Seikkailijattarenne teki viikon mittaisen maakuntamatkan lapsuuden kotiseuduille Keski-Suomeen. Vanhan kotikaupunginkin voi nähdä uudessa valossa pitkän eron jälkeen.

Vaikka Jyväskylä oli kotikaupunkini 19-vuotiaaksi asti, tulee silti siellä käytyä vain harvoin. Vanhemmatkin asuvat nykyisin vanhan sukutilamme mailla Koskenpäällä. Tällä kertaa juhlanhumuinen vierailu siskon syntymäpäiville jäi vain vuorokauden mittaiseksi.

Juhlahumun lisäksi ehdimme käydä kävelyllä idyllisissä rantamaisemissa. Jyväskyläläiset saisivat olla ylpeitä järviluonnostaan.

Jyväskylässä on muitakin järviä kuin keskustan viereinen Jyväsjärvi: niitä tuntuu ihan putkahtelevan esiin joka nurkalla.  Olin ihan unohtanut miten paljon järvenrantaa kaupunkiin yhteen kaupunkiin voikaan mahtua!

Uimarantoja tuntuu olevan joka suunnalla. Täällä rantaan lähteminen ei ole mikään projekti, vaan ranta elää mukana kaupungin menossa.

Tyhjät uimarannat ja teloillaan odottavat veneet saivat jo odottamaan kesää ja pitkiä hellepäiviä veden äärellä.

Kaiken huipuksi tutusta kaupungista oppii uusilla reiteillä jotakin uutta. Tällä kertaa kävelimme Lohikoskella Palokkajärven rannoilla, joka on aivan vierasta seutua Nenäinniemen kasvatille.

En ollut aikaisemmin edes tajunnut, että Palokkajärvi on näin lähellä, ihan tutumman Tuomiojärven vieressä. Aikaisemmin olin nähnyt Palokkajärven lähinnä vain vastarannan moottoritieltä käsin.

Jotain tuttuakin  maisemista löytyi - nimittäin lapsuudesta tuttu nostalginen Keski-Suomen puhelimen logo. Sitä enää harvemmin näkee, sillä firma fuusioitui Elisaan jo vuosia sitten.

Pian koitti kuitenki paluu kohti arkea ja Koti-Turkua. ”Oisko susta seikkailijaksi?”, kysyi mainostarra Jyväskylän asemalla. Minun seikkailuni jatkuvat kuitenkin pääosin Turussa. Sallin kuitenkin itselleni pienen syrjähypyn muihinkin kesäkaupunkeihin silloin tällöin.

Oi! Kunnallissairaalantiellä on jo kirsikankukkia!

Tämä jos mikä todistaa sen, että nyt taitaa olla virallisesti kesä tuloillaan. Kirsikankukissa on vain  jotain niin herkkää ja pehmeää.

Säntäsin innoissani kuvaamaan kukkaloistoa. Huomasin samalla, että kukkia on tosi vaikea kuvata, jos vähänkin tuulee. Kukinnot karkaavat joko kuvasta tai sitten niistä tulee helposti epätarkkoja.

Aika turhauttavaa puuhaa, mutta onneksi muutama onnistunutkin otos palkitsee vaivan. Onneksi lähistöllä oli myös muita helpommin kuvattavia kukkaistutuksia.

Kunnallissairaalan tien lisäksi kirsikkapuut kukoistavat myös jokirannassa. Nämä kirsikkapuut juhlistavat sitä, että Turku oli kulttuuripääkaupungin lisäksi myös Euroopan puupääkaupunki vuonna 2011. Nyt on kaupunki koristettu vaaleanpunaisin kukin.

Kirsikoihin liittyvää ohjelmaa on muutenkin tarjolla tällä viikolla Turussa. Viikonloppuna nimittäin järjestetään japanilaisen kulttuurin tapahtuma Kirsikankukkacon Klassikon koululla. Vaaleanpunaiset kukinnot puhkesivat siis juuri sopivaan aikaan kaupunkilaisten iloksi.

En jaksa enää odottaa. Kesän maauimalakausi saisi jo alkaa.

Samppalinnan maauimalan piti nimittäin aueta viikko vapun jälkeen, mutta siellä huomattiin putkirikko. Avaamisen piti siirtyä lauantaihin, mutta odotusaikaa tulikin sitten vielä muutama päivä lisää.

Kävin silti vaanimassa maauimalaa aitojen takaa jo vappuna. Tyhjässä uima-altaassa oli jotain outoa.

Mielikuvissani polskuttelen jo lämmitetyssä altaassa auringonpaisteessa. Vesi loiskuu, aurinko lämmittää ja olotila suorastaan säteilee.

