Ladataan...

Moneskohan kerta tämäkin on, kun yritän lähteä kirjoittamaan mielen päällä olevasta asiasta tänne ja törppään koko aiheen ihan alkuunsa.

En ole kovin kaksinen kirjoittaja, toisin kuin vaikkapa Emmi Nuorgam.
En kuvaa niin kauniisti ja yhdistä tekstiin kuvia yhtä näppärästi kuin phocahispida.
Enkä varsinkaan keksi niin ihania aiheita kuin Kristaliina.

Olen pyöritellyt mielessä ajatusta pelkästä valokuvien ("oikeiden", ei kännykkäotoksien) käytöstä, unohtaen kokonaan tekstin, kun sitä ei vain tule. Tai tulisi, mutta olen sen suhteen hyvin kriittinen.
Olen miettinyt myöskin keskittyväni olemaan enemmän lifestyle- kuin perheblogi, päiväuneni kun nykyään eivät enää ole vauvojen kuvista koostuvia.
Halua kehittää tätä olisi, mutta selvää suuntaa ei ole.

Haluatteko nähdä jatkossa enemmän tälläistä materiaalia?

Jos tutkin googleanalyticsin kautta mitä blogistani yleensä on tultu etsimään, törmään eniten resepteihin, käsityöohjeisiin sekä raskausoireisiin ja raskautumistoiveisiin. Enkä kyllä näitä ihmettele yhtään. Niistähän tämä blogi pääasiassa on koostunut nyt kohta kaksi vuotta. Kaksi vuotta olette seuranneet meidän polkua vauvahaaveista esikoisemme syntymään ja kipuiluumme perhe- ja työelämän yhdistämisessä. Ollaan rikottu perinteistä äiti kotona - isä töissä -mallia ja harmaannuttu uhmakkaan tytön vetäessä omaa showtaan pienessä asunnossamme.

Nyt päiväunet tosiaan kohdistuvat työnhakuun ja ammatinvalintaan, sekä toiveisiin oman asunnon löytämisestä ja rahoituksen järjestymisestä. Kaikki olisi helpompaa lottovoiton avulla. Kova halu olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloilla. Löytää taloudellista varmuutta sellaisessa työpaikassa ja ammatissa, joka kuvastaa enemmän minua. Löytää itsensä ja vahvuutensa. Kehittyä kärsivällisemmäksi ja tajuta että elämä on tässä ja nyt, eikä "sitten kun".

Olen useasti puhunut, että minusta tuntuu, että jään paitsi asioista, jos en harrasta montaa asiaa. Hamstraan harrastuksia ja tekemistä, tahdon lukea ja kirjoittaa; tahdon seurata monia sarjoja; tahdon piirtää, taiteilla ja maalata; tahdon tehdä käsitöitä; tahdon leipoa; tahdon valokuvata; tahdon blogata; tahdon laulaa ja tanssia; tahdon pelata konsoleilla ja tietokoneella; tahdon remontoida ja nikkaroida; tahdon lumilautailla; tahdon tehdä ihan kaikkea, mutta päivässä ei ole tarpeeksi tunteja eikä minulla edes osaamista, koska osaan kaikesta vähäsen, mutten mistään tarpeeksi. Yritän olla kaikessa hyvä, oikea superihminen, mutta teen aina mahalaskun. Yritän uskotella itselleni, että minulle riittäisi, jos olisin tosi hyvä edes yhdessä asiassa. Mutta sitten hermoilen, että jos en teekkään tuota toista asiaa, vaan keskityn tähän yhteen, jään paitsi jostain tosi tärkeästä. Ymmärrättekö mitä haen tällä takaa?

AMK-aikoina oli aikaa ja halua piirtää.

