Korkeintaan kasi

Sisunainen

Olen miettinyt, miksi minua ottaa välillä suunnattomasti päähän se, jos muut onnistuvat erilaisissa liikuntasuorituksissa helposti ensimmäisellä yrittämällä, ja minä joudun hinkkamaan samaa asiaa moneen kertaan, ennen kuin pääsen lähellekään toivottua tulosta. Keksin luullakseni eilen vastauksen. 

Eilisellä acromatics-tunnilla harjoittelimme käsilläseisontoja selkä seinää vasten kaverin avustamana. Muut pääsivät sujuvasti käsilläseisomaan ilman varmistajaa ja hengailivat siellä ihan tyytyväisen näköisenä, mutta minä en uskaltanut useankaan yrityksen jälkeen seistä kokonaan omillani, kun tuntui että kaadun heti jos päästän irti varmistajasta. Vaikka siinä oli se seinä. Kyllä ketutti.

Onhan se varmaan ihan ymmärrettävää, että kaikkien asioiden harjoittelu tuntuu alkuun turhauttavalta, mutta toisaalta pitäisihän sen olla itsestäänselvää, että erilaiset taidot vaativat treeniä.

Koulussa liikunta oli heikoin aineeni. Kaikista muista aineista poimin helppoja ysejä ja kymppejä, liikunnasta sain korkeintaan hikisen kasin, ja senkin luultavasti säälistä. Nyt kun olen jostain kohtalon oikusta ottanut liikunnan pääasialliseksi harrastuksekseni, joudun jatkuvasti törmäämään siihen, että en vaan ole siinä hyvä. Alan todella sydämestäni ymmärtää niitä luokkakavereita, joille jakokulma näytti lähinnä kiinalaiselta kirjoitusmerkiltä.

Kun on tottunut olemaan hyvä kaikessa harjoittelematta, käy todella luonteelle joutua tekemään hirveästi töitä, että yltäisi edes keskinkertaisiin suorituksiin. 

Crossfit-salini seinää koristaa teksti: "Hard work beats talent" - kova työ voittaa lahjakkuuden. Koska suurin liikunnallinen vahvuuteni on pään hakkaaminen seinään, noin niinkuin kuvainnollisesti, pakko siihen kai on yrittää uskoa. Sama pätee näihin "hitaasti hyvä tulee" -motivaatiolauseisiin. Ehkä voin sitten eläkeläismummona kyykätä enemmän kuin huippulahjakas vanhainkodin asuintoveri, joka päättikin keskittyä viulunsoittoon.

Share

Kommentoi