Ladataan...
Sataman valot

Ensin räjähtää Pariisissa, nyt Brysselissä. Maailma tuntuu kolkuttelevan omalla kotiovella juuri niin raakana kuin se ollaan totuttu näkemään televisiossa, jossain kaukana ja erilaisessa todellisuudessa. Ei saa pelätä, sanotaan. Pelkoa he haluavat. Ja silti on kovin vaikeaa olla pelkäämättä, koska räjähtää voi missä vain, ja mitä tarkalleen ottaen he edes olevat, jotka tahtovat, että me pelkäämme?

Kun asuin Helsingissä yli viisi vuotta sitten, mietin joskus metrossa, että entä jos joku täällä nyt tekisi jotain pahaa? Täältä ei pääsisi pois. En oikeastaan Helsingissä edes pelännyt, mutta metrossa tuo ajatus tuli aina mieleen. Tai ruuhka-aikaan keskustassa. Tuskin tästä maailmasta lintukotoa löytyy, mutta nykyisessä kotikaupungissa ei vastaavaa oloa tule. Kaikki on pienempää, väljempää ja hitaampaa, hiljaisempaakin. Tuntuu, että hyvin monet asiat tapahtuvat muualla. Niin hyvät kuin huonotkin. 

Silti pahojen uutisten ristitulessa kaipaan vielä kauemmaksi, pieneksi ja näkymättömäksi. Ajattelen, että onneksi näin Pariisin viime kesänä ja onneksi pahin meille siellä tapahtunut asia oli ryöstetty lompakko. Ajattelen myös, että onneksi pian hiihdän kansallispuistossa, sillä sitä tässä juuri nyt eniten kaipaa: suurta hiljaista luontoa ympärillä, kaakaota termospullossa ja latu suksien alla.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Nykyinen työpätkä alkaa pikkuhiljaa valua loppuaan kohti. Työt ovat hallinnassa ja aika näyttää riittävän hyvin niille asioille, jotka täytyy saada valmiiksi. Vaikka luotan omaan ammattitaitooni koko ajan vahvemmin, pelkään silti luoneeni itselleni jonkin illuusion, joka räjähtää viimeisellä ensi kuun lopussa koittavalla työviikolla käsiini. Talvi on ollut työn puolesta raskas ja stressaava. Ja samalla ihan mielettömän opettavainen niin työn kuin oman työminän tuntemisen osalta. Olen aiemmin kirjoittanut työhakemuksiin, että minulla on hyvä stressinsietokyky - ja tänä talvena se on testattu. Työnkuvani ja koko määräaikaisen työni luonne muuttui muutaman kuukauden takaisten yt-neuvottelujen jälkeen niin paljon, että tässä kohtaa kevättä olen onnitellut itseäni siitä, miten tolpillani olen loppujen lopuksi tästä tulikokeesta selvinnyt. Vaikka asiat ovat olleet epävarmoja, stressaavia ja murheellisia, en ole menettänyt yöuniani (kuin ehkä pari kertaa) ja olen pysynyt yhtä joulun alla tirautettua itkua lukuun ottamatta kylmäpäisenä tyyppinä, joka muistaa, että työ on vain työtä ja ne tärkeämmät asiat ovat muualla. Olen yllättynyt siitä, miten tiukasti olen saanut pidettyä langat käsissäni, vaikka saappaat ovat tuntuneet välillä kovin ylisuurilta. Taidan jatkossa kirjoittaa työhakemuksiin, että minulla on pirun hyvä stressinsietokyky.

Silti tuntuu kovin hyvältä, että suuntaamme pohjoiseen parin viikon kuluttua jo toista kertaa tänä talvena. Toivon aurinkoisia ulkoilupäiviä ja rentoutumista Napapiirin pohjoispuolella. Mökkiloma tulee hyvään saumaan, jonka jälkeen olen valmis vanhan pätkän loppurutistukseen ja uuden alkamiseen, joka alkaakin ihan lennosta heti tämän nykyisen jälkeen.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Täällä saaristossa itäisellä Suomenlahdella on paljon enemmän lunta kuin viime talvena. Takapihalla on koiralle mentävät polut ja olemme hiihtäneet useina iltoina. Eilen aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, pakkasta oli pari astetta ja ilma tuoksui ensimmäistä kertaa tänä vuonna keväältä. Onnekkaana liukuvan työajan työntekijänä karkasin töistä hieman aiemmin ehtiäkseni lähiladulle, jota ei ole valaistu. Tuntui suunnattoman hyvältä olla suksien päällä jo neljältä iltapäivällä auringon paistaessa vielä korkealta. Vaikka olen nähnyt jo kolmekymmentä kevättä, tuntuu valon määrän lisääntyminen joka vuosi yhtä ihmeelliseltä. Se, ettei aamulla enää katulyhdyt pala ja se, miten taivaanrannassa kajastaa vielä iltaseitsemältäkin. 

Se edellisessä postauksessa kertomani tilanne ystäväni kanssa ratkesi, mistä olen erittäin kiitollinen ja huojentunut. Kaikki sujui ihanan aikuismaisella tavalla: järkevällä keskustelulla, jossa kumpikin tuli toista vastaan ja ymmärsi toisen näkökulman ja sai kuitenkin oman äänensä kuuluviin. Riitelen ja väittelen harvoin kenenkään kanssa. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että itse heittäytyisi ovimatoksi tai että ympäröisi itsensä ihmisillä, joiden kanssa saa aina olla oikeassa. Ei missään nimessä. Se tarkoittaa ainakin minun kohdallani tasapainoisia ihmissuhteita, joissa on tilaa jokaisen ajatuksille ja joissa myös omaa toimintaa osaa katsoa rakentavasti ja kriittisesti silloin, kun siihen on tarvetta. Olen muutenkin viime vuosina huomannut niin työelämässä kuin yksityiselämässänikin, että ne tasaisen luotettavat tyypit ovat suuresti minun ihmisiäni. Ne, joiden kohdalla ei tarvitse kuulostella, että millähän fiiliksellä on tänään noustu ylös tai että jaahas, nyt jokin taitaa ottaa päähän, mutta kukaan ei tiedä moiseen syytä. Toki tähän maailmaan mahtuu monenlaisia ja niin on hyväkin, sillä eivät kaikki voi olla tasaisia tyyppejä ja moni asia vaatii myös eteenpäin vievän temperamentin voimaa. Silti itsestäni huomaan, että pidän suuresti niistä tasaisista tyypeistä, jotka toimivat kuin junan vessa: vaikka tilanne olisi kuinka stressaava, ei tarvitse pelätä kummoisia romahduksia, kiukunpuuskia tai yhtäkkisiä muutoksia, vaan tilanne kuin tilanne hoituu järkevästi. Sellaiset tyypit ottavat muut ihmiset huomioon, mutta eivät unohda itseään siinä samalla. Sellaiset tyypit ovat hyviä työkavereita, luotettavia ystäviä, ja sellaisen tyypin kanssa olen mennyt naimisiinkin. 

Olen hyvin onnellinen asioiden järjestymisestä, sillä elämässä monet ihmiset tulevat ja menevät, mutta sitten on niitä, jotka kulkevat matkassa mukana ja jotka tuntuvat kuuluvan oleellisesti pakettiin, ja juuri heistä täytyy pitää tiukasti kiinni hyvää ystävyyttä vaalien.

Share