Ladataan...
Sataman valot

"Se oli elämäni - kaikkien muiden elämien tavoin selittämätön, peruuttamaton ja pyhä. Niin kovin lähellä, niin kovin läsnä ja ikiomani. Villi ja hallitsematon, ja hyvä juuri niin."

Noihin sanoihin päättyy Cheryl Strayedin kirja Villi vaellus. Se kertoo kirjailijan omasta elämästä vajaan parinkymmenen vuoden takaa ja perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä ja muistoihinsa. Cherylin äiti kuolee syöpään, mikä lyö sirpaleiksi nuoren naisen koko elämän. Cheryl menettää hänet aivan liian varhain, sillä vaikka hän on mennyt alle parikymppisenä naimisiin ensirakkautensa kanssa, hän ei ole ehtinyt kasvaa aikuiseksi ollakseen riittävän valmis pärjäämään ilman äitiä - tuskin ihminen on ikinä sellaiseen todella riittävän valmis. Sisaruskatras hajoaa äidin kuoleman jälkeen, Cheryl eroaa miehestään, ajautuu huumeiden ja irtosuhteiden pyörteisiin ja kadottaa siinä samalla myös itsensä.

"Jos piirtäisin kartan kuvaamaan äidin kuolinpäivän ja ensimmäisen vaelluspäiväni välistä runsaan neljän vuoden mittaista jaksoa, tuloksena olisi joka suuntaan sojottavien viivojen sekasotku, kuin rätisevä tähtisadetikku --"

Sitten eräänä päivänä Cherylin silmiin osuu Pacific Crest Trail -vaellusreittiä esittelevä matkaopas. Kyseessä on Kalifornian, Oregon ja Washingtonin osavaltiot halkova 4286 kilometrin pituinen vaellusreitti, joka ylettyy Meksikon rajalta Kanadan rajalle. Ajatus PCT:stä jää pyörimään Cherylin mieleen. Hän palaa ostamaan matkaoppaan ja pian älytön idea muuttuu suunnitelmaksi ja viimein Cheryl on ylisuuren rinkkansa Hirmun kanssa polun päässä tavoitteenaan kävellä 1770 kilometriä Mojavesta pohjoiseen Jumalten sillalle.

Villi vaellus teki minuun suuren vaikutuksen. Kirjan alku on raskas, koska äidin sairautta ja kuolemaa kuvaillaan niin yksityiskohtaisesti. Ehkä juuri kokemusten omakohtaisuus toi asioille tuskaisen ja raa'an sävyn, sillä Cheryl Strayed todella tietää mistä kirjoittaa. Toisaalta juuri raskas alku piirtää tarkat ääriviivat sille, miksi Cheryl päättää lähteä vaeltamaan ja miksi hän tarvitsee erämaan rauhaa ja täydellistä irtiottoa tullakseen jälleen ehjäksi. Alkuun ihmettelin, kuinka vähäisellä vaelluskokemuksella nuori nainen päättää heti rykäistä 1770 kilometrin reissun, mutta kirjan loppupuolella selvisi, ettei Cheryl ollutkaan ihan niin tietämätön retkeilystä kuin alussa vaikutti, koska hänen isäpuolensa oli opettanut hänelle jo lapsena nuotion sytyttämistä, melontaa ja muita luonnossa liikkumisen taitoja. Rohkea Cheryl on joka tapauksessa.

Ihailin Cherylin rohkeutta koko vaellustarinan ajan. Ihailin sitä, miten hän yöpyy yksin teltassa keskellä erämaata ja vakuuttaa itselleen, ettei pelkää, vaikka kojootit haukahtelevat ympärillä tai taskulampun valokeila osuu pimeydestä tuijottaviin kiiluviin silmiin, jotka sitten yhtäkkiä katoavat eikä koskaan selviä, mikä olio Cheryliä tarkkaili.

