Työn ja perheen yhdistäminen äitinä

Olen nyt päässyt kohta viisi kuukautta kokeilemaan elämää "isänä", eli käymään töissä ansaitsemassa, kun toinen perheen osapuoli huolehtii kasvavasta vauvasta ja kodista. Laitoin isän lainausmerkkeihin, koska edelleenkin suurin osa isistä ei käytä oikeuttaan vanhempainvapaaseen, joko taloudellisista tai muista syistä. Arki pienen vauvan kanssa ehkä ahdistaa/pelottaa/tuntuu oudolta tai sitten käytännön syistä äidin on helpompi jäädä kotiin äitiysloman jälkeen.

Asenteet koti-isyyttä kohtaan ovat tiukassa. Miesvaltaisilla aloilla voi jo lyhyen isyysvapaan pitäminen tuottaa kuittailua työkavereilta ja asenteet "naistenhommia" kohtaan ovat hyvin vanhoilliset, johtuuko sitten ryhmäpaineesta vai mistä? Ei uskalleta näyttää herkkää puolta. Me olemme kuulleet isoon ääneen ihmettelyä, että miten se isä nyt oikein siellä kotona pärjää. Paremmin varmaan kuin jos minä olisin kotona, en tiedä...  

Kyllä minä voisin olla kotiäiti. En ole urakeskeinen siinä mielessä, että tahtoisin tehdä töitä, ellei olisi pakko. Teen töitä elääkseni, en elä tehdäkseni töitä. Haaveilen muiden mukana lottovoitosta, jotta voisin vähentää töitä ja keskittyä enemmän kaikkeen muuhun, kun raha-asioista ei tarvitsisi stressata. Nytkin odotan perjantain lapsilisän kolahtavan tilille, jotta voi ostaa loppukuukaudeksi ruokaa. 

Olen harkinnut palaavani kesäkuun jälkeen taas kokoaikaiseksi (yksi palkaton vapaa tosin on pakko pitää S:n koulun takia, tai hommata yhdeksi päiväksi kuukaudessa ulkopuolinen hoitaja), jotta tili ei näyttäisi heti kuun alusta niin surkealta. Ei meillä siis mikään hätä ole, kiinteät kulut saadaan katettua, säästöönkin menee rahaa (tästä en tingi) ja luottokortilla on runsaasti saldoa hätävarana ja loppukuun kauppareissuja odottamassa. Mitään ulkomaanmatkoja tai ylimääräisiä mummolavisiittejä toiselle paikkakunnalle ei kyllä tehdä. Onneksi kesälle ei ole tiedossa kuin yhdet juhlat, joten kesästä voi siis tulla ihan mukava ja halpa. 

Äidin vapaapäivä vietettiin kahdestaan leikkipuistossa. Isä oli opiskelemassa.

Voin hyvin kuvitella isien stressaavan tästä samasta asiasta, että miten perhe pärjäisi taloudellisesti (sillä oletuksella, että mies on se perheen parempituloinen), jos he olisivat pienenkin hetken poissa töistä vaikkapa nyt vanhempainvapaalla. Vanhempainvapaa onneksi ei vaikuta seuraavan kesän kesälomiin, vaan lomaa kertyy samalla lailla kuin töissä ollessa (toisin kuin hoitovapaalla, jolla ei sitten kerry lomia). Kela maksaa ihan kohtuullisen ansiosidonnaisen korvauksen vanhempainvapaan ajalta, vaikkei se nyt mikään äitiysloman alkuajan veroinen summa olekaan. Kyllä kai mekin sillä oltaisiin pärjätty (että minä olisin vanhempainvapaalla), mutta jos toinen on työttömänä kotona niin poissaoloa olisi ollut vaikeampi selittää työpaikalla. Vaikka minulla siihen kaikki lakisääteiset oikeudet olisikin ollut. Mutta niin on isälläkin.

Pidän työstäni. Mutta lapsen syntymän jälkeen näen kuitenkin jääväni jostain paitsi kodin ulkopuolella. Tahdon olla kotona ja nähdä lapseni kehittyvän. Tämä ratkaisu töihinpaluusta kuitenkin on meidän perheen kannalta parempi, lapsellamme on kuitenkin yksi huoltaja hänen saatavillaan koko ajan. Minua ei varsinaisesti siis tarvita kotona. Lapsi ei ole kenenkään ulkopuolisen hoidossa, jotta saan käydä töissä. Äitejähän yleensä syytetään itsekkäiksi, jos he palaavat töihin pian lapsen syntymän jälkeen. Vanhempainvapaan loppuun asti ainakin pitää kotona olla, mieluiten pidempään. En tiedä miten itsekkäänä ja hirveänä äitinä te lukijat minut näette. Imetys nähdään tietenkin yhtenä tälläisenä töihinpaluun esteenä. Totta, en imettänyt kuin kolme kuukautta töihinpaluun takia. Mutta myös nekin äidit, jotka eivät imetä, jäävät yleensä vanhempainvapaalle ja siitä hoitovapaalle. Olisinko vähemmän itsekäs, jos olisin onnistunut imettämään lastani vaikkapa puolivuotiaaksi työn ohella? Kyllä kai se olisi ollut mahdollista ja itse asiassa toivoin pystyväni imettämään pidempään, mutta siihen taas vaikutti se, että E alkoi nukkua yönsä. Ja maito vain loppui sen seurauksena. No tämä ratkaisu olla imettämättä työnohella oli siis meille helpompi. Vähemmän stressiä kaikille.  