Lapsena ja nuorena olen virallisesti harrastanut vain muutamaa asiaa. 3-4 luokalla harrastin pianonsoittoa (se taisi olla ainut harrastus mitä kyläkoulullamme järjestettiin koulun jälkeen 4h-toiminnan lisäksi), mutta lopulta luovutin, kun opettaja ei tahtonut ryhtyä opettamaan minulle vapaata säestystä, vaan keskityimme pelkästään nuoteista soittamiseen. Osasin lukea nuotteja mielestäni hyvin, mutta haaveilin että pystyisin tekemään omia biisejä ja säestämään niitä, kuten äitini teki. Äiti oli minulle esikuvana tässä.

Laulaminen oli minulla myös haaveissa, mutta sitten kutosluokalla osallistuessani paikalliseen tenavatähti-kilpailuun, jäädyin lavalla, enkä saanut lauluun sitä haluamaani eläytymistä, jolla ehkä olisi kisan voittokin voinut tulla. Laulamiseen en ole koskaan saanut mitään varsinaista oppia, äidilläni on Kuopion musiikkilukio tausta ja hän on ollut erilaisissa lauluryhmissä sekä biologinen isäni on kanttori ortodoksisessa kirkossa ja laulaa karaokea intohimonaan. Laulaminen on siis niin sanotusti geeneissä. Nyt laulamisen aloittaminen harrastuksena tuntuu jo aika menetetyltä tilaisuudelta, kuten myös vaikkapa tanssin tai muun musiikin harrastuksen. Suurinosa kun pitäisi aloittaa jo ihan muksuna, jotta kerkiäisi kehittyä hyväksi eikä väärien tekniikkojen pois opetteluun menisi niin kauaa.

Yläasteella ja lukiossa harrastin karatea. Se jäi sitten ylioppilaskirjoitusten jalkoihin ja paikkakunnan muuton jälkeen. Ei enää huvittanut aloittaa alusta, kiitos eri suuntautumisien, joissa ei hyväksilukuja tunneta. Karaten jälkeen en ole käynyt missään virallisissa harrastuksissa kahta kansalaisopiston kurssia lukuunottamatta. Vähän aikaa harrastimme kaveriporukalla tanssia, mutta sitten taas muutto uuteen kaupunkiin erotti porukan. Eipä enää lapsen kanssa oikein ole aikaakaan tai halua jättää perhettä iltaisin yksin työpäivän jälkeen mennäkseen kodin ulkopuolelle harrastamaan. Sarjakuvaseuran kokoontumisiin ei myöskään ole hirveän mielekästä aina mennä, vaikka siellä ihanat kaverit ovatkin.

Kuva tanssiryhmä Myupro:n esiintymisestä Helsingin kirjamessuilla vuonna 2008. Minä etualalla ruskeassa koulupuvussa.

Minulle voisi tehdä hyvää, jos tekisi sellaisia miellekarttoja, top5 unelmat -listoja ja inspiraatiotauluja, joita voisi tälläisinä mustina hetkinä sitten katsoa ja muistaa mitä kohti tässä mennään. En tiedä mistä olen tälläisen pakkosuorittamisen itselleni taikonut. Onko siellä muita kohtalotovereita, vai olenko ainoa harrastusten ylisuorittaja?

 

Share

Ladataan...

Minun oli tarkoitus tästä aiheesta kirjoittaa jo aikaisemmin, mutta tässä kiireen ja univajeen keskellä on jäänyt. No parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja onhan tämä aihe kuitenkin ajankohtainen päivittäin!

Kortepohjan ylioppilaskylässä vietettiin Tervehdi naapuriasi - viikkoa 18.11-22.11.13. Viikolla tahdottiin muistuttaa opiskelijoita huomioimaan naapurinsa ja jakamaan hyvää mieltä edes tervehtimällä toisiaan! Pieni huomionosoitus tai ystävällinen hymy kun voi olla jollekin päivän tai raskaan viikon pelastus! Meidän sarjakuvaseuralta tiedusteltiin kerkeäisikö joku piirtämään aiheeseen sopivaa grafiikkaa julisteeseen laitettavaksi. Innostuin heti ja kun muita vapaaehtoisia ei sillä hetkellä ollut, luonnostelinkin nopeasti aiheesta lyhyen sarjakuvastripin.

