Ladataan...

Minua on ala-asteelta saakka kiusattu pienuudestani. Pituutta ja painoa taisi olla alle "normaalin".
Yleensä pojat olivat niitä, jotka huutelivat kääpiökommentteja, tytöiltä tuli joskus satunnaisia kommentteja painoon liittyen.
Eikä tilanteeseen tietenkään auttanut se, että olin aika herkkä suuttumaan. Tästäpä liikanimi atomipommi.

Yläasteella en enää ollut joukon lyhyin, mutta edelleen olin se, jonka pituudesta ja painosta jaksettiin huudella. Ei meidän luokka kyllä ollut missään määrin yhteen hiileen puhaltava, aika isoja persoonia mahtui joukkoon mikä sitten edesauttoi erilaisten konfliktien syntyä.
"Rakkaudesta se hevonenkin potkii." tuli kuultua useasti, kun kiusaamisesta ulkopuolisille mainitsin. Aika kelju tapa minusta osoittaa kiinnostuminen, kun paljon mukavempiakin tapoja olisi! Ehkä en aina ollut itsekään takaisin kovin kiltti, pahoittelut siitä.
Kouluterveydenhoitajan käynnit pitivät minut kuitenkin positiivisella mielellä kasvustani, "alipainoa on, mutta samalta sinun mummosi ja äitisi käyrät ovat näyttänyt, joten älä stressaa painonnousua, olet terve."

Vasta oikeastaan aikuisiällä olen saanut positiivista palautetta ikäisiltäni ulkonäöstäni. Miehet ovat kehuneet kauniiksi, eikä rintojeni olemattomuus ole koskaan ketään haitannut. Ei kai niitä aloitteita olisi tullut, jos ulkonäössäni olisi ollut jotain valittamista. En ole mallinmitoissa edelleenkään, mutta pituutta on kuitenkin 163 cm, kun suomalaisten naisten keskipituus on THL:n raportin mukaan 165cm. Asiasta uutisoi Karjalainen alkuvuonna.

Painoani olen kyllä yrittänyt ahkerasti nostaa, ylitin 50kg vasta reippaasti aikuisiällä. Raskaudenaikana painonnousu pelotti. Pelkäsin, osaanko suhtautua siihen oikein. Mutta näin jälkeenpäin katseltuna, olin kovasti tyytyväinen uusiin muotoihini ja kiloihin. Nyt kun syö vain itselleen, huomaan olevani laiska ja jos nälkä menee ohi, saattaa ateria jäädä välistä. Lounaan syön yleensä aina puolilta päivin, mutta muuten ateriarytmi heittelee. Tässäpä varmaan syy miksi kilot eivät tartu. Kyllä minulla nälkä on ja ruoka maistuu (vaikka välillä vähän nirsoilenkin), mutta muut asiat ovat helposti mielenkiintoisempia. Lapsen kanssa vain tuntuu että koko ajan on ruoka-aika. Vastahan sitä syötiin!

Aikuisiän kynnyksellä itsetuntoa tuli pönkitettyä lyhyillä suhteilla. Hain sitä oikeaa tunnetta, vau-elämystä. En hyväksynyt mitäänsanomatonta persoonaa, vaan etsin parasta ystävää. Minulla ei ole ollut nuorena koskaan sellaista parasta ystävää, josta kaikki muut tytöt/naistenlehdet puhuvat. Olin yleensä kolmas pyörä tai osa isompaa porukkaa, se jonka kanssa leikittiin kun muita ei sattunut olemaan paikalla. Tyttöjen seurassa koin olevani aina ulkopuolinen. Poikien kanssa toimiminen oli helpompaa, kun he tajusivat että minäkin pidän samoista asioista kuin hekin; pelaamisesta ja sarjakuvista. Ammattikorkeakoulussa ystävystyin helpommin poikien kanssa, tosin ei meidän luokalla ihan hirveästi tyttöjä edes ollut. 