En ehkä tunnista kaikkia lapseni itkuista suorilta käsin tai tiedä minkä ruuan (lihasosetta, hedelmäsosetta vai kasvissosetta) vuoro tänä iltana on, mutta niiden oppiminen on rutiineista kiinni. Se että oppii vauvan rytmin ja hänen viestinsä, vaatii aikaa ja toistoa. Se että hyppää kesken päivän ohjaksiin, vaatii edes nopean priiffauksen; mitä päivän aikana on tehty, kuinka (ja mitä) vauva on syönyt, kuinka suoli on toiminut ja milloin (ja miten paljon) nukkunut. Jos siis äidit odotatte isän hoitavan yksin vauvaa töidensä jälkeen, suosittelen kertomaan vaikkapa lyhyesti miten päivä on mennyt, niin toisen ei tarvitse täysin "sokkona" aloittaa hoitovuoroa. Näinhän työpaikoillakin vuorotöissä toimitaan, edellinen työvuoro kertoo seuraavalle kaiken oleellisen ja tärkeän, josta heidän on syytä tietää. Näin seuraavasta hoitovuorosta tulee helpompi (periaatteessa). Esimerkiksi kun tietää ettei vauva ole syönyt kolmeen tuntiin ja ilta alkaa kiukkuilulla; olisiko kyseessä vaikkapa nälkä (voihan tämän aina testata, mutta jos vauva on vaikkapa syönyt puoli tuntia sitten itsensä ähkyyn, kiukuttelu ei luultavasti johdu nälästä)! Myös selvä päivärytmi on avuksi, mutta aina ei rutiinitkaan pidä eikä kaikki päivät ole toistensa kaltaisia. Työpäivän jälkeen ei kyllä aina voi muistaa (ellei päivärytmi ole kirjoitettu näkyville seinälle) monelta niitä päiväunia nyt nukuttiinkaan tai oliko vauvan ruokarytmi aina neljä tuntia. Suosittelen siis priiffaamaan, vaikka se turhalta tuntuisikin itsestä. Eipähän tarvitse suuttua, jos kasvissoseen sijasta vauva söikin kahdesti peräjälkeen hedelmäsosetta, kun on kertonut, että "vauva söi viime ruokailulla purkillisen hedelmäsosetta". 

Tätä koko soppaa tulevat hämmentämään vielä erilaiset kiintymysteoriat ja kasvatusopit. Milloin kuulee mistäkin tutkimuksesta, jossa selostetaan vaikkapa työstressin sietokyvyn kehittyvän heti pari kuukautisena. Mehän nyt olemme siis vähintäänkin järkyttäneet meidän lapsemme kiintymyssuhteen kehittyminen, kun äiti on poissa päivät. Lapsemme (onneksi) kuitenkin tuntuu olevan perusonnellisen oloinen vauva. Mutta se ei luultavastikaan ole meidän "kasvattamisesta" kiinni vaan enemmän E:n omasta temperamentista ja tyytymisestä tilanteeseen. En tiedä olisiko tilanne ollut toinen, jos olisin ollut vauvan kanssa yksin ensimmäiset kolme kuukautta ja isä olisi vasta sitten jäänyt vanhempainvapaalle oltuaan kotona korkeintaan sen kolme viikkoa isyysvapaan aikana. Olisi voinut käydä niin, ettei isää olisikaan enää hyväksytty niin helpolla ensisijaiseksi hoitajaksi, vaan äidin perään olisi itketty. Nyt isä oli ollut aivan yhtä paljon kotona ja osallisena lapsen hoidossa, jolloin siirtyminen uuteen arkeen oli tasaisempi. Edelleen tuttu hoitaja oli kuvioissa, vain äitiä näkyi vähemmän kotona.

