Motivaatiosta vielä kerran

Sisunainen

Ella Elersin blogissa on ollut viime päivinä mielenkiintoista keskustelua liikuntamotivaatiosta, ja työnnänpä minäkin lusikkani soppaan (vai pitäiskö sanoa kahvakuulani tatamille tai jotain yhtä lennokasta?).

Perus pukuhuonemeininki. Ei ihan sitä mitä Fit-lehden reenivaatekuvissa.

Liikuntahan tutkitusti tekee hyvää ihmiselle iästä, koosta ja muista ominaisuuksista riippumatta. Sen tietävät kaikki, jotka eivät vietä aikaansa kellariin haudatussa tynnyrissä. Miksi sitten joskus on niin vaikea motivoitua liikkumaan?

Luulen, että yleisin ongelma on se, että odotukset ja vaatimukset ovat liian korkealla. Toisaalta kuvitellaan, että parin kuukauden treenillä muututaan supertimmeiksi ja urheilullisiksi, ja kun näin ei käykään, innostus lopahtaa. Toiset taas ajattelevat, että heti kuntosalijäsenyyden ostettua pitää alkaa treenata kuusi kertaa viikossa, syödä pelkkää maitorahkaa ja parsakaalia ja lopettaa kaikki sosiaalinen elämä varsinkin, jos siihen liittyy alkoholia tai "herkuttelua". Ei ihme jos homma tuntuu liian isolta haukattavaksi. Mutta kuten kaikki (toivottavasti) tietävät, elefantti syödään pala kerrallaan.

Toinen onglema on "kehityksen"vaatiminen ja mittaaminen. Jos aloittelija vertaa itseään kokeneempiin treenaajiin, turhautuu varmasti, samoin jos vähän huonommilla geeneillä varustettu odottaa saavansa samoja tuloksia kuin huippulahjakkuuden perinyt kaveri. Toisin kuin kenties työelämässä, harrastuksissa kukaan ei kuitenkaan ole tulosvastuussa kenellekään.

Yhtä ongelmallista on kehityksen sitominen yhteen mittariin, kuten peilikuvaan tai vaakaan. Liikunnan hyödyt ja liikunnassa kehittyminen on valtavan monimutkainen kokonaisuus leposykkeestä liikkuvuuteen. Jos vaaka ei liikahda mutta teet burpeen puoli sekuntia nopeammin, olet kehittynyt. Piste.

Myös rutinoituneelle salillaramppaajalle tulee joskus hetkiä, jolloin ei yhtään jaksaisi kiinnostaa. Viimeksi tähään treeneissä lopulta yli puolituntiseksi venähtänyttä metconia tehdessä ajattelin: Tämä on ihan p**kaa. Voisin ihan hyvin lähteä kotiin nyt. En halua tehdä tätä. No teenpä kuitenkin, pakko tästä on kai jotain hyötyä olla ehkä. Jatkoin, koska en vaan ole sellainen tyyppi, joka lähtee treeneistä kesken pois.

Motivaatio saa ihmisen liikkeelle, tapa on se joka saa jatkamaan, sanotaan. Olen hyvin vahvasti samaa mieltä. Kun liikunnasta tulee osa omaa identiteettiä, treenaaminen ei ole enää kysymys vaan itsestäänselvyys. Tämä ei edes vaadi että lajissaan olisi kovin hyvä; yhtä hyvin liikunta-minän voi rakentaa punnerran polvet maassa mutta p**kele punnerran kuitenkin! -ajatuksen varaan. 

Share

Kommentit

EllaE
Ella Elers

No nyt työnsit lusikkasi hyvin soppaan! Allekirjotan kaiken mitä tässä pinpointtasit. Mä juttelin yks päivä kollegan kanssa aiheesta ja se huomautti, että erityisesti monet nykyajan nuoret on tottuneet sellaiseen kaikkimullehetinyt - välitön palkkio meininkiin. Liikunta ei vaan yleensä ole semmoinen mistä saisi heti nautintoa (ei ainakaan alussa, kun vaan tuntuu fyysisesti pahalta ja *ituttaa).

Ja ton mä tunnistan tosi vahvasti itsestäni; oon aina mennyt sieltä mistä aita on matalin, pysytellyt mukavuusalueella ja päässyt heti syliin jos tulee pipi sormeen. Samahan tietysti heijastuu sitten liikuntaharrastuksen aloittamiseen; jossei se tunnu tosi ihkulta heti niin eihän se voi olla mua varten. Meni aika pitkään tajuta että jos jotain tosi kovasti tahtoo niin se matka ei ole aina pumpulia ja ruusuilla tanssimista.

Mutta kun vihdoin ja viimein onnistuu tekemään liikkumisesta osan arkea, niin voi pojat se palkitsee :)

Suvi K.
Sisunainen

Tähän "välittömän palkinnon" saamiseen vaikuttaa kanssa tosi paljon liikuntalaji: jos treenit itsessään on sellasia missä tykkää käydä ja tulee hyvä fiilis, niin ei tarvii odotella jotain kaukana tulevaisuudessa odottavaa palkintoa. :) Tottakai alku on usein nihkeempää, mutta ei senkään ole pakko olla; mä esim. jäin pari vuotta sitten ekasta kahvakuulatunnista ihan koukkuun ja ramppasin siellä koko talven. :D

EllaE
Ella Elers

Mulla kävi ihan sama kuulailun kanssa ja nythän mä jo ohjailenkin sitä jatkuvasti :D

Joo, ei oo kyllä tähtiin kirjoitettu että kuinka homma lähtee luistelemaan! Ihanaa olis jos kaikki löytäs heti sen oman juttunsa eikä pääsis tulemaan sitä hölmöä "ei liikunta vaan oo mun juttu"-ajatusta. Liikkuminen kun kuitenkin on aika iso hyvinvoinnin ja terveyden peruspilari. Mutta ehkäpä kaikki ajallaan ja tyylillään :)

Hymyileoletupea

Ihan loistava kirjoitus! Mun mielestä liikuntaan haetaan nykyään ihan liikaa motivaatioita siitä peilikuvasta. Tai siis siitä toivotusta peilikuvasta, joka varsin usein on myös valitettavasti ihan epärealistinen. Sitten homma tyssää siihen, kun oma peilikuva ei vastaakaan niitä toiveita. Ärsyttää välillä, kun tuntuu että kaikkien pitäis nykyään olla niin bikinifitness..... Jospa vaan haettais sitä motivaatiota siitä hyvästä olosta (ja välillä pahastakin. :) 

 

Suvi K.
Sisunainen

Kiitos! Ei peilikuvamotivaatiokaan välttämättä pahasta ole, mutta hirmu helposti siihen liittyy sellanen "pitäisi"/"kuuluisi"/"mitä muut ajattelee" -ajatusmalli, eikä hommaa enää tehdä oman itsen ja oman hyvinvoinnin vuoksi, jolloin motivaatio on paljon heikompi. 

Kommentoi