Toiseksi viimeinen viikonloppu Shanghaissa, ja meikkis on kuumeessa. Piti lähteä Pekingiin, mutta vaikka junat kulkevat tulvien keskelle, kiinalaisen lääkärini diagnosoima tyyppi nimeltä influenssa ei anna periksi.

Ei se mitään. Koska en voi poistua asunnostamme, päätin että tänä sunnuntaina Muhammed voi hyvin raahata sen vuorensa asuntoomme. (Vai miten se nyt meni.)

Amerikkalais-kiinalaiset banaanipannukakut syntyivät sekoittamalla luovasti keittiökaapeista löytyneitä aineksia. Päätin olla käyttämättä edellisen asukin jättämää leivinjauhetta, koska sen nimi voisi tässä vaiheessa olla kivikovat leivinkikkareet. Luotin siihen, että vehnäjauhot näyttävät Shanghaissakin vehnäjauhoilta, vaikken ymmärtänyt tuoteselosteesta hölkäsen pöläystä.

Tadaa. Nautitaan Sinkkis-jaksojen kanssa. Keitetään ehkä vielä yksi kuppi kahvia, ja sitten mennään päiväunille.

PS. Juttu oli alun perin otsikoitu "Ime mun banaanipannukakkuja, influenssa", mutta se tuntui jälkikäteen liian aggressiiviselta tähän pannareiden ja aamukahvin aiheuttamaan maailmaa syleilevään olotilaan nähden.

Olen kahlannut Murakamin uusimmasta tiiliskiviromaanista nyt 684 sivua. Tuli luonteva taukopaikka. Niin kuin moottoritien laitaan ilmestyvä huoltoasema, tai TV-mainoksen herättämä tarve hakea pakastimesta suklaajäätelöä.

Murakami on vähän samalla tavalla outo kuin Shanghai. Jo tuttu mutta vieras. Kissoja, eksistentiaalista pohdintaa, merilevää, voileipäkeksejä. Enteilevän pysähtynyt tunnelma. Välillä puhelin soi.

Murakamin kerronta saa  joka kerta yhtä lumoutuneeksi. Kohoan hiukan irti maanpinnasta, vaikka painovoima pysyy ennallaan. Henkilöhahmot tuntuvat jokaista yksityiskohtaa myöten tutuilta; näin sen pitikin mennä, tätä tupakkamerkkiä Ushikawan pitikin polttaa, totta kai Aomame syö enimmäkseen vihanneksia.

Mutta Murakamia lukiessa taivaalle voi koska tahansa ilmestyä toinen kuu. Se pitää hoksottimet terävinä. Murakamin käsikynkässä maailma on jännempi paikka.

PS. Kuvassa uudet lakanat, joissa nukun paremmin kuin koskaan. Minä <3 Ikea.

PPS. Siis nukun heti, kun maltan laskea tämän kirjan kädestäni.

Nyyhkin varastetun polkupyöräni perään. Ikävöin loimulohta, korvapuusteja ja kesäistä Seurasaarta. Kanavoin kaipuuni hillittömään bodaamiseen. Viime päivät pähkinänkuoressa.

Pyöräni hävisi Wujiaochangin kauppakeskuksen edestä. Naps vain, ja vaijerilukko jäi makaamaan maahan. Rikospaikalla kohautin hartioitani ja otin taksin kotiin. Raivoagre iski vasta jälkikäteen. Polkupyörävarkaat ja -vandaalit ovat likaisinta ihmismutaa tällä planeetalla.

Ruokakaipuuni on noussut aivan uusiin sfääreihin. Olen erehtynyt ostamaan monenmonta kertaa supermarketin korvikejuustoja, singaporelaisen leipomoketju Breadtalkin höttöpullaa (ei yhtään sama) ja liian monta kuppia pahaa kahvia, vaikka tiedän, että pitäisi ottaa kiitollisena vastaan juuri ne maut, tuoksut ja kokemukset, jotka universumi päättää täällä eteeni ojentaa.

Shanghain sumusta voi saada syövän, mutta hengitän silti vihdoin syvään.