Neuvolassa meille kerrottiin, että on hyvin yleistä, että vauva alkaa vierastamaan kotiin palaavaa vanhempaa. Ei katso silmiin, kääntää kasvojaan pois, ei hymyile vaan painautuu ensisijaista hoitajaa vasten. Emme tätä ainakaan huomanneet ja nyt äitiä kysellään (lue: viitotaan) kotona vähän ennen kuin äidin kotiintuloaika yleensä on. Leveä hymy ja silminnähtävä innostus tervehtivät kotiin palaavaa äitiä, kun työpäivä on ohi. Raskaskin päivä töissä unohtuu hymytytön tervehdyksestä! Olemme myöskin neuvolassa tietoisesti tehneet selväksi, että neuvolantädin tulee esittää kysymykset E:n päivärutiineista ja syömisistä yms. isälle. Alkuun kun ne kysymykset esitettiin minulle, vaikka tasan meidän tiedoissa lukee, että olen palannut töihin ja isä on kotona. Pelkällä istumisjärjestelyllä saa ihmeitä aikaan. ;) Äiti ei mene istumaan siihen neuvolantätiä lähimmälle tuolille, vaan valitsee sen reunimmaisen tuolin. Neuvolantäti näin ollen puhuu sille henkilölle, joka on lähempänä häntä. :D 

Onhan tämä arki raskasta, töissä kun pitäisi jaksaa huonosti nukutun yönkin jälkeen. Töissä ei voi ottaa torkkuja, eikä verkkareissa voi makoilla sohvalla ajattelematta mitään. Pää alkoi toimia vasta kunnolla nyt neljä kuukautta töihin palaamisen jälkeen. Enää en unohtele niin paljon asioita ja muistan jopa edellisenä päivänä käydyn keskustelun, kun alkuun hetki sitten käyty keskustelu oli unohtunut tyystin päästä aivan kuin sitä ei olisi koskaan käytykään. Kotiin tultaessa lapsen kanssa pitäisi jaksaa touhuta ja olla sosiaalinen, hoitaa kotitöitä ja huoltaa myös parisuhdetta. Toinen odottaa saavansa hetken hengähdystauon vauvan hoidosta, sinä toivot helppoa iltaa ja aikaiseen nukkumaan menevää tenavaa, jotta voit istua hetkeksi sohvalle tyhjentämään aivoja. Eihän kukaan tahdo tehdä kahta työvuoroa peräjälkeen, joten iltaisin molempien on jaettava sitä ilta-aikaa lapsen hoitoon. Ja minä todellakin ajattelen niin, että kotona olevan päivä vauvan kanssa on työpäivä siinä missä omani tuolla kodin ulkopuolella ansaitsemassa. Kaikki kun eivät sitä pidä sellaisena (myös äidit vähättelevät kotona olemisen raskautta). Voihan tietenkin olla niin, että kotona oleminen on helppoa, hauskaa ja yhtä juhlaa, jolloin mielellään vielä iltaisinkin jaksaa hoitaa yksin kodin ja lapset. "Kun meidän isällä on niin raskas työ, niin minä hoidan joka iltakin vielä kotityöt ja lapset, jotta isä saa tarvitsemaansa omaa aikaa." Milloinkas se kotona oleva osapuoli saa sitä omaa aikaa (vaikkapa siinä sohvan nurkassa, poishan kotoa ei ole pakko lähteä)? Minusta siitä omasta ajasta on vain pakko tinkiä, myös töissäkäyvän osapuolen, jotta kukaan ei pala loppuun. Sitä mukaa kun lapsi kasvaa, omaa aikaa alkaa saada sitten takaisin, jos niin haluaa.

Virkkasin tytölle säärystimet konttausharjoituksia varten. Oma aika tarkoittaa minulle esimerkiksi tätä.
 

Kotona olevalta usein kysellään jaksamisesta. Töissä olevalta taas ei. Tai näin ainakin itse koen tämän asian. Ehkä töissä olevan on vielä vaikeampi myöntää, ettei jaksa (tai on pakko vain jaksaa, koska ei ole muuta vaihtoehtoa). Ja on melkein mahdotonta pyytää apua. Katsotaan, että kotona olo on henkisesti niin raskasta (mikä kyllä pitää paikkansa), että töissäkäyvä saa siihen verrattuna ladata töissä akkujaan ja palata kotiin levänneenä ja pirteänä. Vaikka oikeasti poltat kynttilää molemmista päistä. Ehkä saat enemmän unta, kuin yöheräämiset hoitava kotivanhempi, tai sitten heräät aina kun joku muukin talossa herää ääntelemään. Univajetta et saa edes niillä päiväunilla pois, kun eihän sinulla ole mahdollisuutta nukkua niitä. Saat ehkä syödä sen yhden lämpimän aterian enemmän kuin kotona oleva vanhempi, mikä tietysti on aika luksusta. Hienoa myös, jos olet sellaisella alalla, jonka parissa työskennellessäsi mielesi lepää. Aina ei valitettavasti näin ole.

