Ammatillinen minuus

Silke

Yksi asia tuli mieleeni viime viikonlopun tienoilla kun oli taas se suurten suunnitelmien, odotusten, Suvivirren ja kaikenlaisten siirtymäriittien juhla-aika.

Elän todella hyvää aikaa elämässäni. Minulla on ihana perhe, miehelläni ja minulla hetki hetkeltä enemmän ja enemmän kodiksi muuttuva pieni asunto. Olen terve. Läheiseni voivat verrattain hyvin.

Kuitenkaan nuoruuden unelmistani en ole toteuttanut oikein yhtäkään.

Nuorena ajattelin, etten koskaan perustaisi perhettä ja äitiys ei koskaan ole ollut ehdoton unelmani, vaikka lapsista olen aina pitänytkin. Inhosin kaukaista ja rumaa tylyjen ihmisten Helsinkiä ja pidin tylsämielisyyden huipentumana asettua asumaan velkaiseen lähiökotiin, kauas sekä luonnon rauhasta, että metropolien sykkeestä. Oman ja läheisten hyvinvoinnin otin tietysti itsestäänselvyytenä, koska en elämänkokemusta ollut hankkinut.

Olen uskaltanut muuttaa ulkomaille yksin, hoitaa terveyttäni pelottavan leikkauksen avulla, selvitä vaikeuksista ilman turvaverkkoa ja perustaa perheen. Näistä asioista on seurannut opettavaisia kokemuksia, onnellisuutta tai molempia.

Se, mitä en ole uskaltanut, on se, mistä nuorena kaikkein eniten haaveilin ja mistä haaveilen vieläkin. Halusin olla hyvä jossain ammatissa, loistaa siinä. (Olin hyvä koulussa, joten kuvittelin tietysti olevani työelämän suuri tulevaisuuden menestyjä.) En edelleenkään tiedä, mikä ammatti se olisi ja miten saisin selville sen, mikä olisi minulle oikea tie. Siinä ei psykologikaan osannut minua auttaa. Ei liioin pino self help -kirjallisuutta eikä useampi työpaikan vaihto. Tätä mietin nyt kun lakkiaisistani on 17 vuotta ja äitiysloman jälkeiset kuviot täysin auki. Toivottavasti pian keski-ikäistyväkin voisi vielä kokea valaistumisen ja löytää itsensä ammatillisesti. Mutta miten ihmeessä? Vai pitäisikö näinä aikoina vain löytää mikä tahansa työ ja toivoa parasta?

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.