 

Teini-iän myllerryksen jälkeen omaksuin helposti sen identiteetin, jota minulta odotettiin kulloisessakin tilanteessa. En välttämättä kyseenalaistanut ratkaisujani, vaan tein niinkuin kuvittelin, että minulta odotetaan. Elämä näytti ulkoapäin hyvin kunnolliselta, mutta olin rikki sisältä. Tämä oli vastareaktio tuolle nuoren naisen itsetunnon pönkittämisyritykselle ja aiheutti enemmän vahinkoa kuin mitään mitä olin tehnyt aikaisemmin. Valehtelin kaikille ympärilläni ja vasta veljeni häät ja koskettavat maljapuheet saivat minut tajuamaan tilanteeni. Tämä herätyskello toimi lähtölaukauksena erolle. Myöhemmin käydyssä seksuaaliterapiassa puolen vuoden aikana opin ymmärtämään enemmän itseäni ja parantuminen alkoi.

Vasta viime vuosina olen tajunnut mitä merkitystä huumorintajulla on parisuhteessa ja miksi niin moni deittipalstan seuranhakuilmoitus luettelee yhdeksi kriteerikseen hyvän huumorintajun. Hyvä huumorintaju ei kuitenkaan tarkoita kaikille samaa asiaa. Olen pitänyt omaa huumorintajuani huonona (a.k.a ei huumorintajua ollenkaan), mutta olen tajunnut vasta nyt, että kyllä minulla on huumorintajua, vaaditaan vain oikea kumppani saamaan se minusta esiin. Tulen toimeen kyllä hyvinkin erilaisten persoonien kanssa, sopeudun helposti tilanteisiin, mutta oikean sävelen löytämiseksi vaaditaan samanlaista huumorintajua! Tämän tajuaminen oli merkittävä käännekohta. Teillä voi olla samanlaiset arvot, samanlaiset harrastukset, mutta koko ajan tuntuu ettei toinen ihan täysin ymmärrä sinua tai sinä häntä. Ja syy siihen voi olla erilaisissa huumorintajuissa. Itse nauraa räkätät kaatuileville skeittaajille (kaadu, kaadu, kaadu), kun toinen arvostaa hillitympää hekottelua Fingerporiläpille ja sinä taas et näe niissä sitä vitsiä, vaikka se väännettäisiin rautalangasta (toim. huom. on Jarlalla hauskojakin ruutuja). Tämä voi rasittaa parisuhdetta enemmän kuin mikään muu!

Omana itsenä oleminen on vaikeaa silloin, kun toinen ei täysin hyväksy sinua. Tulee varoneeksi ja punninneeksi kaikkea tekemistään. "Voinko tehdä noin, vai pitääkö se minua ihan hölmönä." Olen lapsellinen persoona, eikä se miellytä kaikkia. Siksipä virallisemmissa ympyröissä tätä persoonaa näkyy lähinnä asusteiden tai vaatteiden muodossa. En tietenkään vie työpaikalle kokonaan tätä lapsellista puolta itsestäni, osaan olla virallinen ja asiallinen, sellainen miksi toimistohenkilöt yleensä mielletään. Onneksi kotona saa olla juuri niin pöhkö kuin vain tahtoo. Syödä vaikka kaksi puffet-jäätelöä iltapalaksi ja marista ihan vain marinan ilosta, kun telkkarista ei tule mitään kivaa.

Koen, että itsetuntoni on näin vanhemmiten kehittynyt hyväksi, kun olen oppinut tunnistamaan omia tarpeitani ja halujani. Olen löytänyt oman identiteetin, joka ajan kuluessa ja muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa tietenkin muuttuu, mutta en ole enää marionettinukke, jonka elämää seuraan itseni ulkopuolelta. En tarvitse ketään määrittelemään itseäni, mutta minun on hyvä olla puolisoni kanssa. Puolison, josta löysin myös parhaan ystävän. En koe tarvetta etsiä hyväksyntää itselleni ja olen tyytyväinen ulkonäkööni. Tietysti aina löytyy asioita ulkonäössä, joita muuttaisi, jos voisi, mutta jos ei voi, niin mitäpä niitä murehtimaan. Jos jossain vaiheessa kaipaan lihaksikkaampaa ja timmimpää vartaloa, lähden sellaista tavoittelemaan. Pituuteensa ei pysty vaikuttamaan kuin hankkimalla korkkarit ja sekin onnistuu vain ylöspäin. 