Todellisuudessa riennän varmaan hytisten pukukopilta altaan lämpöön mahdollisimman nopeasti. Palelen sen puolisen tuntia, juoksen saunaan lämmittelemään ja saan jonkun megaflunssan. Niin tai näin, on joka tapauksessa kivempaa vesijuosta ja uida ulkona kuin sisällä.

Ihanat naiset rannalla?

Kävin myös haistelemassa merituulta ja haaveilemassa  kesän uimarantareissuista. Jos maauimala on parhautta, vielä ihanampaa on uinti luonnonvesissä. Uimarannassa uintikauden ulkopuolella on jotain lohdutonta. Ranta kumisee tyhjyyttään, jotenkin yksinäisenä.

Turussa vaan uimarannat ovat aika kaukana. Merivesi on lisäksi aina jotenkin niljakasta. Siinä ei ole mitään järviveden silkkisestä pehmeydestä. Mutta nämä on kai tottumuskysymyksiä: monelta merenrantakaupungin kasvatilta olen kuullut ihan samanlaista valitusta järvivedestä.

Jos uimalakausi saisi alkaa, saisi myös sukkahousukausi loppua. Mulle kevään juhlahetki on se, kun pääsee ekaa kertaa viilettämään ulkona ilman sukkahousuja.

Jalat vapautuvat pitkästä vankeudestaan ja saavat taas hengittää. No ehkä se sukkahousukausi saa jatkua niin pitkään, että saan ajeltua säärikarvat säälliseen kuntoon.

Vihreä räjähdys

Kesästä lupailee myös luonnon uusi ulkoasu. Muutamassa päivässä vihreys on ihan räjähtänyt käsiin. Kukkia ja lehtiä putkahtelee esiin joka puolella.

Uittamon rannan metsät ovat täynnä valkovuokkoja. Kai se on uskottava, että kesä vääntäytyy  pikkuhiljaa tännekin päin.

Kyllä se vain niin on, että kesä on ihmisen parasta aikaa, Sitä mieltä taitavat olla ainakin kotikadun lapset katuun piirrellessään.

Naularannasta nousee ylöspäin kevyenliikenteenväylä Ispoisiin. Tietä reunustavat kiviset pylväät.

Olin aina ajatellut, että kiviset pylväät ovat merkkejä jostain muinaisesta pengerryksestä Uittamon rannassa tai muisto suoja-aidasta, joka estäisi rinnettä alas liukumisen.

Eräällä lenkillä mieleen sitten putkahti, että kyseessähän on selvästi vanhaa taloa kiertäneen aidan tukipylväät.

Yhdessä kohtaa nimittäin pylväitten väli pitenee ja kaksi pylvästä on kauempana tiestä – tässä on selvästi ollut portin paikka. Portin pielessä kasvaa vielä kaksi korkeaa pihakuusta kummankin puolen kulkuväylää. Mikähän rakennus tässä olisi sijainnut?

Samassa linjassa pylväiden tuolla puolen kasvaa vielä muutama muukin puu. Sisällä kasvaa myös jäänteitä muinaisesta puutarhasta – patteja kasvattaneita isoja omenapuita ja vanhoja marjapensaita.

Meressä törröttää tontin kohdalla joukko lahoavia puuseipäitä. Lienevätkö ne muinaisen laiturin jäänteet?

Koko paikassa on jotenkin kummitusmainen olo. Pelkään joutuvani aikasilmukkaan astuessani pylväiden toiselle puolelle, toiseen todellisuuteen, jossa pätevät toiset säännöt. Päätyisikö henkien riivaamaksi ja pääsisikö tontilta koskaan pois, huomaan ajattelevani, vaikka olenkin näennäisen järkevä aikuinen.

Aidan jäänteet tuntuvat jotenkin pyhiltä. Niiden määrittämää kuvitteellista rajaa tuntuu kunnioittavan moni muukin. Alueelle kuljetaan polkujen perusteella edelleenkin juuri portin kohdalta.

Sininen mies johdattelee syvemmälle kohti rantaa. Vielä en ole vastannut sen kutsuun. Näin kevätkeleillä kostea ranta vaatisi kai sydänkuvioiset kumisaappaat. Pitäisiköhän uskaltaa? Ehkä sydänkuviot suojelevat pahoilta hengiltä.

Seikkailijatar voi yhtäkkiä törmätä kansainväliseen merkkikieleen keskellä rauhallista esikaupunkialuetta.

Syrjäiseltä Lylyntieltä voi nimittäin löytää näinkin mystisiä kylttejä.

Mietin pitkään töhrityn Stop-merkin tarkoitusta.  Wikipediasta löysin, että Stop snitchin’ -kamppanja sai alkunsa Baltimoresta Marylandista.  Aika pitkä matka sloganille löytää tiensä rintamamiestalojen keskelle Suomen Turkuun.