 

 Itsekin tervehdin ja jutustelen naapureiden kanssa aina kun rappukäytävässä tai pihalla tavataan. Mutta kyllähän sitä voisi enemmänkin tehdä! Vastapäiseen asuntoon syntyi kesällä vauva ja kun huomattiin heidän kotiutuneen sairaalasta, mietimme S:n kanssa että "olisipa kiva viedä heille rotinoita tai jokin lahja vauvan syntymän kunniaksi.". Mutta sitten ei kuitenkaan tullut sitä tehtyä, kun ajattelin että ehkä he kokevat sen tungetteluksi... Olemme kumpikin aika introverttejä, joten sosiaalisuus muita kohtaan ei tule aivan luonnostaan. Mutta ehkä nyt joulukuussa voisi viedä heille pienen joululahjan ja levittää tässä talossa muutenkin iloista joulumieltä. Otan tämän nyt vakaasti harkintaan ja pohdin jonkin hyvän joululahjan heidän koko perheelleen!

Yksi hyvä syy, miksi on tärkeää tuntea naapurinsa, on avainten ja henkilöllisyyspapereiden jääminen oven väärälle puolelle. Se hetki kun tajuat ettei sinulla ole avaimia, kännykkää tahi lompakkoa, kun ovi pamahtaa lukkoon, on paniikinomainen. Mitäs nyt?! Itselleni kävi näin yhdessä aikaisemmista asunnoistani. En tuntenut naapureita eivätkä he minua, vaikka taisin olla jo vuoden siinä asunut. Ehkä ulkonäöltä joku saattoi tietää, muttei nimeltä tahi että missä asunnossa asun. No... kiersin kaikki naapurien ovet koputtamassa läpi, kunnes löytyi joku joka oli kotona ja lainasi kännykkää, jotta sain soitettua vartiointifirman avaamaan oven. En tietenkään muistanut numeroa vara-avaimemme omistajalle ja silloinen poikakaveri oli työpaikkansa virkistäytymisillassa. Minun oli tarkoitus olla jo matkalla kohti toista kaupunkia, kun pakatessa jätin tärkeimmän laukun sisälle. 

No sain vartijan paikalle, mutta seuraavaksi tuli vastaan ongelma, että mitenkäs todistan, että asun tässä kämpässä, kun ei ajokorttia ollut näyttää. Vartija kovasti kyseli, että pystyykö joku naapuri tunnistamaan minut ja pudistelin päätäni... Eräs toinen tyttö viereisestä rapusta oli tupakalla ulkona ja hänen kanssaan olin jutellut, mutta en ollut hänellekään koskaan nimeäni sanonut. Nyyhkin siinä ulkona ja kerroin typerästä auton pakkausreissusta ja että frettini ovat siinä ihan oven takana ihmettelemässä, jos vartija vaikka kurkkaisi postiluukusta sisään. Lopulta hän kysyi onko henkkarini ihan siinä lähellä sisällä, että jos hän nyt tekee tässä pienen poikkeuksen. Nyökyttelin ja hän päästi minut vihdoin sisälle ja löysin eteisestä laukussa olleen ajokorttini ja todistin vartijalle henkilöllisyyteni. Että sellainen tapaus...Helpommalla olisin päässyt, jos naapurit olisivat tuttuja edes nimeltä...

Kun tuntee naapurit, on helpompi myös tarttua vaikkapa kerrostalossa epäkohtiin ja häiriöihin. Uskaltaa käydä kertomassa uuden koiran eroikävähaukunnasta eikä vain kärvistellä ja kiroilla kotona naapurin typerää rakkia, joka haukkuu kaiket päivät. Tai käy huomauttamassa kovaa soivasta musiikista, eikä kutsu heti paikalla poliisia. Onhan niitä painajaismaisia naapureitakin ja naapurisopu voi olla kauan aikaa sitten menetetty tapaus, mutta pelkillä lapuilla kommunikointi voi johtaa väärinymmärryksiin, kun taas kohteliaasti kasvokkain kerrottu asia voi mennä paremmin perille. 