Villi vaellus myös muistutti, että enimmäkseen me ihmiset ihan todella olemme hyviä toisillemme. Cheryl kohtaa useita ihmisiä vaelluksen aikana ja suurin osa näistä on miehiä. Toisinaan hän vaeltaa miesporukassa pieniä pätkiä ja on usein korven ainoa tyttö. Silti vain kerran koko 1770 kilometrin aikana Cheryl kohtaa miehen, jonka kanssa tilanne muuttuu uhkaavaksi, mutta Cheryl selviää siitä onneksi säikähdyksellä. Tämä mies ei ole vaeltamassa, vaan osuu Cherylin polulle lähempänä asutusta. Siksi jälleen mietin, että ehkä erämaassa vallitsee vaeltajien kesken niin hyvä yhteishenki, ettei epäkunnioittava käytös ja pelon kylväminen siihen kuvaan sovi. Olen lukenut yksin vaeltavien naisten kokemuksista aiemminkin Yrjö Teeriahon teoksesta Itäkairan prinsessa sekä viime kesänä kirjoitetusta Kuukausi yksin erämaassa -blogista ja niissä nousee esiin samantyyliset kokemukset kuin Villissä vaelluksessakin. Yksin vaeltavasta naisesta tulee heti mieleen tietenkin pelkääminen ja vaaratilanteet, mutta todennäköisemmin vaara kohtaa siellä, missä on paljon muita ihmisiä: oikaistessa puiston poikki, öisellä kadulla. Kuten paljon matkustellut Pirkka-Pekka Petelius totesi uusimmassa Mondossa:

"Ihmistä olen matkoilla pelännyt, mutta luontoa en koskaan."

Minä en uskaltaisi lähteä yksin vaeltamaan, mutta jo patikointireissu naisten kesken toimisi hyvin. Tein ensimmäistä kertaa sellaisen viime kesänä ystäväni T:n kanssa. Alkuun jännitti, koska helposta reitistä huolimatta oma eräkokemukseni ei ole mitään huippua ja siksi aviomieheni on tuntunut hyvältä ja turvalliselta vaelluskumppanilta. Mutta toisaalta juuri tuo on se seikka, miksi haluaisin patikoida toisinaan naisten kesken. Niin paljon kuin mieheni seurasta pidänkin, en halua silti olla sellainen nainen, joka turvautuu liikaa mieheensä eikä uskaltaisi tehdä tällaisia asioita ilman häntä. Meidän retkemme T:n kanssa oli mukava ja jännitin ihan suotta: kesäisessä kansallispuistossa ei pelottanut hetkeäkään eikä vastaan tullut ainuttakaan tilannetta, missä emme olisi pärjänneet ihan vain keskenämme. Retkemme oli niin täynnä rauhaa ja rentoutta, että tuntuu kuin olisimme olleet pidemmälläkin lomalla.

Palaan vielä tämän pitkän tekstin innottajaan, Cheryl Strayedin Villiin vaellukseen. Kirja on hyvin kirjoitettu ja vei minut mukanaan niin kokonaan, että se tuntui loppuvan aivan liian aikaisin. Vaikka toisaalta tarina oli sellaisenaan juuri täydellinen eikä se olisikaan saanut laajeta mihinkään suuntaan, sillä Cheryl kyllä kertaa paljon menneisyyttään matkan aikana, mutta pääpaino on silti vaellustarinalla. Vaeltaminen vahvistaa ja eheyttää rikkinäistä Cheryliä ja jo melko alkuvaiheessa hän huomaa, ettei mieti murheitaan niin paljon, koska keskittyy fyysiseen suorittamseen. Ja kun kirjan viimeisillä sivuilla Cheryl istuu valkealla penkillä takanaan 1770 käveltyä kilometriä sydän täynnä hyvää oloa ja kiitollisuutta, nousivat kyyneleet silmiini.