Kuvituksena olevissa kuvissa on näkyvissä niitä mielialoja, jotka mielestäni kuvastavat jokaista aikakautta. Luin lääkärin odotushuoneessa maanantaina MeNaisissa olleen Anna Perhon kolumnin Muistojen tuunaamisesta, joka pani minut miettimään, mitä oikeastaan enää muistan nuoruusvuosista. Muistanko kaiken juuri niin kuin ne tapahtuivat? Muistanko mitä tarkalleen ajattelin ja sanoin? Vai olenko värittänyt mielessäni asioita ja muistoja sellaisiksi että ne sopivat tämän hetkiseen identiteettiini. No, tälläinen minä olen nyt, onko loppupelissä suurempaa väliä, kuinka tähän päädyin, koska menneisyys ei määrittele tulevaisuuttani.

BLOGIA VOI SEURATA FACEBOOKISSABLOGILISTASSABLOGLOVIN'SSA JA INSTAGRAMISSA

Share

Ladataan...

Moneskohan kerta tämäkin on, kun yritän lähteä kirjoittamaan mielen päällä olevasta asiasta tänne ja törppään koko aiheen ihan alkuunsa.

En ole kovin kaksinen kirjoittaja, toisin kuin vaikkapa Emmi Nuorgam.
En kuvaa niin kauniisti ja yhdistä tekstiin kuvia yhtä näppärästi kuin phocahispida.
Enkä varsinkaan keksi niin ihania aiheita kuin Kristaliina.

Olen pyöritellyt mielessä ajatusta pelkästä valokuvien ("oikeiden", ei kännykkäotoksien) käytöstä, unohtaen kokonaan tekstin, kun sitä ei vain tule. Tai tulisi, mutta olen sen suhteen hyvin kriittinen.
Olen miettinyt myöskin keskittyväni olemaan enemmän lifestyle- kuin perheblogi, päiväuneni kun nykyään eivät enää ole vauvojen kuvista koostuvia.
Halua kehittää tätä olisi, mutta selvää suuntaa ei ole.

Haluatteko nähdä jatkossa enemmän tälläistä materiaalia?

Jos tutkin googleanalyticsin kautta mitä blogistani yleensä on tultu etsimään, törmään eniten resepteihin, käsityöohjeisiin sekä raskausoireisiin ja raskautumistoiveisiin. Enkä kyllä näitä ihmettele yhtään. Niistähän tämä blogi pääasiassa on koostunut nyt kohta kaksi vuotta. Kaksi vuotta olette seuranneet meidän polkua vauvahaaveista esikoisemme syntymään ja kipuiluumme perhe- ja työelämän yhdistämisessä. Ollaan rikottu perinteistä äiti kotona - isä töissä -mallia ja harmaannuttu uhmakkaan tytön vetäessä omaa showtaan pienessä asunnossamme.

Nyt päiväunet tosiaan kohdistuvat työnhakuun ja ammatinvalintaan, sekä toiveisiin oman asunnon löytämisestä ja rahoituksen järjestymisestä. Kaikki olisi helpompaa lottovoiton avulla. Kova halu olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloilla. Löytää taloudellista varmuutta sellaisessa työpaikassa ja ammatissa, joka kuvastaa enemmän minua. Löytää itsensä ja vahvuutensa. Kehittyä kärsivällisemmäksi ja tajuta että elämä on tässä ja nyt, eikä "sitten kun".