Lylyntien ympäristöä nimittäin  leimaa 50-luvun rauhallinen henki. Seikkailijatar ainakin kokee kadulla kulkiessaan elävänsä hetken Seljan tyttöjen maailmassa. Kaikesta 50-lukulaisuudesta huolimatta nykyaika on hiipinyt hiljaa sisään.

Vaikka kaikki rintamiestalot on rakennettu kutakuinkin saman kaavan mukaan, on jokainen talo silti oma persoonallisuutensa. Suosikkini on talo, jonka koristeet muistuttavat viikinkilaivoja.

On taloja, joiden ikkunat on koristeltu hassuilla koristeleikkauksilla. On haalistuneilla karkkiväreillä maalattuja taloja. On hassuja kylttejä porteissa ja Turun murretta sähkökaapeissa.

Lylyntien vieressä samansuuntaisesti mutkittelee rauhallinenTakamaantie Kaskentieltä Rätiälänkadulle. Aina toisinaan tie muuttuu vain kevyenliikenteenväyläksi. Ehkä sillä yritetään hillitä alueen autoliikennettä.

Täällä liikkuukin vain harvoin autoja. Vaikka alue sijaitsee suurten pääväylien välissä, tuntee silti olevansa jossain hektisen kaupungin ulkopuolella – aikakapselissa, jossa nykymaailma ei voi millään tavalla vahingoittaa kulkijaa.

Takamaantien nimi viittaa muuten ilmeisesti Eteläiseen takamaahan. Sillä nimellä tämä puoli Turusta tunnettiin ennen kuin sinne alettiin kaavoittaa kaupunkilaisasutusta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Nykyajan näkökulmasta alue on vain lyhyen kävelymatkan päässä keskustasta, silloin se oli vielä täysin maaseutua maataloineen.

Takamaantien ja Kaskentien kulmassa sijaitsee rykelmä ihania 40-luvun sympaattisen vihreitä puutaloja, jotka on kaavoitettu vinosti katuun nähden. Talojen söpöyttä lisää vielä pihatien viereinen UFF:n keräyslaatikko.

Minulle ne eivät ole mitä tahansa tönöjä – minä nimittäin asun niistä yhdessä. Vaikka osoite on Kaskentien puolella, koen rauhallisen Takamaantien henkiseksi kotikadukseni.

Oletko ikinä miettinyt, missä kaikissa asioissa Turku on ollut Suomen ensimmäinen?

Minä olen. Turun Samppalinnanmäeltä seikkailijattarenne löysi nimittäin  joukon koukuttavia kylttejä.

Ensimmäinen pieni plakaatti osui silmiin kauniin puistonpenkin sivustassa. Pian huomasin, että kylttejähän on joka puolella.

Miltei jokainen puiston penkki oli saanut itselleen oman sivistävän kylttisen. Kylteistä on ilmeisesti vastuussa Fonecta, tuo tietopalvelujen jättiläinen.  

Suomen ensimmäinen haarukka, Suomen ensimmäinen äänielokuva, suomen ensimmäiset turnajaiset, jopa vesijohto ja huvipuistokin - Turun historialle ei Suomessa voi kukaan mitään, Helsinkikin kalpenee.

Entinen kotikaupunkini Jyväskylä tuntuu 1800-lukulaisuudessaan suorastaan nuorelta neitokaiselta vanhus Turkuun verrattuna.

Sympaattinen Samppalinna

Samppalinna sijaitsee aivan Vartiovuoren vieressä, vain Kaskenkadun toisella puolella. Sinne tulee silti kavuttua vain harvoin, jos ei mäen toisella nurkalla sijaitsevaa maauimalaa oteta lukuun. Yksi syy siihen on se, ettei Samppalinnaan liity samanlaisia opiskelijaperinteitä kuin Vartiovuoreen.

Samppalinnassa on jotain ränsistynyttä viehätystä. Puistikon rauhassa ei tunnu lainkaan siltä, että olisi keskellä kaupungin vilinää. Täällä on hyvä juoda juhannusaattona puistoviiniä ja hihitellä hassun muotoisille ratamonlehdille.

Kulttuuripääkaupungin lisäksi Turku oli myös Euroopan puupääkaupunki 2011. Tästä nimityksestä muistuttavat mäellä istutetut puut kyltteineen.

Mäen ehdoton helmi, Petreliuksen muistomerkki, on Turun museokeskukselle varsinainen murheenkryyni. Puhtaan valkea näköalaterassi suorastaan houkuttelee töhrijöitä.

Kauniin veistoksensa ansiosta muistomerkki tunnetaan myös nimellä Äiti ja lapsi. Pitkän talven jälkeen veistos  vaikutti suorastaan neitseelliseltä. Tuntui suorastaan omituiselta nähdä veistos niin puhtaaksi pyyhittynä.