Vanhemmuuden ja työn yhdistäminen on siis minusta yhtä tasapainoilua jaksamisen kanssa. Lupaat imuroida seuraavat kaksi kertaa, jos saat nukkua tunnin pidempään lauantaiaamuna. Tämä kaikki toivottavasti kuitenkin helpottaa, kun lapsi kasvaa. Mistä syntyy taas yksi huolenaihe lisää. Olenko tarpeeksi kotona, kun lapsi on pieni ja syntyykö meille nyt varmasti hyvä suhde? Kotona tahtoisi olla, kun ei se lapsi ole pieni kuin vain sen lyhyen aikaa. Ja kyllä se lapsi on myös sille töissäkäyvälle todella tärkeä. Ajatukset ovat pienen luona myös työpäivän ajan. Onkohan sillä ikävä minua? Oppiikohan se juuri jonkin uuden taidon? En siis pidä itseäni itsekkäänä, kun palasin töihin. Mutta en myöskään minään superäitinä, kun jaksan tämän rumban. Olen vain äiti. Meidän perheen tilanne vain nyt on tämä ja tällä mennään. 

 

Share

Kommentit

Äippä myöskin (Ei varmistettu)

Heippa! Löysin blogisi ja jään seurailemaan, itse olen myöskin Jyväskylästä reilun 5kk ikäisen pojan äiti :) Suloinen ja kaunis tytär teillä!

Silkkitassu

Kiitos ja tervetuloa seuraamaan! :)

Äitini ja hänen miehensä tekevät 2 1/2 -vuotiaan kanssa niin, että toinen hoitaa aamun lauantaina ja toinen sunnuntaina. Näin molemmat saavat sen yhden pitkään nukutun aamun :)

Silkkitassu

Vuorottelua ja jakamista onkin joutunut aikalailla opettelemaan. Mielellään kun tekisi yhdessä.

Tiedän kyllä tunteen... :)

hei! meillä tehdään ihan samalla tavalla kuin teidän äidillä ;) kun yhden aamun saa nukkua tekee se ihmeitä!

Matja (Ei varmistettu) http://vegevauvelo.blogspot.fi/

Hei, todella kiinnostavaa! Enpä ole montaa kertaa lukenut työssäkäyvän ajatuksia vauva-arjesta. Hyviä pointteja.

Meillä minä saan yleensä viikonloppuaamuisin nukkua hetken pidempään. Pitäisi varmaan puolisollekin suoda se oikeus useammin. Ollaan sentään sovittu, että iltavapaaseen (joita minä en vielä juuri saa - tai ota) kuuluu myös seuraava aamu. Niin ei sitten tarvitse jossain kaupungilla miettiä, miten jaksaa herätä.

Silkkitassu

Joo se onkin ihan asiallista iltamenojen jälkeen. Me ollaan niitä vähän yritetty kans jakaa siten et varsinkin kun ystävien juhlia on ollut niin toinen on päässyt edustamaan ja sit seuraavalla kerralla toinen. Vähän omien intressejen mukaan.

*Maria* (Ei varmistettu) http://lovebeyondwordsblog.blogspot.fi/

Hyvä ja mielenkiintoinen teksti!

Olisi ihanaa, jos molemmat pääsisivät aina vuorotellen olemaan kotona ja töissä. Näin kummatkin näkisivät aina asiat toistensa silmin. On totta, ettei töissäkäyvä vanhempi saa juuri levähtää missään välissä, jos ei nuku öitänsä eri huoneessa. Toki helpommalla vauvan hoidosta hän pääsee, mutta varmasti äideille tämäkin on raskasta, kun ei pääse katsomaan oman pienen kehitystä niin tarkasti. Kotona olevalla taas on kotiin jääminen erittäin raskasta henkisesti, varsinkin jos lähellä ei ole muita tuttuja joilla olisi lapsia. Iseille varsinkin kynnys jäädä kotiin on juuri tämän takia erittäin suuri, sillä vertaistuki on aika mitätön.

Kirjottelin juuri itsekin lähes samasta aiheesta ja juttelinkin siitä, että mitäs jos se jäisikin vaikka viikoksi kotiin, niin se vaan sano että varmaan tulis hulluksi jo siinä ajassa :D

Silkkitassu

Vertaistuki töissäkäyville äideille on vielä olemattomampi, kun ainakaan tällä suunnalla ei ole iltaisin mitään ryhmiä, joihin voisi vauvan kanssa mennä. Isille on ilta isän kanssa -kerho joka toinen ilta. Mies tuolta huuteli, ettei hän ainakaan mitään vertaistukea kaipaa, hyvä vaan ettei kenenkään kanssa tarvitse jutella (muun kuin vauvan ja minun). ;D että näinkin päin voi olla. 

Kommentoi