Villi vaellus sopii kaikille luontoretkeilystä ja patikoinnista kiinostuneille ja sen vuoksi itse tartuin kirjaan. Mutta uskon sen sopivan myös kaikille niille lohdutukseksi, jotka kaipaavat elämäänsä toivoa ja rohkaisua. Siksi kirjan edetessä ajattelin paljon ystävääni, jolla on ollut raskas talvi ja lähetin hänelle oman kappaleen postissa. Toivon, että kirja vie yhtä lailla mukanaan ja muistuttaa, että asiat kyllä järjestyvät ja oma suunta löytyy. Tai kenties rohkaisee nostamaan rinkan selkään ja lähtemään kohti seikkailuja.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Kun menimme naimisiin, meille kirkollinen vihkiminen oli tärkeä asia. Avioliitto tuntui alkavan turvatulla tavalla, kun se siunattiin ja sen puolesta, meidän yhteisen elämämme puolesta, rukoiltiin. Pidimme koko vihkimisen ajan tiukasti toisiamme kädestä kiinni ja irrotimme otteen vain rukouksien ajaksi.

Minulla on neljä kummilasta. Vanhin heistä on jo 15-vuotias, sillä olin juuri päässyt ripille, kun hän syntyi. Viime kesänä sain kunnian olla siunaamassa häntä konfirmaatiossa. Muut kummilapseni ovat ystävieni lapsia ja heihin kuuluu esikoululainen tyttö, kaksivuotias poika ja vuoden ikäinen tyttö. Jokaisen kastetilaisuus on ollut kaunis ja herkkä tilaisuus, ja jokaisella kummilapsellani on paikka lähellä sydäntäni, sillä kummiksi pääseminen on aina suuri kunnia ja kertoo, että on jotain onnistunut tekemään tässä ystävyyssuhteessa erittäin oikein.

Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt paljon sitä, haluanko kuulua luterilaiseen kirkkoon. Mieheni pohtii samaa. Toki asia tuli esiin ennen kaikkea verotiedoissa, kun näki jälleen miten suuri summa kirkolle menee eikä silti ole varma allekirjoittaako luterilaisen kirkon oppeja ja toimintatapoja. Usein myös pohdin, tarvitseeko nykyajan yhteiskunta valtiollista kirkkoa. Missään tapauksessa en voi sanoa, että nämä pohdinnat johtuisivat siitä, että oma uskoni horjuu, koska ateistia minusta ei saisi mitenkään. Uskoni on kuitenkin niin yksilöllistä, ettei se kohtaa täysin luterilaisten oppien kanssa lukuun ottamatta rakkauden kaksoiskäskyä, joka itse asiassa riittäisi sellaisenaan ja ainoastaan oman uskoni pohjaksi ja ohjenuoraksi. Oma uskoni on niin henkilökohtainen kokonaisuus, etten myöskään tarvitse siihen yhteisöä ja senkin vuoksi tuntuu, että mitä saan siitä, että kuulun luterilaiseen kirkkoon?

Kirkkoon kuuluminen tulee kuitenkin tärkeäksi kysymykseksi elämän suurissa hetkissä. Vaikka meillä ei vielä lapsia ole, en voi olla miettimättä kirkkoon kuulkumisen merkitystä juuri lapsen syntymän kannalta. Vapaamuotoisempi nimijuhla lapsen kunniaksi olisi ehkä enemmän meidän perheemme näköinen kuin perinteiseen kaavaan kulkeva ristiäistilaisuus. Kummiudessakin on vähän sama juttu, etten koe kristillistä kasvatusta tärkeimmäksi, vaan sitä, että lapsi saa kummeista lisää luotettavia ja turvallisia aikuisia ystäviä elämäänsä. Sitä paitsi yksi parhaimmista ystävistäni ei edes kuulu kirkkoon ja silti hän on se, jota ajattelen silloin, kun mietin kenet haluaisin lapsemme kummiksi. Ja sitten kuitenkin mieleeni nousee sama ajatus kuin vihkimisen kanssa: haluaisin, että lapseni puolesta rukoillaan ja hänen alkava elämänsä siunataan. Ja toisaalta onko oikein liittää lapsi kirkkoon silloin, kun hän ei itse pysty vielä omasta hengellistä elämästään päättämään (kuten ei mistään muustakaan)? Kuten jo aiemmin kirjoitin, koen uskonnon niin henkilökohtaiseksi asiaksi, että siinä täytyisi päätösvalta olla itsellä, vaikka toki näin onkin sitten viimeistään, kun lapsi varttuu aikuiseksi. 

