoaako lapsiarki hyvän parisuhteen, vaikka miten olettaisi perustusten olevan kunnossa perhettä varten? Entä jos talous menee kuralle? Jos en saakaan enää oman alani töitä loikatessani hyvältä suoralta sivuun lapsen kanssa? Ja jos jään odottamaan vakituista työpaikkaa, olenko viimein liian vanha hankkiakseni lapsen? Kestääkö kroppa koko sen myllytyksen ja tunnenko oloni vieraaksi minussa itsessäni kehon muuttuessa, kun ainakin viimeiset kymmenen vuotta olen ollut tismalleen samankokoinen? Onko elämä lapsen kanssa pelkkää huolta ja menetyksen pelkoa? Miten sellaisen olon kanssa muka voi elää vai tottuuko siihen? 

 

 

Yhtä todennäköisesti kaikki voi sujua ihan hyvin. Toivon melkein, että nyt tämä teksti saisi jonkin sellaisen kommentin kuin "älä huoli, mulla oli sama fiilis, mutta sieltä ne vauvabakteerit sit kuitenkin tuli, sillä luonto hoitaa nää jutut". Vauvat ovat suloisia ja lapset hauskoja. En epäile yhtään etteikö vanhemmilla olisi lukuisia onnenhetkiä rakkauden hedelmiensä kanssa, mutta viisari ei värähdä tässä kellossa ollenkaan. Yrittää väristä, mutta ei. Ei vaikka miten ympärillä syntyisi lapsia. Joskus melkein toivon, että me olisimme saaneet vahingossa jälkikasvua ystäväpiirissämme ensimmäisten joukossa ilman yhtäkään esimerkkiä. Silloin olisi ehkä menty hieman enemmän laput silmillä soitellen sotaan. 

Ja sitten vielä se yhteiskunnallinenkin näkökulma: uskaltaako tähän maailmaan edes tehdä lapsia?

Ei ihme, että jo vuoden kytenyt koirakuume on paljon voimakkaampi tauti.

kuva www.weheartit.com

Share

Ladataan...
Sataman valot

Viime aikoina puhelimeni on soinut tiuhaan. Joskus pyydetään rahaa pelastushelikoptereille, seuraavaksi koulukiusaamisen ehkäisemiseksi ja äsken minulle myytiin vakuutusta rintasyövän varalta. Ajatus kaikessa on hyvä, mutten voi mitään sille, että minua rupeaa joka kerta ärsyttämään tunteisiin vetoava myyntipuhe. Äsken kerrottiin, kuinka monen naisen kohtaloksi rintasyöpä osuu ja kuinka silloin on hyvä, että on tällainen vakuutus. Kurtut otsallani syvenivät ja kysyin myyjältä, että mitäs sitten, jos kohdalle osuukin jokin muu syöpä? Onko tämä vakuutus silloin täysin turha? Nainen joutui sanomaan myöntävän vastauksen. Sanoin, että jos tälle tielle lähtee, pitäisi ottaa varmuuden vuoksi vakuutus ihan jokaista vakavaa sairautta varten. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu ja kaikkeen ei pysty mitenkään varautumaan etukäteen. Juuri siksi tuntuisi kummalta päättää nyt, että rintasyöpä on se sairaus, mihin minä panostan. 

Tiedän olevani turha ja innoton asiakas puhelinmyyjille. Missään nimessä en ole asiaton tai ilkeä, koska käytöstavat kuuluvat mielestäni kaikkialle ollaanpa sitten puhelimessa, internetissä tai kasvotusten. Puhelimeni rallattaa kuitenkin niin tiuhaan, että minua rupeaa tökkimään heti kuullessani myyjien laulavan äänensävyn, jolla vielä usein lasketellaan myyntipuheet suoraan paperista sen sijaan, että opettelisi omaan suuhun sopivan myyntitavan. Varsinkin koulukiusaamisen ehkäisemiseksi myytävät lehdet ärsyttävät erityisesti. Olen ollut itse koulukiusattu ja sama inhottavuus on osunut parinkin ystäväni kohdalle, joten aihe on liiankin tuttu minulle. Kun sitten puhelinmyyjä kertoi, että näillä varoilla koulukiusaaminen saadaan kuriin, minun oli pakko kysyä, että mitä konkreettisia tekoja kiusaamisen lopettamisen eteen he tekevät. Vastauksena kuului: "Menemme kouluihin ja lopetamme kiusaamisen." Ok. Jos se olisi noin yksinkertaista, olisi homma hoidettu pois päiväjärjestyksestä jo vuosikausia sitten. 