Olen useasti puhunut, että minusta tuntuu, että jään paitsi asioista, jos en harrasta montaa asiaa. Hamstraan harrastuksia ja tekemistä, tahdon lukea ja kirjoittaa; tahdon seurata monia sarjoja; tahdon piirtää, taiteilla ja maalata; tahdon tehdä käsitöitä; tahdon leipoa; tahdon valokuvata; tahdon blogata; tahdon laulaa ja tanssia; tahdon pelata konsoleilla ja tietokoneella; tahdon remontoida ja nikkaroida; tahdon lumilautailla; tahdon tehdä ihan kaikkea, mutta päivässä ei ole tarpeeksi tunteja eikä minulla edes osaamista, koska osaan kaikesta vähäsen, mutten mistään tarpeeksi. Yritän olla kaikessa hyvä, oikea superihminen, mutta teen aina mahalaskun. Yritän uskotella itselleni, että minulle riittäisi, jos olisin tosi hyvä edes yhdessä asiassa. Mutta sitten hermoilen, että jos en teekkään tuota toista asiaa, vaan keskityn tähän yhteen, jään paitsi jostain tosi tärkeästä. Ymmärrättekö mitä haen tällä takaa?

AMK-aikoina oli aikaa ja halua piirtää.

Lapsena ja nuorena olen virallisesti harrastanut vain muutamaa asiaa. 3-4 luokalla harrastin pianonsoittoa (se taisi olla ainut harrastus mitä kyläkoulullamme järjestettiin koulun jälkeen 4h-toiminnan lisäksi), mutta lopulta luovutin, kun opettaja ei tahtonut ryhtyä opettamaan minulle vapaata säestystä, vaan keskityimme pelkästään nuoteista soittamiseen. Osasin lukea nuotteja mielestäni hyvin, mutta haaveilin että pystyisin tekemään omia biisejä ja säestämään niitä, kuten äitini teki. Äiti oli minulle esikuvana tässä.

Laulaminen oli minulla myös haaveissa, mutta sitten kutosluokalla osallistuessani paikalliseen tenavatähti-kilpailuun, jäädyin lavalla, enkä saanut lauluun sitä haluamaani eläytymistä, jolla ehkä olisi kisan voittokin voinut tulla. Laulamiseen en ole koskaan saanut mitään varsinaista oppia, äidilläni on Kuopion musiikkilukio tausta ja hän on ollut erilaisissa lauluryhmissä sekä biologinen isäni on kanttori ortodoksisessa kirkossa ja laulaa karaokea intohimonaan. Laulaminen on siis niin sanotusti geeneissä. Nyt laulamisen aloittaminen harrastuksena tuntuu jo aika menetetyltä tilaisuudelta, kuten myös vaikkapa tanssin tai muun musiikin harrastuksen. Suurinosa kun pitäisi aloittaa jo ihan muksuna, jotta kerkiäisi kehittyä hyväksi eikä väärien tekniikkojen pois opetteluun menisi niin kauaa.

Yläasteella ja lukiossa harrastin karatea. Se jäi sitten ylioppilaskirjoitusten jalkoihin ja paikkakunnan muuton jälkeen. Ei enää huvittanut aloittaa alusta, kiitos eri suuntautumisien, joissa ei hyväksilukuja tunneta. Karaten jälkeen en ole käynyt missään virallisissa harrastuksissa kahta kansalaisopiston kurssia lukuunottamatta. Vähän aikaa harrastimme kaveriporukalla tanssia, mutta sitten taas muutto uuteen kaupunkiin erotti porukan. Eipä enää lapsen kanssa oikein ole aikaakaan tai halua jättää perhettä iltaisin yksin työpäivän jälkeen mennäkseen kodin ulkopuolelle harrastamaan. Sarjakuvaseuran kokoontumisiin ei myöskään ole hirveän mielekästä aina mennä, vaikka siellä ihanat kaverit ovatkin.

Kuva tanssiryhmä Myupro:n esiintymisestä Helsingin kirjamessuilla vuonna 2008. Minä etualalla ruskeassa koulupuvussa.

Minulle voisi tehdä hyvää, jos tekisi sellaisia miellekarttoja, top5 unelmat -listoja ja inspiraatiotauluja, joita voisi tälläisinä mustina hetkinä sitten katsoa ja muistaa mitä kohti tässä mennään. En tiedä mistä olen tälläisen pakkosuorittamisen itselleni taikonut. Onko siellä muita kohtalotovereita, vai olenko ainoa harrastusten ylisuorittaja?

