Ladataan...

Minulla on hyvin erilainen ote valokuvata asioita kuin miehelläni. Uskokaa tai älkää, mutta harrastin valokuvausta ennen kuin tapasin KaneliS:n. Nykyään on aika harvinaista herkkua, että pääsen käsiksi meidän kameraan tai löydän aikaa kuvata JA jälkikäsitellä kuvia. Kävin varmaan kuukausi sitten kuvaamassa luontoa Jyväsjärven rannalla (olen mieltynyt macrokuvaukseen), enkä ole niitä kuvia nähnyt vielä edes itse. Nytkin kamera huitelee miehen matkassa. No enhän minä sillä tietenkään elantoa tuo pöytään, joten ehkä ihan kohtuullistakin olettaa että hän sitä kameraa käyttää enemmän. Kuten myös tietokonetta. 

Mutta jotta taidot eivät täysin katoa (mikä S, mikä A ja mikä M ja mitä näillä tehdään...), nappasin Padasjoki-Järvenpää turneella tytöstämme muutaman kuvan. Konttasin hänen perässään lattian rajassa ja yritin vangita edes hippusen neidin kauneudesta ja lumovoimasta valokuvaan. Eihän ne nyt tainneet ihan teräviksi muodostua, mutta tykkään niistä ihan hirmuisesti. Ihan tässä liikuttui, kun kuvia selailin. Meillä on tuollainen ihana tyttö, joka saa ihan hirmuisesti rakkautta osakseen.

Share

Ladataan...

Viime vuoden jouluna pidin taidearvonnan täällä omalla tontilla, jossa tiedustelin lukijoilta, että mitä tahtoisitte minun maalaavan seuraavaksi. Nyt melkein vuosi on kerinnyt kulua ja vettä virrata Tourujoessa, mutta vihdoin minulla on teille esitellä (vielä tosin vaiheessa oleva) uusi maalaus. 

Päädyin Lemmy Ko:n inspiroimana maalaamaan kirahvia. Ei ehkä mikään kaunein tai realistisin kirahvi, mutta kirahvi kuitenkin. Kuva on täysin päästä revitty, toisin kuin taidearvonnassa mukana olleiden töiden kohdalla. Niissä apuna oli käytetty valokuvia.

Työhön on nyt tosiaan sudittu puolen vuoden aikana useampaan otteeseen pohjavärit, luonnokset ja muut hahmottelut, mutta eilen maalasin suurimman osan varsinaisesta kuvasta (hyvin käytetyt lapsen nukkumaanmenoajan jälkeiset tunnit). Ja kirahvi sai muotonsa. Seuraavana vuorossa olisi sitten varjostukset, ruohon maalaaminen, takana olevan puukasvuston selvittely sekä kaikki pienet yksityiskohdat ja loppusilaukset. Takana oleviin vuoriin ja taivaaseen alan olla ihan tyytyväinen.

Mitäs sanotte?

(hox. kuva tuli otettua hieman yläviistosta, joten kirahvi näyttää aika lyhyenlännältä tuolta jaloista... asiaa pitää korjata, mutta kuva vääristää kyllä myös).

Share

Ladataan...

Olen kateellinen.

Miehelleni.

Vaikka kovasti yritän uskotella itselleni, ettei minua haittaa neljään kuukauteen jäänyt äitiyslomani, niin kyllä se vähän harmittaa. Varsinkin kun kuukausi siitä kului raskaana olemiseen ja lapsen syntymän odotteluun ja loppuaika katosi uuteen elämäntilanteeseen totutteluna.. Ja sitten piti jo palata töihin.

Uskon tasa-arvoon ja isän ja lapsen aikaiseen vuorovaikutukseen ja minusta on ihan älyttömän hienoa, että mies on ollut kotona ja hoitanut lastamme, mutta samalla se on vienyt minun mahdollisuuteni olla kotona. Varsinkin kun äideille ei sitten ole samanlaista isäkuukautta miehen käytettyä kaikki vanhempainvapaat.

Tämä on ehkä ainut asia, miksi tahtoisin toisen lapsen. Jotta saisin olla kotona, käydä vauvaharrastuksissa, tutustua paremmin omaan lapseensa, olla vapaa perheen ulkopuolisista aikatauluista ja imettää niin pitkään kuin tuntuu hyvältä.

Koen jääneeni niistä paitsi. En varmastikaan ole ainut äiti joka on pitänyt lyhyen äitiysloman ja palannut sitten töihin isän jäädessä kotiin, mutta välillä varsinkin blogimaailmaa (ja facebookin mammapalstoja) lukiessa, tunnen itseni hyvin erilaiseksi. "Taas ne saa viettää kiireetöntä aamua ja istua mammakahviloissa tai nähdä tuttuja, kun niiden ei tarvitse kuluttaa kauniita kesä/syyspäiviä toimistolla." Ehkä samansuuntaisia ajatuksia on myös isillä, jotka eivät voi jäädä kotiin lapsensa luo. 

Asia on alkanut masentamaan vielä enemmän, kun nykyinen työ ei enää kehitä/inspiroi minua juuri mitenkään. Kun uudet haasteet ovat hakusessa, mutta yksikään työhakemus ei tuota tulosta. Kun ihan uuden opiskelu olisi mielekästä, mutta koska olen alalla jossa on kuuleman mukaan työvoimapula (taloushallinto) ja minulla on loistava koulutus jo pohjalla, on aika varmaa ettei opiskelemaan lähtöäni katsota yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä (eikä tueta). Tuntuu että olen kokoajan masentunut ja turhautunut tilanteeseen. Ja kun olen masentunut, ei mikään huvita enkä saa aikaiseksi mitään. En yhtikäs mitään. Tuijotan vain telkkaria. Ja se turhauttaa ja masentaa minua lisää.

Juttelin ammatinvalintapsykologin kanssa asiasta tällä viikolla, mutta tilanteeni ei vaikuta hyvältä. Opintovapaan hakeminen olisi mahdollista KAHDEN vuoden päästä. Miksihän nuori minäni tahtoi tälle alalle? Miksi ammatinvalinnan tärkeyttä ei painotettu tarpeeksi aikoinaan? Miksi ei sanottu, että hei, mieti mitä sä oikein todella tahdot ja lähde tavoittelee sitä! Voi olla et vanhempana et pääsekään enää opiskelemaan mitään (tai vaikka pääset, on rahallisesti ihan mahdotonta tulla toimeen).

Onneksi huomenna alkaa kahden viikon loma. 

Share

Pages