Ladataan...
Sataman valot

Niin siinä sitten kävi, että loppuvuoden työkuviot varmistuivat. Työpaikan osoite pysyy ennallaan ja siten siis työkaveritkin, mutta organisaatio, työhuone ja tehtävät muuttuvat. Olihan tämä tiedossa periaatteessa, mutta kun lopulta asialle lyötiin sinetti, olo tuntui niin kevyeltä ja huolettomalta, että olin pelkkää hymyä. Nyt olisi työkuviot tämän vuoden osalta paketissa! Uusi tehtävä on mielenkiintoinen ja opettaa taas paljon uutta. Saappaat tuntuvat nykyisestä näkökulmasta pikkuisen pienemmiltä ja siksi kevyemmiltä: nyt en täytä kenenkään toisen paikkaa, vaan kyseessä on projekti. Toki se ei silti sano, etteikö työ olisi lopulta kuitenkin haastavaa. Ehkä vain tämän yt-talven ja sen myötä yhtäkkiä muuttuneiden työkuvioiden jälkeen uusi projekti eri organisaatiossa on ihan tervetullut juttu. 

Tuntuu ihanalta, että hiljalleen osaa jo luottaa siihen, että uusi pätkä kyllä löytyy aina. Kun seuraava pätkä päättyy ensi joulukuussa, tulee valmistumisestani kuluneeksi kuusi vuotta. Sinä aikana olen ollut kahdeksan kuukautta työttömänä ja muun ajan töissä. Ja näistäkin kahdeksasta kuukaudesta epätoivoista työnhakua on ollut puolitoista kuukautta, sillä kaikkiaan neljä työttömyyskuukautta on ollut sellaisia, joissa seuraava pätkä on ollut jo tiedossa, ja kaksi ja puoli kuukautta puolestaan sellaisia, että tein osa-aikaista työtä erään yhdistyksen tiedottajana. Silti tämä ei poista kokonaan sitä epävarmuutta, mikä kaikesta huolimatta liittyy siihen, että tietää töistään vain pätkän kerrallaan. Joka kerta joutuu pienestä luottavaisuudesta huolimatta puntaroimaan myös sitä, että olenko minä riittävän hyvä, jotta työnantaja valitsee juuri minut tehtävään? Tai että jos teenkin välissä jotain muuta, löytyykö tilalleni joku muu parempi ja pätevämpi eikä sen jälkeen pätkiä enää heltiäkään? (Tai että tuleeko koskaan vastaan sitä vakituista virkaa, jossa minä olen lopulta kaikista hakijoista se paras vaihtoehto?)

Syksyllä pidin esitelmän alani opiskelijoille ja kerroin heille omasta tähänastisesta työurastani. Sanoin kaunistelematta, ettei kannata odottaa liikaa, koska pätkätyöt ovat kulttuurialan luonne. Toki voi käydä niinkin hyvä tuuri, että vakituinen virka irtoaa pian valmistumisen jälkeen, mutta siihen haaveeseen ei kannata tuudittautua liikaa. Neuvoin opiskelijoita suhtautumaan tähän ammattiin kuin yrittäjyyteen: jos pätkien välissä on työttömyyttä, niin ei lannistuta, vaan silloin käytetään eri tavalla omaa osaamista ja siis esimerkiksi kirjoitetaan, tehdään vapaaehtoistyötä tai tuurataan tuttavien myymälöissä. Tekeminen pitää ajatuksen virkeänä ja olon tarpeellisena, ja kyllä se uusi pätkä sieltä taas ajanmyötä lohkeaa.

Ja sitten täytyy muistaa itse elää sillä asenteella, mitä syksyllä opiskelijoille opetti. En voi väittää, että se aina onnistuisi, mutta onneksi näiden vuosien kokemuksella se onnistuu jo enimmäkseen - ja ehkä siitä oli juuri siksi helppo opiskelijoille puhuakin.

