Minä olen kiva

Ladataan...
Sisunainen

Sosiaalisen median fitness-diskurssin vaikutuksia (nuorten naisten) itsetuntoon puidaan säännöllisesti milloin missäkin asiayhteydessä. Kohderyhmään kuuluvat valittavat, kuinka eivät osaa olla vertaamatta itseään liian kiillotettuihin Instagram-kuviin ja kokevat alemmuutta ja paineita oman vartalonsa suhteen näitä katsellessaan. Minäkin tykkään lukea blogeja ja  katsella kuvia Instagramissa (maksimaaliseen määrään sixpackeja suosittelen @crossfitgames -tiliä), mutta en koe itseäni millään tapaa huonommaksi niiden rinnalla. Miten tähän päästiin?

Somekuvien vaikutus omaan kehonkuvaan ja itsetuntoon koostuu kahdesta asiasta: 1) suhde omaan kroppaan ja 2) suhde kuviin. Minun kroppasuhteeni on muuttunut viime vuosina merkittävästi: olen oppinut arvostamaan kehoni toimivuutta ja toiminnallisuutta toisaalta liikuntaharrastusten kautta, toisaalta sen menettämisen pelossa. Kun olen toistuvasti nähnyt, että kroppani pystyy suorituksiin, joita en olisi vähän aika sitten voinut kuvitellakaan, on vaikea olla sille kovin ankara. Siihen, että minun "huikeat saavutukseni" ovat kaukana monien muiden suorituksista, olen jo tottunut. Siksi on yhtä helppoa katsoa "kaukaa ihaillen" puolitoista kertaa oman painonsa kyykkäävää treenikaveria tai Instagram-videolla vuorenhuipulla yhdenkäden triplavoltteja heittelevää tyyppiä.

Vaikka en todellakaan toivo mitään vastaavaa koettelemusta kenellekään, enkä yleisesti ottaen usko "vastoinkäymisen jalostavat luonnetta" -ajatteluun, viime syksynä puhjennut kilpirauhassairaus on ollut minulle kaikesta v****maisuudestaan huolimatta myös avartava kokemus. Ei ole itsestäänselvää, että kehoni suostuu toimimaan niin kuin haluan, tai että minulla yleensäkään on keho. Ajatus siitä, että sata vuotta sitten olisin todennäköisesti kuollut samaan sairauteen, saa sekä käyttämään pyöräkypärää että tuntemaan päivittäin hiljaista kiitollisuutta paitsi länsimaista lääketiedettä, myös omaa olemassaoloa kohtaan.

Instagram-selfietä ottamassa... ai niin, vatsa sisään!

Somemaailman suurin ongelma on vaikeus erottaa, mikä on todellista ja mikä ei. Fiktiivistä tekstiä lukiessa jokainen ymmärtää, että kyse on kuvitteellisista henkilöistä, mutta blogin tai Instagram-tilin takana oletetaan olevan todellinen ihminen. Onko näillä kuitenkaan kovin suurta eroa?

Ylläoleva kuvani (oikeanpuoleinen) sai Instagramissa omalla mittapuullani runsaasti tykkäyksiä ja useammankin kommentin siitä, kuinka "timmissä" kunnossa olen. Kuva on sommiteltu tarkasti lajityypin konventioiden mukaisesti (yliryhdikäs poseeraaminen, puolittain kyljen kääntäminen peiliin ja hieman ylhäältäpäin suuntautuva kamerakulma, ajoitus juuri treenin jälkeen), ja jos näkisitte nyt minut kirjoittamassa tätä tekstiä, näyttäisin varmasti aika erilaiselta. Kuva on representaatio paisti minusta todellisena henkilönä, myös fitness-diskurssista ja minun representoidusta hahmostani osana sitä. Näiden kaikkien alta on yhden kuvan perusteella aika vaikea erottaa todellista minua, vaan se, mitä satunnaiselle katsojalle välittyy, voisi ääriesimerkkinä olla yhtä hyvin taitavan piirtäjän luoma sarjakuvahahmo.

Samaan tapaan kuin kirjailija, joka ei kerro päähenkilönsä jokaisesta vessassakäynnistä, somessa esiintyvä henkilö kertoo julkisesti vain sen, mikä hänen luomansa hahmon kannalta on olennaista. Siksi minä ainakin suhtaudun some-ilmiöihin pitkälti kuin fiktiivisiin kertomuksiin tai hahmoihin: ne ovat vain vahvasti suodattunut ja rajattu representaatio pienestä osasta ilmiön takana olevan ihmisen todellisuutta, mutta yhtä kaikki hyvää viihdettä.

Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Tykkään katsella crossfit-ammattilaisia Instagramissa ajatuksella "vähänkö siistiä!" eikä "miksen minä?" (tosin salaa myös vähän "ehkä minäkin jonain päivänä?"). Tykkään käydä treeneissä ja tykkään syödä paljon ruokaa ja tykkään ottaa kuvia, jotka synnyttävät illuusion, että minulla olisi lihaksia. Tämä siksi, että tykkään kropastani. Tykkään kuitenkin myös syödä suklaata ja jätskiä, juoda viiniä ja löhötä sohvalla katsomassa telkkaria. Vaikka somessa kiertävät motivaatiolauseet implisiittisesti antavat toisin ymmärtää, nämäkin ovat asioita, joista ihan oikeasti tulen onnelliseksi, enkä näe mitään ristiriitaa kaikkien edellä lueteltujen välillä. Yleisesti ottaen minusta on kivaa olla minä.

Share

Kommentit

Hymyileoletupea

Isot läpyt! Sulla on se kuuluisa "terve" suhtautuminen itseesi. Ihan mahtava suhtautuminen asiaa.

Sen verran on pakko puolustella omaa postaustani, että tarkoitus ei ollut niinkään valittaa, mainitsinkin että tekstissäni oli kärjistyksiä, vaan pikemminkin tuoda ilmi niitä fiiliksiä, joita kuvittelen ihan valtaosan naisista käyvän läpi. Yleisesti ottaen ja koko ajan enenevissä määrin minustakin on kiva olla minä, mutta niin pitkällä mä en henkisessä prosessissani ole, että en vertaisi itseäni kehenkään :) Tai, että vertaisin vain positiivisessa mielessä. Enkä usko ikinäkään pääseväni tuosta täysin eroon. Mutta huumorilla kun tablailee, niin mikään ei ole niin vakavaa. Tänään olen lähinnä naureskellut eiliselle kesäpömppäkriisilleni :D

 

Suvi K.
Sisunainen

Kiitos! Joo en tosiaan viitannut pelkästään suhun (siksi en myöskään linkittänyt sun postausta) vaan todellakin kaikkiin niihin harmillisen moniin naisiin, jotka tuskailee samoja asioita. Etkä todellakaan ole ainoa, jolta olen vastaavaa kuullut! 

Kyllä mullakin on toki välillä tukkahuonosti-/ selluliittikriisi-/ miksennostaniinpaljonkuinnoi-päiviä, niinkun varmaan kaikilla, mutta tärkeintä on siinä kohti tunnistaa tilanne ja todeta, että se on ihan hölmöä. :) Huumori auttaa aina!

Hymyileoletupea

Jeesh Suvi - en epäillytkään, että kohdistit tämän pelkästään muhun. Oli pakko kuitenkin tulla vähän "puolustelemaan" :D 

No juu mutta se piti vielä sanomani, että tuo sun kirjoitus on mielestäni ihan huippu. Todella taitavasti kirjoitettu teksti. Sulla on sana hallussa ja tekstejäsi luen aina silleen "voi osaisinpa minäkin sanoa asiat noin taitavasti". Eli vertailen sinuunkin, mutta vain pelkästään positiivisessa mielessä ;)

Ja ehdottomasti mahtavaa, jos mun postaus toimi jonakin pienenä siemenä tälle sun jutulle, koska sitä mä tältä blogiyhteisöltä eniten toivoisinkin. Ajatustenvaihtoa puolesta ja vastaan ja erilaisia oivalluksia ja fiiliksiä elämästä. 

Suvi K.
Sisunainen

Kiitoksia kauniista sanoista! :) Se on kyllä totta, että vuorovaikutteisuus on tän homman parhaita puolia!

Pax
Liikehdintää

Olet munkin mielestä kiva. Myös berliininmunkin. :) En epäile yhtään, ettetkö sellaista söisi, jos mieliteko iskisi. Vaikka tuo kirjallisuuspuoli jää sulla vähän piiloon täällä blogissa, niin haastekysymysten vastaamisen kautta voisit vähän sitäkin halutessasi valottaa. Mutta tärkeimpänä pidän sitä, että jaan tunnustusta. Kiva että bloggaat.

Suvi K.
Sisunainen

Berliininmunkit on hyviä, harmi vaan en ole vielä törmännyt gluteenittomiin sellaisiin. :9 Kiitos haasteesta!

Pax
Liikehdintää

Mun piti heti googlettaa, koska muistin lukeneeni, että sellaisia on. Itsellä kanssa edessä gluteeniton ruokavalio. Ja jälleen Lily tietää paremmin: http://www.lily.fi/blogit/missa-olet-laura/talta-nayttaa-vuoden-treenaamatta-ollut-nainen. Laurahan näistä kirjoitti ja itsekin näyt kommentoineen. :) Toivottavasti täältä pk-seudulta löytyisi helpommin.

Suvi K.
Sisunainen

Juu muistan hyvin tuon keskustelun, mutta ei ole vielä omalle kohdalle sattunut. :)

Kommentoi

Ladataan...