Ladataan...
Sataman valot

Viikonloppuna keskustelimme kavereideni kanssa riitelemisestä. Keskustelu alkoi ennen kaikkea sisarusten kanssa riitelemisestä. Minä ja siskoni olemme yhtä aikaa toistemme parhaat ystävät ja pahimmat viholliset. Yksikään ihmissuhteeni ei ole niin tulenarka kuin suhteeni siskoon. Olemme olleet aina läheisiä ja kasvaneen vuoden ja neljän kuukauden ikäeron takia koko elämämme yhdessä. Siksi tunnemme toisemme todella hyvin ja juuri siksi jo väärällä äänensävyllä kirjoitettu viesti saattaa olla se kipinä, jonka maahan valunut bensiini vaatii roihahtaakseen. Vuosien aikana olemme oppineet pitämään sopivaa etäisyyttä toisiimme, sitä, jossa vielä on läheistä ja kivaa, mutta ei olla liian lähellä, jotta roihu voisi taas syttyä. Isäni, äitini ja veljeni kanssa en ole riidellyt moneen vuoteen.

Mieheni on se, jolle puhun aina kaikki asiani ja joka näkee hyvät ja huonot päiväni. Hän on luonteeltaan hyvin tasainen ja mutkaton ja tasapainottaa siksi juuri oikealla tavalla minun temperamenttiani. Me riitelemme harvoin ja  ne päivät pystyisi merkitsemään etukäteen kalenteriin, sillä riitamme syntyvät lähes aina siten, että minulla on se kuuluisa aika kuukaudesta ja olen silloin herkkä ärsyyntymään. Toki näihin yhteisiin vuosiin on sisältynyt myös kausia, jolloin on riidelty enemmän ja usein ne ovat liittyneet aikoihin, joissa on paljon muuta epävarmuutta tai epämukavuutta, mutta onneksi nyt viime aikoina ei ole tarvinnut räiskyä usein.

Ystävien kanssa minulle syntyy kahnauksia erittäin harvoin ja siksi ne riidat ovat kaikkein kivuliaimpia. Ehkä tämä johtuu siitä, että siskon ja miehen kanssa riidat tulevat ja menevät, sillä kun kyse on todella läheisistä ihmissuhteista, niin myös luottaa siihen, että asiat aina selviävät ja suhde kestää kiukuttelut ja loukkaantumiset. Kumpikaan näistä ihmisistä ei ole mököttäjä enkä ole minäkään, joten riidat menevät nopeasti ohi eikä mitään jää hampaankoloon. Sen sijaan ystävien kanssa ihmissuhteet ovat läheisyydestä huolimatta kohteliaammat ja hienovaraisemmat, ja siksi riitatilanteessa tulee ensimmäisenä sellainen olo, että nyt on tapahtunut peruuttamaton virhe eikä mikään enää korjaa tätä. Samalla tajuaa, miten paljon on pelissä ja kuinka tärkeä toinen ihminen todella on. Onnistuin loukkaamaan erästä minulle hyvin tärkeää ihmistä ja kun hän (onneksi) otti asian heti puheeksi, tunsin suurta murhetta ja myös häpeää. Sillä hetkellä myös tajusin, miten tärkeää on osata pyytää anteeksi ja ymmärtää todella omat virheensä ja tilanteen kaikki näkökulmat. Vaikka asia on vielä tuore ja vähän keskenkin, olemme onneksi niin vahvalla pohjalla, että keskustelemme hyvin rakentavasti ja avoimesti ja siksi uskon tämän lopulta vahvistavan ystävyyttämme. Surkeinta on tietenkin se, että koko sotku johtuu yksinomaan minusta ja monta kuukautta sitten sanotuista vääristä sanoista, jotka pulpahtivat väärällä hetkellä esiin. Ehkä tätä seuraa vain vahvempi, avoimempi ja parempi ystävyys ja samalla minä opin paljon lisää itsestäni, ystävästäni ja vähän kaikesta muustakin. Toivon koko sydämestäni niin.