Share

Ladataan...
Sataman valot

Useampi kaverini on saanut vakituisen työpaikan kuluneen talven aikana. Nämä kaikki ovat osaavia ammattilaisia ja ehdottomasti vakituisen työpaikan arvoisia. Kun kolmekymppinen korkeastikoulutettu nainen saa vakituisen työpaikan lama-aikana, tuo se valtavasti toivoa meille pätkätöillä itseämme elättäville kolmekymppisille korkeastikoulutetuille naisille. Olen tämän talven aikana kuullut myös niitä tarinoita, joissa itseäni kymmenisen vuotta vanhemmilla pätkärupeama vain jatkuu ja jatkuu pätkästä toiseen eikä virkoja näy, vaikka työkokemusta ja osaamista on jo valtava määrä. Kolmantena ryhmänä ovat kaikki ne humanistit, jotka päättivät valmistumisen jälkeen seurata sittenkin järjen ääntä ja opiskelivat uuden ammatin sosiaalialalta.

Olisi silti oman kruunun kiillottamista väittää, etteikö uutinen kaverin vakituisesta virasta nostaisi mieleeni niitä kysymyksiä, että miksen mä ja miksei mulle. Valmistumisestani on nyt hieman yli viisi vuotta ja nytkin tiedän työstäni varmuudella huhtikuun loppuun ja siitä sitten seuraava pätkä jatkuu ehkä, kunhan asiat vielä kunnolla varmistuvat. Isoja investointeja on haastavaa miettiä ja lapsia meillä saattaisi jo ollakin, jos työt olisivat vakaalla pohjalla enkä pelkäisi kärryiltä putoamista perheen perustamisen seurauksena. (Oma alani on minulle niin oikeantuntuinen, etten haluaisi päätyä tilanteeseen, jossa olisi järkevintä lähteä kouluttautumaan kokonaan uudelle alalle.) Pätkätyöläisen elämästä voisi nillittää loputtomiin.

Sille tielle ei kuitenkaan kannata lähteä, vaan ennemmin täytyy muistaa, kuinka onnekkaasti olen saanut tehdä töitä omalla alallani huonosta taloustilanteesta ja resurssien jatkuvasta vähentämisestä huolimatta. Näiden vuosien aikana minulla on ollut enemmän töitä kuin työttömyyttä. Olen saanut kehittyä oman alani osaajana ja hypätä sopivassa tahdissa aina hieman isompiin saappaisiin. Pätkätöissä on oma epävarmuutensa, mutta fiksun rahankäytön ja työttömyyskassan ansiosta pystyy kuitenkin elämään ihan täyttä elämää jatkuvasti olipa kyse sitten harrastuksista ja matkustamisesta tai ihan vain perusarjen pyörittämisestä taloudellisesti tasavertaisena puolisona.

Ja sitten täytyy muistaa se syvempi taso. Ihminen vertaa itseään helposti muihin ja se on ihan inhimillistä. Silti täytyy muistaa lyödä jarru pohjaan riittävän ajoissa. Eräs ihminen sanoi minulle kerran, että usein muut vaikuttavat niin onnellisilta, mutta kulissi on aina kulissi. Ajattelin heti, että ei onnellisuus ole järjestelmällisesti aina kulissi, vaan täytyy muistaa, että tässä maailmassa kaikki eivät vain vaikuta onnellisilta, vaan osa (ja todennäköisesti suurin osa) heistä ihan todella on onnellisia ja se heijastuu silloin myös ulospäin. Jos huomaa lohduttavansa itseään sillä, että toisten onni on vain kulissi tai toisille tapahtuvat hienot asiat vaativat varmasti veronsa tai ovat vähintään jonkinlaisella vilunkipelillä saavutettuja, täytyisi viheltää peli poikki samantien ja katsoa rehellisesti peiliin. 

Sillä lopulta kaikki on yhtä suurta syy-seuraussuhdetta. Kun on itse onnellinen, on helppo olla muidenkin saavutuksista onnellinen. Ja se oma onnellisuus puolestaan on minun mielestäni kiinni kahdesta seikasta: onko itselleen täysin rehellinen ja onko edessä nököttävä lasi puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä. Puolillaan se on joka tapauksessa, mutta hyvä ja positiivinen asenne toimii vetovoiman lailla ja tuo elämään hyviä asioita tullessaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Share

Ladataan...
Sataman valot

"Se oli elämäni - kaikkien muiden elämien tavoin selittämätön, peruuttamaton ja pyhä. Niin kovin lähellä, niin kovin läsnä ja ikiomani. Villi ja hallitsematon, ja hyvä juuri niin."

