Täydellistä äitiä ei olekaan

Ladataan...

En koe syyllisyyttä valinnoistani. En ole koskaan ollut mielestäni syyllistyjä. Tottakai ajattelen valintojani ja mitä seurauksia niillä on mihinkin, mutta en jää kiinni mahdolliseen syyllisyyden tunteeseen, ainakaan pitkäksi aikaa. Jos en johonkin ole tyytyväinen, teen asialle jotain (jos se siis on yhtään minusta ja toiminnastani kiinni).

Ja tämä ajattelumalli kuvastaa minua mielestäni hyvin äitinä (vaikkakin hyvin lyhyellä kokemuksella). En murehdi kuinka lapsi kokee työelämään palaamiseni parin kuukauden päästä. Jääkö hänelle tästä hirveät traumat ja mommyissues...? Kotona häntä kuitenkin hoitaa meidän perheen maailman paras isi. En myöskään ota stressiä syötöistä tämän työhönpalaamisen yhteydessä. Hyvällä tuurilla päivällä selviää yhdellä syötöllä poissaollessani, mutta jos ei, niin kyllähän se korvike on keksitty ja jos pikkuinen ei opi sitä syömään niin sitten keksitään jokin muu ratkaisu. Voihan tietysti olla, että siirrytään kokonaan korvikkeeseen, jos siltä tuntuu. Mutta en koe tästäkään syyllisyyttä. Parhaani olen yrittänyt ja se saa luvan riittää minulle

En koe syyllisyyttä siitä etten koko aikaa ole viihdyttämässä pikkuista. Minusta lapselle on hyväksi pieni tylsistyminen ja itsekseen ihmettely. Pikkuinen saattaa tuijotella pitkiä aikoja olohuoneen kukkaverhoja ja olla hyvin onnellinen (ainakin hymyjä tulee siihen malliin, että verhoista tykätään!). Emme reagoi lapsen jokaiseen ähkäisyyn, vaan odotamme että hän osaa myös itse rauhoittaa itsensä. Pikkuisen äänestä ainakin kuulee milloin tilanne vaatii vanhemman apua rauhoittumiseen ja tätä kuuntelemme.

Kotityöt saavat odottaa kun ollaan tässä ihan hetki hiljaa kahdestaan.

Aina voisi tehdä asioita paremmin, mutta ketä ainainen syyllisyys tai paskaäitifiilis oikein palvelee? Pienet pistokset rinnassa ovat hyväksi, jotta muutos olisi mahdollinen ja tiedostettu, mutta monesti näihin asioihin ei edes pysty vaikuttamaan! Mitä vaikkapa puolen vuoden päästä tapahtuukin, ei ole vielä käsissäni. Tai ketä hyödyttää lapsen tulevan terapian kustannusten miettiminen, koska hänelle voi kehittyä traumoja väärän värisistä vaatteista? Kukapa ei tarvitsisi terapiaa, itse olen omani jo käynyt. Sitä paitsi aina löytyy jokin syy miksi terapeutteja tarvitaan!

Kukaan ei ole täydellinen äiti, eikä kenenkään tarvitsekaan sitä olla. Riittää, että yrittää parhaansa niissä olosuhteissa ja niillä resursseilla mitä sillä hetkellä on käytössä. Aina voi haaveilla lottovoitosta ja sapattivapaasta, jonka ansiosta lasta ei tarvitse viedä päiväkotiin, vaan voi pyörittää arkea kotoa käsin ja palkata vaikkapa kotiopettajan. Ja hankkia kalleimmat lapsen kehitystä tukevat vermeet mitä rahalla vain saa! Mutta kyllä se lapsi ihan hyvin kehittyy niillä muovipulloilla ja puukapustoilla mitä varmasti jokaisesta keittiöstä löytyy! Ja onhan päiväkodistakin lapselle hyötyä! Pelkästään taitojen kehittyminen ei ole lapselle ominaista, mutta myös sosiaalinen kasvu. Opitaan ottamaan muut huomioon ja toimimaan osana ryhmää. Mutta sekin on jokaisen perheen oma asia kuinka nämä asiat hoidetaan, eikä siitä omasta valinnasta tarvitse kokea syyllisyyttä, vaikka koko suku huutaisi muuta. Saa nähdä miten meillä sitten tulevaisuudessa mennään... 

On ok ottaa omaa aikaa eikä syyllistyä siitä. Kokea olevansa myös nainen, vaimo, rakastettu ja yksilö eikä pelkästään äiti. Tämä pikkuvauva vaihe tottakai vaatii enemmän omistautumista, koska vauva on riippuvainen minusta, mutta kun aikaa kuluu, eri roolit on taas mahdollista ottaa haltuun paremmin. Huomioida myös se parisuhde ja oma jaksaminen. Uskon lapsellekin olevan hyväksi, että vanhempi on tasapainossa itsensä kanssa. Tämän takia en tahdo opettaa pikkuiselle, että hän on maailman napa (vaikka suloinen maailman napa olisikin!). Äiti tarvitsee oman hetkensä, jolloin äiti keskittyy täysin itseensä eikä murehdi lapsestaan, koska lapsi pärjää hyvin pari tuntia ilman äitiään. Ja sama pätee myös sen parisuhteen vaalimiseen. Tarvitsemme vanhempien omaa aikaa, jolloin lapsi ei ole ihmettelemässä siinä välissä. Toisen onneksi pystyy ottamaan huomioon myös muutenkin kuin vain makuuhuoneen puolella. Pienet hipsutukset ja suukot saavat itseni ainakin jaksamaan huonojen yöunien jälkeen paremmin. Ja helliä sanoja vaalitaan päivittäin! Näkeepähän lapsikin, että vanhemmat rakastavat toisiaan!