Ymmärrän, että puhelinmyynti on varmaan todella monelle työ, jota tehdään kenties opintojen tai toisen työn rinnalla eikä siihen välttämättä sitouduta ja syvennytä samanlailla kuin ammattiin, josta kasvatetaan oma urapolku. Eikä missään nimessä ole puhelinmyyjän vika, että hänen soittolistalleen sattuu vahingossa puhelinmyynnin hiljainen vastustaja, jonka on pätkätyöläisenä kuitenkin pakko vastata varmuuden vuoksi kaikkiin kännykän ruudulla vilkkuviin tuntemattomiin numeroihin. Olen laittanut numeroni erilaisille puhelinmyynnin estolistoille, mutta silti se pitää vakuutusmyyjät, sähköliikkeet ja hyväntekeväisyyteen rahaa keräävät aktiivisina, vaikka lehtimyyjät ovat sentään enimmäkseen kuulumattomissa. Miten nuo saisi kaikki vaiennettua? Nykyään on nimittäin sellainen ihme kuin internet, jota kautta minä kyllä olen lahjoittanut ropojani niin Punaiselle ristille kuin Roosalle nauhallekin. Ja ajatelkaa, sieltä löytyvät jopa lehtitalot, sähköfirmat, vakuutusyhtiöt sun muutkin! Heräteostoksia sen sijaan teen kaupungilla enkä puhelimessa, joten valitettavasti puhelinmyynti on minun numerossani molemminpuolista ajanhukkaa.

 

kuva weheartit.com

Share

Ladataan...
Sataman valot

Alkuviikosta olin pikavisiitillä Helsingissä koulutuksen takia. Tuntui hyvältä huomata hyräilevänsä musiikin tahtiin ajaessani Helsinginkatua pitkin kohti Töölöä. Kun ajoin ajokortin vasta 25-vuotiaana, päätin, että nyt kun viimein tämä kortti tuli hankittua, haluan oppia niin hyväksi ajajaksi, etten pelkää mitään sääilmiötä, en mutkaisia hiekkateitä enkä isojen kaupunkien keskustoja. Hyräily autonratissa Helsinginkadulla sai minut ymmärtämään, että se tavoite on saavutettu ja nyt siitä täytyy vain pitää kiinni. 

Koulutus oli juuri niin väsyttävä kuin koulutukset usein ovat. Ne antavat paljon, luovat uutta pohjaa ja uusia toimintatapoja, mutta samalla tyhjentävät takin niin, ettei loppupäivästä jaksa enää edes ajatella. Koulutuspäivän piristysruiskeena oli onneksi lounastreffit ystävän kanssa ja ensi kuussa taas: on mahtavaa, että meitä jäi muutamia samalle alalle! Pitkän päivän jälkeen auton ratti kääntyi ilolla kohti peltomaisemia ja kotia, vaikka taas normaalista poikkeavat ajo-olosuhteet iskivät kyntensä tähän matkaajaan ja kotimatka eteni valtatiellä hitaimmillaan viisikymmentä kilometriä tunnissa.

Onhan se selvää, ettei kevät voi alkaa maaliskuun alussa ilman yhdenyhtykäistäkään takatalvea. Silti valtavassa lumimäärässä ainoa plussa on valo ja kirkkaus, vaikka tähän vuodenaikaan pärjäisimme mainiosti jo kevään valolla itselläänkin. Perjantaina alkaa kevät, ihan oikeasti, totesi työkaverini kahvilla. Se jää nähtäväksi. 

Share

Pages