Nämä ovat monimutkaisia kysymyksiä usealta kantilta. Esimerkiksi viimeksi tänä aamuna töihin matkatessani kuuntelin Yle 1:n Aamusoittoa, koska pidän rauhallisesta aamuohjelmasta paljon enemmän kuin muiden radiokanavien minulle liian kovaäänisistä ja riehakkaista aamushow-ohjelmista. Pidän Aamusoitosta kovasti, mutta se päättyy juuri ennen kahdeksaa ja siksi usein osun autoon silloin, kun Aamusoitto vaihtuu aamuhartaudeksi. Olen yrittänyt kuunnella sitä sellaisella "katsotaan, uppoaako" -fiiliksellä ja tänäkin aamuna ajattelin aamuhartaudessa luetusta vertauskuvallisesta tarinasta, etten kyllä ihan allekirjoita tuota, ja siinä vaiheessa sammutin radion kokonaan, kun siellä ruvettiin puhumaan läheisen kuolemasta ja puheen taustalla soi Adagio. Tiedän, että tässä maassa on varmasti useita ihmisiä, joille se oli juuri sillä hetkellä tärkeää ja lohdullista, mutta itse ajattelin, etten tahdo näin surullisella mielellä mennä töihin. Ja toisaalta mietin joka kerta, tarvitseeko nykypäivänä valtion rahoittamassa radiokanavassa edes olla päivittäisiä hartaushetkiä? En kyseenalaista tätä pinnallisuuden kannalta, koska ihminen on kuitenkin ollut kautta aikojen hengellisyyteen taipuvainen riippumatta siitä, mihin se kohdistuu ja millaisena se ilmenee enkä epäile, että se muuttuisi mihinkään nykypäivänä. Mutta tarvitsemmeko todella yhtenäistä valtiollista kirkkoa siihen?

Tiedän, ettei oma uskoni muuttuisi mihinkään, vaikka eroaisin kirkosta. Silti se on niin iso päätös, etten osaisi surffata tuosta noin vain nettiin ja erota kirkosta parilla klikkauksella.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Tämä tammikuu on ollut ihana. Loma teki tehtävänsä ja työmotivaatio on jälleen kunnossa. On ihmeellistä huomata, miten suuri vaikutus sillä oli, koska marras-joulukuussa työpaikan ilmapiiri oli yt-neuvottelujen takia stressaantunut ja minäkin odotin vain lomaa ja sunnuntaiblues oli toisinaan melkoinen. Mutta sitten oli loma, tuli lunta ja valoa ja päiväkin pitenee koko ajan enemmän, joten tuntuu, että pöytä olisi taas kunnolla puhdas ja mieli tarmoa täynnä. Olen nauttinut tammikuun arkisesta tunnelmasta sekä lumesta ja pakkasesta kovasti. Pari päivää makasin flunssassa, mutta onneksi paranin pian ja pääsin nyt kuluneena viikonloppuna ulkoilemaan. Eilen kävimme lumikenkäilemässä Valkmusan kansallispuistossa ystävien kanssa ja tänään kävelimme mieheni kanssa Kotkan edustalla sijaitsevaan Varissaareen jäätä pitkin. Mies totesi, ettei ole koskaan ennen kävellyt meren jäällä ja kun tarkemmin mietin, taisi minullakin kerta olla toinen tai kolmas: joskus Helsingissä asuessani kävelin ystävien kanssa Kaivopuiston edustalla lähisaareen kaakaolle. Lähdimme vuodenvaihteessa Rukalle lumettomasta Keski-Suomesta vesisateen piiskatessa auton ikkunaa ja mietimme, että kyllä mahtaa olla ankeaa tulla takaisin talvisista maisemista tänne ikuiseen marraskuuhun. Mutta talvi tulikin meidän mukanamme samaa matkaa pohjoisesta ja viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet ihanat. Edes kolmenkymmenen asteen pakkanen ei tuntunut minusta lainkaan liian kylmältä, vaan ajattelin, että juuri tätä sen täytyisi olla, vanhan ajan talvisäätä. 

Share

Pages