(Epä)onnistumisen kokemuksia

Sisunainen

Olen tottunut ajattelmaan, että olen lähtökohtaisesti huono kaikessa liikunnassa, ja oletusarvoisesti missä tahansa liikuntaryhmässä selkeästi heikoimmasta päästä. En ole antanut tämän häiritä itseäni, vaan pyllähdellyt sujuvasti painonnostotreeneissä ja pärskinyt uimahallissa viisi litraa vettä nenässä. Oikeastaan tämä on ollut ihan mukavaa: olen voinut hyvästä syystä taputtaa itseäni olalle joka kerta, kun yleensäkin uskallan mennä treeneihin ja vieläpä selviän niistä hengissä.

Tilanne on kuitenkin pikkuhiljaa muuttumaan päin. Vaikka kehityn hitaasti ja lähtötasoni oli surkea, treeni on vähä vähältä alkanut tuottaa tuloksia (vähän aika sitten nauroin itselleni, kun tajusin, että pidän kevyenä kyykkypainoa, jota viime kesänä en olisi edes jaksanut nostaa). Tämä aiheuttaa ristiriitaista fiilistä: toisaalta on kiva tulla paremmaksi, toisaalta en enää saa oman-elämänsä-supersankari-fiilistä pelkistä perustreeneistä.

Viime torstain WOD. Periaatteessa ei mitään vikaa, mutta jotenkin vaan ärsytti koko homma.

Suurin ongelma lienee siinä, että samalla kun vaadin itseltäni enemmän, en luota itseeni tarpeeksi. Koska uskon olevani huono, alisuoriudun treeneissä - pidän tuhria taukoja, otan liian pienet painot - mikä ei tietenkään tuota itsensä ylittämisen kokemuksia, eli juuri sitä, mistä saisi parhaat kiksit. Vaikka "keskinkertaisten" treenien fyysinen vaikutus olisi aivan hyvä, mieli kaipaa jotain enemmän.

Viime keskiviikkona painonnostotunnilla harjoittelimme työnnön tekniikkaa. Latasin tankoon lisää painoja epäillen, pysyykö suoritus enää tyylipuhtaana. Juuri silloin valmentaja sattui viereen kommentoimaan: "Toi rinnalleveto oli hyvä, siis erittäin hyvä!" Koko kotimatkan leijailin puoli senttiä pyöränsatulan yläpuolella.

Tyytyväisyys ei tapa kehitystä, vaan usko epäonnistumiseen. Sen sijaan onnistumisen kokemukset - kuinka pienet tahansa - ruokkivat motivaatiota ja itseluottamusta. Pari päivää myöhemmin crossfit-treeneissä tehtiin taas työntöä, enkä enää epäröinyt painojen kanssa. Saman treenin lopuksi jäin itsekseni harjoittelmaan vähän leuanvetoja, ja ilokseni voin todeta, että olen lähempänä apukuminauhoista eroon pääsemistä kuin koskaan. Pitää vain uskaltaa kokeilla.

Share

Kommentit

Tapani (Ei varmistettu)

Hyvä analyysi! Elämä ei ole koskaan yksinkertaista.

Suvi K.
Sisunainen

Ei niin, varsinkin jos siihen sotketaan ihmisiä.

Ilana

CF on mun mielestä henkisesti huomattavasti vaativampaa kuin fyysisesti. Kamalasti riippuu siitä, mitä pään sisällä pyörii.

Mäkin otan usein vähän liian pienet painot (kaikessa muussa kuin mavessa ja kyykyissä, jotka hanskaan tosi hyvin) - en niinkään epäonnistumisen pelossa, mutta ollakseni varma, että suoritus pysyy ehdottoman puhtaana. Vaikka toisaalta ehkä se on sama asia? Onneksi vähän aikaa sitten yksi valmentajista kehotti lisäämään painoa esim. rinnallevedossa, muuten hioisin sitä varmaan loputtomiin liian pienellä kuormalla.

Olen myös huomannut viime aikoina, etten ole oikein ikinä tyytyväinen siihen, mitä treeneissä teen. Nyt yritän takoa päähäni, että yksin se, että menee sinne treeneihin ja tekee ne, riittää ja on hyvä suoritus. Enempään ei tarvitsekaan pystyä. Tyytymättömyys kumpuaa kai siitä, etten mielestäni mene kylliksi epämukavuusalueelle, jos kukaan ei ole sinne ehdoin tahdoin työntämässä. Tuntuu, ettei kehitystä ole juuri tapahtunut viime talven jälkeen. Toisaalta koko vuosi 2015 on ollut aika repaleinen treenin suhteen, joten toivo on kova, että tässä loppuvuonna jotain kehitystä tulisikin, kun saa käydä taas säännöllisesti boksilla.

Olen tismalleen samaa mieltä tuosta, että usko epäonnistumiseen estää kehityksen. Esteenä on yleensä aina oma pää, ei niinkään kroppa. Musta vähän tuntuu, että tämä on tämmöinen naisten syndrooma (vrt. liian isojen painojen alle jäävät miehet).

Suvi K.
Sisunainen

Kyllä nainenkin voi jäädä liian isojen painojen alle, nimim. kokemuksella. :D

Ymmärrän hyvin ton, että haluaa pitää suoritukset varmasti puhtaana. Kuitenkin jotkut liikkeet (imo esim. just rinnalleveto) on sellasia, että niihin saa kunnon tuntuman vasta, kun painoa on vähän enemmän. Että tavallaan on pakko nostaa oikein, tai se ei nouse ollenkaan. :)

Ilana

Joo totta kai voi jäädä :) Ja joskus pitääkin tai muuten ei ikinä tiedä, millon se paino todella on liian painava. Ja toi tuntuma-asia on totta rivessä, mutta itselläni on ollut se ongelma, että yritän nostaa liikaa käsillä ja se pahenee mitä enemmän paan painoa kehiin.

Suvi K.
Sisunainen

Jännä, must just rivessä pitää päästä sen rajan yli, ettei enää jaksa nostaa käsillä. :o Sitten taas jos metconissa veivaan pienillä painoilla riveä, seuraavana päivänä on hauikset kipeät. :D Mutta joo, imo lähtökohtaisesti ei kannata laittaa isompia painoja sen kustannuksella, että tekniikka muuttuu suoranaisesti virheelliseksi.

Kommentoi