Ladataan...
Sataman valot

Puolet tästä viikosta olen laahustanut kotona flunssassa villasukat jalassa. Nytkin vieressä on kuppi kuumaa juotavaa ja mietin, miten huomisen työpäivän kanssa käy. Tämä on juuri sitä kaikkein tylsinä flunssan laatua: kuume ei nouse, mutta tukkoinen ja puolikuntoinen olo vain jatkuu ja jatkuu ja häilyy koko ajan siinä rajalla, että onko sitä kunnolla kipeä vai ei. Yrittäjäperheen lapsena olen tottunut siihen, että töitä tehdään puolikuntoisenakin ja kun kyse on pienestä yrityksestä, sellainen ajatusmaailma voi toimiakin ja töitä on yksinkertaisesti vain pakko tehdä silloin, kun töitä on. Siksi olen omassa työelämässäni joutunut opettelemaan uuden tavan suhtautua sairastamiseen, sillä isossa työyhteisössä on suurempaa viisautta ottaa työkaverit huomioon ja jäädä kotiin sairastamaan sen sijaan, että myöntää itselleen näkymätöntä mitalia siitä, miten reippaasti tekee töitä flunssaisenakin.

Mutta on tämä tylsää! Tänäkin viikonloppuna olisin halunnut ulkoilla ja urheilla ja nauttia syyssäästä ja sen sijaan olen katsellut Downton Abbeyta monta jaksoa putkeen. Onneksi kuitenkin flunssa tuli nyt, sillä kahden viikon kuluttua juhlin syntymäpäivääni ja jospa olotila siihen mennessä ehtisi kallistua terveyden puolelle. Sitä odotellessa.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Puhumme miehen kanssa paljon tulevaisuudesta. Miehen formulamekaanikon koulutus päättyy vuoden lopussa ja sen jälkeen olisi mahdollisuus palata vanhaan työhön tai loikata koulutuksen mukana tulleisiin mahdollisuuksiin mukaan. Molemmissa on puolensa. Vanha työ olisi varma ja helppo ratkaisu, joka puoltaisi monia muita suunnitelmia. Uusi työ toisi mukanaan työhön liittyvää epävarmuutta, mutta myös monipuolisuutta ja kehittymismahdollisuuksia. Minäkään en tiedä kumpaa vaihtoehtoa kannatan enemmän. Toisaalta tietenkin houkuttaisi ajatus siitä, että mies tekisi töitä samalla rytmillä kuin minäkin ja miehen työ olisi hyvin varmalla pohjalla oman pätkätyöelämäni rinnalla. Toisaalta innostava työ on iso osa arkea ja tämä vuosi on lisäksi opettanut hyvin sen, että meillä toimii kaikki hyvin toisen tehdessä reissutyötä. Luottamus pelaa eikä minulla ole minkäänlaista ongelmaa olla silloin tällöin yksin kotona. Ja olisihan se ihan järkyttävän hälyttävää, jos ei kotonaan pystyisi olemaan toisinaan yksin ja ylipäätään erossa puolisosta! Toki siihen vaikuttaa eniten se, että kuvio todella toimii: mikä on ihanampaa kuin se, että mies palaa reissusta kotiin, on kotiin pääsystä silminnähden onnellinen ja sanoo, että minun luonani on kaikkein paras olla, reissussa sen aina ymmärtää vielä kirkkaammin. Ei sellainen ihan itsestään selvää ole, ei minulle ainakaan. Olen sanonut miehelleni, että lopulta hänen on päätettävä työkuvionsa itse. Minä kyllä seison siinä rinnalla kallistuipa päätös kumpaan suuntaan vain. Helppoa se päättäminen ei ole, sillä niin kiehtovalta kuin ulkomailla tehtävä formulamekaanikon työ äkkiseltään kuulostaakin, liittyy siihen myös huonoja puolia, jotka ovat tulleet realistisesti tämän vuoden aikana esiin motivaatioon vaikuttaen.

Lisää vettä tähän keskustelumyllyymme lisäsi tällä viikolla tullut tieto työpaikallani alkavista yt-neuvotteluista. Jos sijaistamani ihminen sanottaisiin irti, minulla loppuisi työt. Kuitenkin pidän epävarmana, että näin kävisi, sillä hänen työkenttäänsä olisi todella haastavaa ja oikeastaan mahdotonta jakaa muiden tehtäväksi. Tässä kohtaa pätkätyöläisyys on muutenkin lähes siunaus, koska olen tottunut siihen, että oma työllistymiseni on joka tapauksessa epävarmaa, koska en nytkään tiedä töistäni kuin tämän meneillään olevan pätkän verran. Taloustilanne vaikuttaa määräaikaisiin tehtäviinkin. Hankalinta tilanne on varmasti kaikille niille, jotka nyt ovat valmistumassa ja vasta alkamassa rakentaa verkostojaan ja keräämässä ensimmäisiä työkokemuksiaan. Valmistumisestani tulee jouluna kuluneeksi viisi vuotta ja olen onneksi ehtinyt takoa kuumaa rautaa kaikki nämä vuodet, mutta siltikään en voi olla miettimättä B-, C- ja D-vaihtoehtoja. Pätkätyöt ovat opettaneet kuitenkin myös sen, että vaikka työt loppuisivatkin tältä omalta alalta, niin toimettomaksi en jäisi, vaan kyllä aina jotain löytyisi, omia projekteja, yhteistyöprojekteja, käsityöpuotien tuurauskeikkoja, jotain.

