Tarvitsen jatkuvaa palautetta kehittymisestäni tai en pysy motivoituneena. Let's face it, neljänkympin pudotus ei käy hetkessä, ja pitkän matkan varrella ehtii kompastella kuoppiin, harhailla kiertoteillä, spurtata oikopoluilla ja huohottaa pusikossa.

Olisin voinut lisätä kolme asiaa välinelistaukseeni: mittanauhan, kameran ja digitaalisen vaa'an. Joillekin mittaaminen on kauhistus, mutta mä uskon, että säännöllinen mittojen otto ja valokuvaus antaa mulle paremman kokonaiskuvan proggiksen eri vaiheista ja siitä, mitä mulle on tapahtumassa. Tästä on hyötyä varsinkin niinä hetkinä, jolloin kaikki on yhtä isoa paskaa.

Ajattelin ottaa joka kuun ensimmäinen päivä itsestäni mitat ja kuvat, joita voin sitten matkan varrella vertailla toisiinsa. Mittaamisessa otin jo varaslähdön, sillä halusin tietää, millaisista lukemista tämä matka todellisuudessa alkoi. Jumankauta, että olenkin laajentunut sivu- ja syvyyssuunnassa! Onneksi mittanauha sentään vielä meni ympäri, vaikka lantion kanssa tekikin jo tiukkaa.

Mitat 07/12

Paino: 100.6

BMI: 35.64 (vaikean lihavuuden raja paukkui siinä)

Vyötärö: 102

Lantio: 126

Onhan tossa lääniä mitä työstää, mutta on mulla aikaakin. On se vaan jännä, miten en edes vuosi sitten olisi kuunaan uskonut, että vaaka iskee satasta lasiin. Uskon, että matkani terveellisiin elämäntapoihin alkaa siitä, että myönnän rehellisesti itselleni ja muille olevani lihava - en pyöreä, pehmeä, pullea tai mitään muutakaan asiaa lieventävää selittelyä, vaan lihava.

Eli hei! Olen Sannis. Olen lihava, enkä todellakaan ylpeä siitä. On korkea aika ottaa oma elämä ja kroppa takaisin haltuun.

Aina silloin tällöin kuulee juoksemisesta puhuttaessa, että se ei vaadi mitään, sen kun spurttaa kotiovelta baanalle. Sanokoon vanhat ja viisaat mitä tahansa, meikälikan  kohdalla välineillä todellakin on väliä. Alla pari esimerkkiä, joilla piintyneen liikunnan karttajan saa pysymään suht motivoituneena siihen, mitä tämä on tekemässä.

1. Poppikone

Ei poppikonetta, ei liikuntoa. Capiche?

Kunnon jytä pitää naisen tiellä, juoksumatolla tai painot liikkeessä. En voi kuvitella liikkuvani ilman musiikkia, sillä se sieppaa huomioni pois siitä tosiasiasta, miten hengästynyt/punainen/hikinen/rättipoikki olen. Olen toistaiseksi luottanut piskuiseen iPod Shuffleeni, mutta harkinnassa on, pitäisikö menolistat jatkossa vetää iPhonen Spotify-sovellukseen (jotta saisin teille samalla kuvia tiimellykseni varrelta, nähkääs).

2. Sykemittari aka Oonko mä enää elossa?

Sellaisille viiripäille kuin allekirjoittanut sykemittari on must. Meikkiksen ranteessa killuu siipalta 30-vuotislahjaksi (!) saatu Polarin F11, jossa on hyvät perustyökalut mun tarpeisiin. Voin säätää sykemittariini erilaisia kunto-ohjelmia ja määritellä kunkin harjoituksen sykerajat. Polarilla on ihan hauska PolarPersonalTrainer-ohjelma, jonne treenitiedot saa ladattua suoraan sykemittarista.

Sykerajojen seuraaminen auttaa mua siinä, että treenaaminen on tavoitteellista enkä vedä jatkuvasti veren maku suussa. Kun muistan pysytellä kunto-ohjelman treenikerroissa ja sykerajoissa, on alku sopivan verkkainen enkä vedä itseäni ja motivaatiotani piippuun heti parin viikon jälkeen.

3.  Alusvaatteet - pidä rellot ruodussa

Kuva täältä

Meikkis tarvitsee ehdottomasti sellaiset urheilualusvaatteet, mitkä hengittää, siirtää kosteuden pois iholta ja mitkä pitää painovoiman kurimuksessa sheikkaavat lollot ja löllöt aloillaan. Olen joskus erehtynyt salille rintsikoissa ja alkkareissa, ja se treenikerta oli varmaan surkein ikinä.  Aih ja voih sitä hien määrää ja niitä punaisia juovia hartioilla! Tällä hetkellä hakusessa on uusi alusvaatesetti, kun vanha on käynyt "hieman" pieneksi. Suosituksia, anyone?

Ja viimeisenä

4. Kengät elikäs menokkaat

Kuva täältä

Mulla on käyttöä kahdenlaisille kengille, juoksukengille ja salikengille. Tällä hetkellä mulla on salikenkinä sellaiset normiaddut, mutta jos joskus uskaltaudun jumppiin tai juoksumatolle, pitänee varmaan hommata jotkut fitness-popot iskuja vaimentamaan. Vanhat juoksukenkäni jäivät raskauden myötä pieniksi, joten nyt pitäisi hankkia kokoa suuremmat menokkaat. Rakot, hiertymät ja mustat varpaankynnet oli ookoo silloin kärkitossuaikoina, mutta nyt haluan vaalia jalkojani niin hyvin kuin suinkin. Enough is enough.

Tässä oli mun välineurheilun kärkinelikko. Unohdinko jotain ehdottoman tärkeää?

Alkoi meinaan hiukkasen vituttamaan nämä vajaassa kymmenessä vuodessa kertyneet kilot. Vielä kesällä 2003 olin sutjakassa 6o kilon painossa, mutta nyt kiloja on nelisenkymmentä enemmän. Olen liikkumattomuudella, paskan syömisellä ja tissuttelulla onnistunut kerryttämään painoani liki neljän kilon vuosivauhtia. Joo morjens.

(No okei, tulihan mulle lapsikin tuossa pari kesää sitten, mutta sitä ei lasketa.)

Järkyttävintä tässä kaikessa on, että en miellä itseäni lihavaksi. Mielikuvattelen itseni edelleen siksi timmiksi mimmeliksi, joka kävi tanssitreeneissä ja punttiksella kuudesti viikossa. Valokuvat ja alati kasvava vaatekoko kuitenkin kertovat toista. Kuvaavaa lienee, että en meinaa tunnistaa itseäni tänä kesänä otetuista ryhmäkuvista. Mulla on varmaan se fatoreksia tai jotain.

Mutta oikeesti. Jotain pitää tehdä ja nyt heti.

En usko ihmedieetteihin, pillereihin tai pulvereihin, paitsi rasvahappoihin ja D-vitamiiniin. Olen vanhan koulukunnan tyttöjä, joten karistan kilot silleen vanhanaikaisesti eli terveellisen ruokavalion, runsaan veden juomisen ja liikunnan avulla. Tarkoituksenani ei ole olla dieetillä vaan palata takaisin kuusikymmenkiloisen, terveen naisihmisen elintapoihin. Tämä palsta on matkapäiväkirjani kohti kroppaa, joka tällä hetkellä piilottelee kaiken tämän laardin alla.

Kommentit tervetulleita, tsemppaus ja sparraus pelkkää plussaa. Pururadalla nähdään!