Anteeksi - se on kovin tärkeä sana.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Niin siinä sitten kävi, että loppuvuoden työkuviot varmistuivat. Työpaikan osoite pysyy ennallaan ja siten siis työkaveritkin, mutta organisaatio, työhuone ja tehtävät muuttuvat. Olihan tämä tiedossa periaatteessa, mutta kun lopulta asialle lyötiin sinetti, olo tuntui niin kevyeltä ja huolettomalta, että olin pelkkää hymyä. Nyt olisi työkuviot tämän vuoden osalta paketissa! Uusi tehtävä on mielenkiintoinen ja opettaa taas paljon uutta. Saappaat tuntuvat nykyisestä näkökulmasta pikkuisen pienemmiltä ja siksi kevyemmiltä: nyt en täytä kenenkään toisen paikkaa, vaan kyseessä on projekti. Toki se ei silti sano, etteikö työ olisi lopulta kuitenkin haastavaa. Ehkä vain tämän yt-talven ja sen myötä yhtäkkiä muuttuneiden työkuvioiden jälkeen uusi projekti eri organisaatiossa on ihan tervetullut juttu. 

Tuntuu ihanalta, että hiljalleen osaa jo luottaa siihen, että uusi pätkä kyllä löytyy aina. Kun seuraava pätkä päättyy ensi joulukuussa, tulee valmistumisestani kuluneeksi kuusi vuotta. Sinä aikana olen ollut kahdeksan kuukautta työttömänä ja muun ajan töissä. Ja näistäkin kahdeksasta kuukaudesta epätoivoista työnhakua on ollut puolitoista kuukautta, sillä kaikkiaan neljä työttömyyskuukautta on ollut sellaisia, joissa seuraava pätkä on ollut jo tiedossa, ja kaksi ja puoli kuukautta puolestaan sellaisia, että tein osa-aikaista työtä erään yhdistyksen tiedottajana. Silti tämä ei poista kokonaan sitä epävarmuutta, mikä kaikesta huolimatta liittyy siihen, että tietää töistään vain pätkän kerrallaan. Joka kerta joutuu pienestä luottavaisuudesta huolimatta puntaroimaan myös sitä, että olenko minä riittävän hyvä, jotta työnantaja valitsee juuri minut tehtävään? Tai että jos teenkin välissä jotain muuta, löytyykö tilalleni joku muu parempi ja pätevämpi eikä sen jälkeen pätkiä enää heltiäkään? (Tai että tuleeko koskaan vastaan sitä vakituista virkaa, jossa minä olen lopulta kaikista hakijoista se paras vaihtoehto?)

Syksyllä pidin esitelmän alani opiskelijoille ja kerroin heille omasta tähänastisesta työurastani. Sanoin kaunistelematta, ettei kannata odottaa liikaa, koska pätkätyöt ovat kulttuurialan luonne. Toki voi käydä niinkin hyvä tuuri, että vakituinen virka irtoaa pian valmistumisen jälkeen, mutta siihen haaveeseen ei kannata tuudittautua liikaa. Neuvoin opiskelijoita suhtautumaan tähän ammattiin kuin yrittäjyyteen: jos pätkien välissä on työttömyyttä, niin ei lannistuta, vaan silloin käytetään eri tavalla omaa osaamista ja siis esimerkiksi kirjoitetaan, tehdään vapaaehtoistyötä tai tuurataan tuttavien myymälöissä. Tekeminen pitää ajatuksen virkeänä ja olon tarpeellisena, ja kyllä se uusi pätkä sieltä taas ajanmyötä lohkeaa.