Välillä tunnen ärtymystä siitä, että kotona on sotkuista tai jokin projekti on kesken. En kuitenkaan koe syyllisyyttä hoitamattomista asioista. Kyllä ne kerkeää hoitaa vähän myöhemminkin. Saatan ahdistua niistä, jos ne ovat tärkeitä asioita, enkä pääse hoitamaan niitä heti kun haluan. Mutta että kokea niistä syyllisyyttä? Näh.. HelloAochi totesi kommentissaan Vuosipäivä-tekstiini, että itsensä laiminlyönti aiheuttaa hänellä syyllisyydentuntoja. Ehkä tämän voisin allekirjoittaa itsekin, ainakin vähän. Toisaalta projektini ovat yleensä kausiluonteisia. Joten jos en ole vaikkapa leiponut mitään hetkeen, vaan ostanut herkut valmiina kaupasta, se johtuu ainoastaan siitä, että nyt ei ole oikea kausi leipomiselle. Nyt ehkä ommellaan tai maalataan.

Pitkästä aikaa leivoin. Herkullisia tuulihattuja ja yhteistä aikaa miehen kanssa!

No kaikista valinnoista voi kokea syyllisyyttä ja sitä syyllisyyttä lietsotaan vieläpä mediassa, keskustelupalstoilla ja tuttavapiirissä. Jokainen uusi lapsenkasvatusteoria tuo jonkun uuden aihealueen, josta pitäisi luopua tai tehdä paremmin. Esimerkiksi milloin telkkari on pannassa ja milloin taas ei. Oma näkemykseni tähän on, että on ihan ok että lapsi katsoo jonkin verran telkkaria, jotta hänelle kehittyy samanlaista kulttuuria muiden lasten kanssa. Kukapa ei muistaisi omasta lapsuudestaan sen traumoja synnyttäneen Pikku Kakkosen "Kuka pelkää heikkoja jäitä" -muistutuksen ja kuinka sitä sitten aikuisena edelleen puidaan illanistujaisissa terapiamielessä (vieläkös se muuten pyörii?). Enkä aio kokea huonoa omatuntoa siitä, että varmaankin tulen antamaan lapselleni padin, jotta hän voi katsoa vaikkapa Muumeja sillä aikaa, kun teen kotitöitä tai otan hetken hengähdystauon. 

Tai olipa aihe mikä tahansa, jollakin on jotain pahaa sanottavaa siitä. Itse annan tälläisten asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Jos se istuu meidän kasvatukseen ja se toimii, se on ok minulle. Hyvät vinkit ovat aina tervetulleita, mutta kasvatus on meidän hommamme. Ja uskon meidän siinä onnistuvan ihan hyvin, ei täydellisesti, mutta hyvin! Vaikka se ei riittäisi jollekin tuntemattomalle kommentoijalle keskustelupalstalla tai hienon teorian laatijalle yliopistolla, se riittää vallan hyvin minulle. Kestänpähän sitten tulevaisuudessa lapseni suuttumuksen/vihan, jos hän kokee jonkin valintamme huonoksi. En murehdi niitä vielä. 

 

Share

Kommentit

Singaporen serkku (Ei varmistettu)

Well said.

Hienoa, että teillä on mahdollista isän jääminen kotiin vauvan kanssa. Meille se ei ole, vaikka molemmat sitä haluasivat... Tulevaisuudessa on vain "pakko" laittaa jonkun vieraan luokse hoitoon, mieluummin toinen vanhemmista vielä siinä vaiheessa hoitaisi lasta.

Silkkitassu

Mahdollista tai pakko jäädä kotiin. Itsekin olisi mukava jäädä kotiin edes vanhempainvapaan loppuun mutta se ei ole mahdollista meidän tilanteessa. Jos miehen työtilanne ei muutu niin ei myös hoitovapaa mennään varmaan näin. Olisin mielelläni jonkun verran kotona ehkä silloin jos se rahallisesti olisi mahdollista. Mutta tämä on asia joka ei ole käsissäni. Mennään päivä kerrallaan.

Tuo voi siis mennä toisinkin perin (kun aina puhutaan miehen paremmista tuloista)...

Silkkitassu

Jep. Tälleen mekin ajattelemme. Kyllähän niihin herää ja varsinkin tämä meidän neiti on aika kovaääninen nukkuja. :D koskaan kuullut kenenkään pitävän niin paljon meteliä nukkuessaan. :) välillä tulee sellasia itkun alkujakin, mutta nekin yleensä jäävät yhteen ja kun olen jo nousemassa katsomaan et mikä on niin se nukkua pösöttää pinniksessä ihan rauhassa. 

Kommentoi

Ladataan...