Ota vaikkapa tässä ennen joulua tavoitteeksi tutustua yhteen naapuriisi, jollet jo kaikkia tunne! Vähintäänkin tervehdi heitä ja kysy mitä heille kuuluu! Se voi olla jollekin todella tärkeää!

Share

Ladataan...

Ymmärrän hyvin miksi raskauden ensivaihesta ei paljoa puhuta. Moni pelkää että ilo muuttuu nopeasti pettymykseksi ja tutut kyselevät malttamattomina uutisia mikä lisää vain paineita.

Tai sitten raskaus alkaa yllättäen, eikä koko asiasta kerkiä puhua vaikka tahtoisi.

Siksipä tämä raskauden ensivaiheet, raskautumisen aloittaminen on hyvin vaikeaa, henkisesti. Monellekaan ei voi puhua asiasta ennen kuin raskauden ensimmäinen kolmannes on ovella tai edes raskaustesti näyttää plussaa ja varhaisultra on takana päin.

Itse kaipaan asioista puhumista. Että saisi jakaa ajatuksiaan ja kuulla muiden mietteitä. Olisi mukava tietää mitä muut ovat ajatelleet näinä hetkinä..

Vauvakuumeestakin puhutaan minusta tuskastuttavan vähän, ihan niinkuin se olisi sairaus, jota pitää hyssytellä. Eikähän siihen ole kuin kaksi hoitokeinoa.

*Hanki vauva; tai

*Get over it

Aina sanotaan, että käy vierailemassa jonkun tuttavaperheen luona yksi ilta niin näet mitä lapsen kanssa eläminen on. Haihtuupahan suurimmat halut omaan.

Mutta kun vauvakuumeisen ajatukset ovat täynnä vauvoja ja raskaanaolemista ja sitä kaikkea pelkoa ja jännitystä siitä onnistuuko mikään edes. Muiden ihmisten lapset ovat ihan eri asia kuin oma. Tottakai kaikki vauvat itkevät, kakkivat ja syövät, se on selvä. Mutta silti oma lapsi ja sen hankinta tuntuvat ihan eri asialta kuin muiden lapset. Ja jokaisen perhetilanne on eri.

Myös miehillä on vauvakuumetta, mutta siitä jos mistä ei puhuta yhtään. Miehillähän ei ole mikään kiire, biologinen kello ei ala tikittää niinkuin naisilla yleensä.

Noooh.. ennen kuin alan kuulostaa ihan hirveältä ihmiseltä ja joku pahoittaa tästä mielensä, haluan korostaa että ei kenenkään mielestäni tarvitse paljastaa raskautta ennen kuin katsoo sen parhaaksi. Onneksi on näitä blogeja, joihin vähän anonyymisti voi kirjata tunteitaan ja mietteitään. Julkisia pöiväkirjoja, joihin voi sitten palata myöhemmin tai josta saa tukea muilta samassa tilanteessa olleilta.

Itse tahdon puhua vauvakuumeestani ja tästä koko prosessista ihan avoimesti. Olen törmännyt jo ihmisiin, jotka kokevat asiakseen jarrutella minua. Ymmärrän kyllä syyt, mutta itse en osaa/halua pitää asiaa salassa. Pettymyksienkin uhalla. Ja niihin pettymyksiin juurikin tahdon tukea ja dialogia. En halua pitää sisälläni tunteitani, olivat ne sitten masennusta, iloa tai surua. Ilossa on helppo jatkaa, mutta suruun tarvitaan jo tukea ja masennukseen ylös nostajaa.

 

Share

Pages