Noihin sanoihin päättyy Cheryl Strayedin kirja Villi vaellus. Se kertoo kirjailijan omasta elämästä vajaan parinkymmenen vuoden takaa ja perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä ja muistoihinsa. Cherylin äiti kuolee syöpään, mikä lyö sirpaleiksi nuoren naisen koko elämän. Cheryl menettää hänet aivan liian varhain, sillä vaikka hän on mennyt alle parikymppisenä naimisiin ensirakkautensa kanssa, hän ei ole ehtinyt kasvaa aikuiseksi ollakseen riittävän valmis pärjäämään ilman äitiä - tuskin ihminen on ikinä sellaiseen todella riittävän valmis. Sisaruskatras hajoaa äidin kuoleman jälkeen, Cheryl eroaa miehestään, ajautuu huumeiden ja irtosuhteiden pyörteisiin ja kadottaa siinä samalla myös itsensä.

"Jos piirtäisin kartan kuvaamaan äidin kuolinpäivän ja ensimmäisen vaelluspäiväni välistä runsaan neljän vuoden mittaista jaksoa, tuloksena olisi joka suuntaan sojottavien viivojen sekasotku, kuin rätisevä tähtisadetikku --"

Sitten eräänä päivänä Cherylin silmiin osuu Pacific Crest Trail -vaellusreittiä esittelevä matkaopas. Kyseessä on Kalifornian, Oregon ja Washingtonin osavaltiot halkova 4286 kilometrin pituinen vaellusreitti, joka ylettyy Meksikon rajalta Kanadan rajalle. Ajatus PCT:stä jää pyörimään Cherylin mieleen. Hän palaa ostamaan matkaoppaan ja pian älytön idea muuttuu suunnitelmaksi ja viimein Cheryl on ylisuuren rinkkansa Hirmun kanssa polun päässä tavoitteenaan kävellä 1770 kilometriä Mojavesta pohjoiseen Jumalten sillalle.

Villi vaellus teki minuun suuren vaikutuksen. Kirjan alku on raskas, koska äidin sairautta ja kuolemaa kuvaillaan niin yksityiskohtaisesti. Ehkä juuri kokemusten omakohtaisuus toi asioille tuskaisen ja raa'an sävyn, sillä Cheryl Strayed todella tietää mistä kirjoittaa. Toisaalta juuri raskas alku piirtää tarkat ääriviivat sille, miksi Cheryl päättää lähteä vaeltamaan ja miksi hän tarvitsee erämaan rauhaa ja täydellistä irtiottoa tullakseen jälleen ehjäksi. Alkuun ihmettelin, kuinka vähäisellä vaelluskokemuksella nuori nainen päättää heti rykäistä 1770 kilometrin reissun, mutta kirjan loppupuolella selvisi, ettei Cheryl ollutkaan ihan niin tietämätön retkeilystä kuin alussa vaikutti, koska hänen isäpuolensa oli opettanut hänelle jo lapsena nuotion sytyttämistä, melontaa ja muita luonnossa liikkumisen taitoja. Rohkea Cheryl on joka tapauksessa.

Ihailin Cherylin rohkeutta koko vaellustarinan ajan. Ihailin sitä, miten hän yöpyy yksin teltassa keskellä erämaata ja vakuuttaa itselleen, ettei pelkää, vaikka kojootit haukahtelevat ympärillä tai taskulampun valokeila osuu pimeydestä tuijottaviin kiiluviin silmiin, jotka sitten yhtäkkiä katoavat eikä koskaan selviä, mikä olio Cheryliä tarkkaili.