Ja sitten täytyy muistaa itse elää sillä asenteella, mitä syksyllä opiskelijoille opetti. En voi väittää, että se aina onnistuisi, mutta onneksi näiden vuosien kokemuksella se onnistuu jo enimmäkseen - ja ehkä siitä oli juuri siksi helppo opiskelijoille puhuakin.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Useampi kaverini on saanut vakituisen työpaikan kuluneen talven aikana. Nämä kaikki ovat osaavia ammattilaisia ja ehdottomasti vakituisen työpaikan arvoisia. Kun kolmekymppinen korkeastikoulutettu nainen saa vakituisen työpaikan lama-aikana, tuo se valtavasti toivoa meille pätkätöillä itseämme elättäville kolmekymppisille korkeastikoulutetuille naisille. Olen tämän talven aikana kuullut myös niitä tarinoita, joissa itseäni kymmenisen vuotta vanhemmilla pätkärupeama vain jatkuu ja jatkuu pätkästä toiseen eikä virkoja näy, vaikka työkokemusta ja osaamista on jo valtava määrä. Kolmantena ryhmänä ovat kaikki ne humanistit, jotka päättivät valmistumisen jälkeen seurata sittenkin järjen ääntä ja opiskelivat uuden ammatin sosiaalialalta.

Olisi silti oman kruunun kiillottamista väittää, etteikö uutinen kaverin vakituisesta virasta nostaisi mieleeni niitä kysymyksiä, että miksen mä ja miksei mulle. Valmistumisestani on nyt hieman yli viisi vuotta ja nytkin tiedän työstäni varmuudella huhtikuun loppuun ja siitä sitten seuraava pätkä jatkuu ehkä, kunhan asiat vielä kunnolla varmistuvat. Isoja investointeja on haastavaa miettiä ja lapsia meillä saattaisi jo ollakin, jos työt olisivat vakaalla pohjalla enkä pelkäisi kärryiltä putoamista perheen perustamisen seurauksena. (Oma alani on minulle niin oikeantuntuinen, etten haluaisi päätyä tilanteeseen, jossa olisi järkevintä lähteä kouluttautumaan kokonaan uudelle alalle.) Pätkätyöläisen elämästä voisi nillittää loputtomiin.

Sille tielle ei kuitenkaan kannata lähteä, vaan ennemmin täytyy muistaa, kuinka onnekkaasti olen saanut tehdä töitä omalla alallani huonosta taloustilanteesta ja resurssien jatkuvasta vähentämisestä huolimatta. Näiden vuosien aikana minulla on ollut enemmän töitä kuin työttömyyttä. Olen saanut kehittyä oman alani osaajana ja hypätä sopivassa tahdissa aina hieman isompiin saappaisiin. Pätkätöissä on oma epävarmuutensa, mutta fiksun rahankäytön ja työttömyyskassan ansiosta pystyy kuitenkin elämään ihan täyttä elämää jatkuvasti olipa kyse sitten harrastuksista ja matkustamisesta tai ihan vain perusarjen pyörittämisestä taloudellisesti tasavertaisena puolisona.

Ja sitten täytyy muistaa se syvempi taso. Ihminen vertaa itseään helposti muihin ja se on ihan inhimillistä. Silti täytyy muistaa lyödä jarru pohjaan riittävän ajoissa. Eräs ihminen sanoi minulle kerran, että usein muut vaikuttavat niin onnellisilta, mutta kulissi on aina kulissi. Ajattelin heti, että ei onnellisuus ole järjestelmällisesti aina kulissi, vaan täytyy muistaa, että tässä maailmassa kaikki eivät vain vaikuta onnellisilta, vaan osa (ja todennäköisesti suurin osa) heistä ihan todella on onnellisia ja se heijastuu silloin myös ulospäin. Jos huomaa lohduttavansa itseään sillä, että toisten onni on vain kulissi tai toisille tapahtuvat hienot asiat vaativat varmasti veronsa tai ovat vähintään jonkinlaisella vilunkipelillä saavutettuja, täytyisi viheltää peli poikki samantien ja katsoa rehellisesti peiliin. 

Sillä lopulta kaikki on yhtä suurta syy-seuraussuhdetta. Kun on itse onnellinen, on helppo olla muidenkin saavutuksista onnellinen. Ja se oma onnellisuus puolestaan on minun mielestäni kiinni kahdesta seikasta: onko itselleen täysin rehellinen ja onko edessä nököttävä lasi puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä. Puolillaan se on joka tapauksessa, mutta hyvä ja positiivinen asenne toimii vetovoiman lailla ja tuo elämään hyviä asioita tullessaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Share