 

Share

Ladataan...

Eli osallistun phocahispidan Ystävänpäivän blogitempaukseen.

Ajattelin kirjoittaa vähän lisää itsestäni ja siitä mistä pidän ja mitä minulle ehkä kannattaa lahjaksi kääriä:

  • Elämäni pyörii paljon frettieni ympärillä (kolme kappaletta tällä hetkellä, Justus vanhimpana, Immu keskimmäisenä ja Kiivi nuorimpana ja puolet pienempänä kuin pojat), silloin kun en ole töissä, joten jos tahdot askarrella jotain kivaa niin esimerkiksi frettien riippumatto tai fleecepeitto ovat tervetulleita (fleecepeittoja kuluu ja niitä on kiva olla ympäri asuntoa, kun näädät niihin piiloutuvat nukkumaan). Tai kissojen lelut toimivat näillä myös (ehkei kaikkein hentoisimmat, mut vinkulelut ovat näiden mielestä ihan parhautta.. :)) Meillä frettien strategiset mitat ovat: noin 1 kg-2kg ja pituutta noin 40 cm-60cm kera hännän... 

  • Kivat jutut keittiöön ovat myös tervetulleita, leivon mielelläni varsinkin kuppikakkuja ja nyt myös Whoopie piet onnistuvat ja mies tekee raakasuklaata, joten esimerkiksi hassunmuotoiset jääpala/suklaamuotit voisivat toimia tai leivontaa helpottavat työkalut. Ja itsetehdyt herkut ne vasta nannaa olisivatkin.. :) ei allergioita! Toffee ja suklaa ovat ehdottomia suosikkeja (vaikken ehkä niin paljoa tummasta suklaasta pidäkään...mies sen sijaan pitää..)
  • Piirrän ja harrastan myös käsitöitä, joten kaikki itsetehty on aina ihana yllätys! Voit esimerkiksi taiteilla minulle taulun tai tehdä sisustuskoreja, jos käsityöt taittuvat. Olohuoneemme värimaailma on mustaa/harmaata/valkoista, joten värilliset jutut ovat tervetulleita väripilkkuja! Varsinkin punainen, oranssi ja vihreä ovat lemppareitani tällä hetkellä!
  • Pidän videopeleistä, fantasiasta ja lukemisesta (lempikirjojani ovat Anna Gorbersen kirjasarja 1900-luvun vaihteesta... ah niitä pukuja ja draamaa, sekä Tolkienin tuotanto.). Mitä tällä hetkellä ihan oikeasti tarvitsisin, olisi kirjanmerkit. Minulla on kesken tosi monta kirjaa ja unohdan aina missä kohtaa mennään... milloin mikäkin lappunen toimii kirjanmerkkinä... 
  • Kerään Sylvanian Families -lelusarjaa.. :) Eteenkin kaikki eläinvauvoihin liittyvät jutut niistä ovat yleensä lelukaupassa must-ostoksia. 
  • Meikkaan tosi vähän (ripsiväriä (käytössä tällä hetkellä Volume Million Lashes Mascara Lorealilta), mustaa kajalia ja melkein nudea (tai vaaleanpunertavaa) huulipunaa tai huulikiillettä) mut rasvat ja puhdistustuotteet ovat sellaisia mitkä ehkä tällä hetkellä ovat ostoslistani kärjessä. Saa yllättää, jos teillä on jotain suosituksia...
  • Minulla on vauvakuume, mutta senhän nyt taisi tästä blogistani muutenkin käydä selväksi. Joten kaikki mikä vain helpottaa vauvakuumetta tai liittyy vauvoihin, on tervetullutta. :) Raskaustestejäkin tarvitaan... ;) haha...!! :D

Lue myöskin juttu mitä minulle läheiset ihmiset ovat antaneet minulle lahjaksi syntymäpäivänäni, jos tahdot saada lisää vinkkejä. Siinä minun vinkkini, käytä mielikuvitusta ja yllätä minut! :)

Share

Pages