Villi vaellus myös muistutti, että enimmäkseen me ihmiset ihan todella olemme hyviä toisillemme. Cheryl kohtaa useita ihmisiä vaelluksen aikana ja suurin osa näistä on miehiä. Toisinaan hän vaeltaa miesporukassa pieniä pätkiä ja on usein korven ainoa tyttö. Silti vain kerran koko 1770 kilometrin aikana Cheryl kohtaa miehen, jonka kanssa tilanne muuttuu uhkaavaksi, mutta Cheryl selviää siitä onneksi säikähdyksellä. Tämä mies ei ole vaeltamassa, vaan osuu Cherylin polulle lähempänä asutusta. Siksi jälleen mietin, että ehkä erämaassa vallitsee vaeltajien kesken niin hyvä yhteishenki, ettei epäkunnioittava käytös ja pelon kylväminen siihen kuvaan sovi. Olen lukenut yksin vaeltavien naisten kokemuksista aiemminkin Yrjö Teeriahon teoksesta Itäkairan prinsessa sekä viime kesänä kirjoitetusta Kuukausi yksin erämaassa -blogista ja niissä nousee esiin samantyyliset kokemukset kuin Villissä vaelluksessakin. Yksin vaeltavasta naisesta tulee heti mieleen tietenkin pelkääminen ja vaaratilanteet, mutta todennäköisemmin vaara kohtaa siellä, missä on paljon muita ihmisiä: oikaistessa puiston poikki, öisellä kadulla. Kuten paljon matkustellut Pirkka-Pekka Petelius totesi uusimmassa Mondossa:

"Ihmistä olen matkoilla pelännyt, mutta luontoa en koskaan."

Minä en uskaltaisi lähteä yksin vaeltamaan, mutta jo patikointireissu naisten kesken toimisi hyvin. Tein ensimmäistä kertaa sellaisen viime kesänä ystäväni T:n kanssa. Alkuun jännitti, koska helposta reitistä huolimatta oma eräkokemukseni ei ole mitään huippua ja siksi aviomieheni on tuntunut hyvältä ja turvalliselta vaelluskumppanilta. Mutta toisaalta juuri tuo on se seikka, miksi haluaisin patikoida toisinaan naisten kesken. Niin paljon kuin mieheni seurasta pidänkin, en halua silti olla sellainen nainen, joka turvautuu liikaa mieheensä eikä uskaltaisi tehdä tällaisia asioita ilman häntä. Meidän retkemme T:n kanssa oli mukava ja jännitin ihan suotta: kesäisessä kansallispuistossa ei pelottanut hetkeäkään eikä vastaan tullut ainuttakaan tilannetta, missä emme olisi pärjänneet ihan vain keskenämme. Retkemme oli niin täynnä rauhaa ja rentoutta, että tuntuu kuin olisimme olleet pidemmälläkin lomalla.

Palaan vielä tämän pitkän tekstin innottajaan, Cheryl Strayedin Villiin vaellukseen. Kirja on hyvin kirjoitettu ja vei minut mukanaan niin kokonaan, että se tuntui loppuvan aivan liian aikaisin. Vaikka toisaalta tarina oli sellaisenaan juuri täydellinen eikä se olisikaan saanut laajeta mihinkään suuntaan, sillä Cheryl kyllä kertaa paljon menneisyyttään matkan aikana, mutta pääpaino on silti vaellustarinalla. Vaeltaminen vahvistaa ja eheyttää rikkinäistä Cheryliä ja jo melko alkuvaiheessa hän huomaa, ettei mieti murheitaan niin paljon, koska keskittyy fyysiseen suorittamseen. Ja kun kirjan viimeisillä sivuilla Cheryl istuu valkealla penkillä takanaan 1770 käveltyä kilometriä sydän täynnä hyvää oloa ja kiitollisuutta, nousivat kyyneleet silmiini.

Villi vaellus sopii kaikille luontoretkeilystä ja patikoinnista kiinostuneille ja sen vuoksi itse tartuin kirjaan. Mutta uskon sen sopivan myös kaikille niille lohdutukseksi, jotka kaipaavat elämäänsä toivoa ja rohkaisua. Siksi kirjan edetessä ajattelin paljon ystävääni, jolla on ollut raskas talvi ja lähetin hänelle oman kappaleen postissa. Toivon, että kirja vie yhtä lailla mukanaan ja muistuttaa, että asiat kyllä järjestyvät ja oma suunta löytyy. Tai kenties rohkaisee nostamaan rinkan selkään ja lähtemään kohti seikkailuja.

Share

Pages