Olemme puhuneet joskus myös siitä, miten monella meidän ystävistämme on jo omakotitalot ja monta vuotta tasaisilla urillaan kulkeneet arkikuviot. Mies sanoi hyvin, että yksi ero onkin juuri se, että me emme ole niin sidoksissa mihinkään paikkakuntaan, että tietyllä paikkakunnalla pysyminen menisi työn etsimisen edelle, vaan meillä työ ratkaisee ja olemme valmiit lähtemään kiinnostavien työmahdollisuuksien perässä muualle. Se oli hyvin kiteytetty. Toki toivoisin, että joskus mekin saisimme työkuviot sellaisiksi, että asuinpaikkakunta todella tuntuisi kotipaikkakunnalta ja siihen voisi jäädä niin vahvasti, että voisi ajatella jopa sitä omakotitaloa. Mutta toisaalta tässä epävarmassa kuviossa on jopa jotain kiehtovaa: maailma on täynnä mahdollisuuksia ja eri vaihtoehtoja ja me seisomme rinnakkain valmiina loikkaamaan mukaan.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Alun perin minun piti olla tänä viikonloppuna ulkosaaristossa Utön saarella kahden ystäväni kanssa. Retki peruuntui alkusyksyllä ja siirtyi toteutettavaksi ensi keväällä (toivottavasti). Syyskuussa on ollut niin paljon työkiireitä ja työmatkoja, että oikeastaan ihan hyvä hiljentää viikonloput nyt alkuun. Utö houkuttelee kovasti, mutta enpä tiedä olisimmeko edes päässeet perjantai-iltana yhteysaluksella Nauvosta Utölle Valion riehuessa ympärillä. Maakrapua houkuttelee silloin huomattavasti enemmän pysytteleminen vankasti mantereella kotiin kynttilänvaloon sulkeutuen. 

Viikonloppu on ollut hyvä ja rauhallinen. Perjantaina ystäväni tuli iltakahville. Istuimme monta tuntia keittiönpöydän ääressä ihan vain puhuen, puhuen, puhuen ja aika kului huomaamatta. Tutustuimme junassa työmatkalla viitisen vuotta sitten, jonka jälkeen kuljimme kimppakyydeillä töihin. Meillä synkkasi alusta asti tosi hyvin ja työmatkan aikana käydyt keskustelut kulkivat toisinaan hyvinkin syvissä vesissä. Nykyään asumme eri paikkakunnilla, mutta pidämme silti yhteyttä ja tapaamme aina silloin tällöin. Hän oli vieraana häissämme kaksi vuotta sitten ja olen tutustunut hänen kauttaan pariin muuhunkin samanhenkiseen tällä alueella asuvaan naiseen. Hassua, miten ihmeellisistä yhteyksistä voi syntyä ystävyyttä.

Mieheni on tänä viikonloppuna kauden viimeisellä kisareissulla ja minä en ole tehnyt oikeastaan mitään. Olen nukkunut pitkiä yöunia ja herännyt silti molempina aamuina jo kahdeksalta. Eräs opiskelijakaverini laittoi kerran tällaisesta viikonloppuohjelmasta postauksen someen hashtagilla #thisis30, mikä tuntui lähes pelottavan osuvalta. Eilen kävin heti aamusta salilla spinning-tunnilla ja nostelemassa painoja saadakseni onnettomiin käsivarsiini enemmän voimaa. Sen jälkeen saunoin salilla, mikä tuntuu ihanalta rauhallisina ja kiireettöminä lauantain aamupäivinä, kun salilla on tosi vähän porukkaa. Tänäänkin heräsin aikaisin ja olin yhdeltätoista ulkoilutamineissa hiekkakentällä koirakoulussa. Nyt kello on vasta yksi ja tuntuu kuin tätä päivää olisi jo kulunut vaikka kuinka. 

Olemme aika menevää sorttia mieheni kanssa. Meillä on laaja tuttavapiiri ja tykkäämme osallistua tapahtumiin, olla monessa mukana ja järjestää itsekin aktiivisesti erilaista tekemistä. Ja onneksi olemmekin siinä niin samanlaisia, koska olisi paljon hankalampaa, jos toinen tykkäisi mennä ja tavata ihmisiä ja reissata ja toiselle riittäisi pelkästään kotona pyöriminen ja sohvannurkka. Mutta sen vastapainona on ihanaa, kun silloin tällöin on juuri tällaisia viikonloppuja, jolloin ei tapahdu mitään kummoisempaa. Nyt olen valmis taas alkavaan työviikkoon ja ensi viikonloppuun, jossa taas ihmisiä, ääntä ja tekemistä riittää kovasti.

Share

Pages