Olen päättänyt olla onnellinen siitä, että olen kaikista maailman kolkista juuri täällä. Syyt onneeni ovat juuri niin yksinkertaisia kuin syyt onneen nyt aina ovat.

Light-kokis on niin halpaa, että sitä voi hyvin juoda kolme pulloa päivässä. Työkaverimme pukeutuvat T-paitoihin, joissa lukee jotain aivan käsittämättömän huvittavaa love girlpower angel be with you forever -sanahelinää. Helteinen taivas repeää iltapäivisin ukkostamaan, kiinalaiset tanssivat kaikkien ostoskeskusten pihoissa, ja kotikadullamme Tianbao Lulla pelataan sulkapalloa kukonlaulusta iltamyöhään. Pienet, isot asiat.

En pyristele enää vastaan, vaan lasken päiviä.

Yhtä paljon niitä, jotka saan viettää tässä hullussa kaupungissa

kuin niitä, joiden jälkeen saan astua lentokoneesta takaisin kotiin.

Eräänä päivänä Shanghaissa satoi kaatamalla. Taksikuskit kurvasivat aamulla ohitsemme valot pimeinä, koska paikalliset olivat päättäneet vaihtaa polkupyöränsä kuivempiin kulkuneuvoihin. Kun vihdoin pääsimme töihin, törmäsimme aulassa tähän kauniiseen sateenvarjomereen.

Anteeksi mitä,

ajattelin kirosanoilla höystettynä, kun astuin sisään Starbucks-kahvilaan Shanghaissa.

Kahvilan äänenvoimakkuus: 200 desibeliä.
Tyhjiä istumapaikkoja: 0.

Hyvästi työrauha. Hyvästi rauhallinen hissimusiikki. Hyvästi kuulo. Tervetuloa Kiinaan.

Edes aamuöisen McDonald'sin jurrinen älämölö Helsingin keskustassa ei vedä vertoja ravintola- ja kahvilakokemukselle Shanghaissa. Ruokailu on täällä ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma.

Ja sehän kuuluu. Kiinalaisten normaali "No miten menee? Mulle ihan hyvin" -pöytäkeskustelu kuulostaa ilmiriidalta, sillä äänenvoimakkuus on törkeän kova verrattuna suomalaisten mutinaan.

Starbucksissa söin jogurtin (ahh, sokeroimatonta) ja hörppäsin latteni hujauksessa. Lopun aikaa yritin saada nettiä ja Facebookia toimimaan. 

Ilmehdin Iinalle pöydän yli. Miten täällä voi olla näin kova meteli, irvistelin. Mä en kuule mitään, Iina irvisti takaisin.

Jälkikäteen korvissa soi. Onneksi kahvi oli hyvää.

Lauantaina kaupunki näytti meille parhaat puolensa.

Shanghain aurinko hymyili koko taivaan leveydeltä. Ranskalaisten kansoittamalta expat-alueelta löytyi baari, jonka menu oli saatavilla myös englanninkielisenä. Brunssiseura oli kaikenkirjavaa. Pöydässämme istuivat sopuisasti muun muassa 19-kesäinen saksalainen vaihtari sekä professori MIT:stä.

Ranskalais-kiinalaiseen annokseeni kuului loputon määrä kahvia, kaksi sunny side up -kananmunaa, överimitoitettu leipäkori, meloni-lohikäärmehedelmäsalaatti  ja banaanicrêpe. Huolettoman setin avulla jaksoin seikkailla tungeksivien kiinalaisten keskellä metrossa, tinkiä toreilla Ray Bon -silmälaseista ja talsia tennareissani kaduilla iltaan asti.

Jos olet kaupunki ja haluat hurmata minut, helpoin tapa on lompsia viikonloppuna eteeni brunssitarjotin kädessä. Tänä päivänä Helsinki päihittää mielestäni monipuolisella tarjonnallaan jopa Kreutzbergin.

Ensi silmäyksellä Shanghaikin oli melko hurmaava. Lohikäärmehedelmä maistui auringolta melkein yhtä paljon kuin Café Ekbergin mansikat.

Mutta vain melkein.