Vaakalakko

Ladataan...
Sisunainen

Näin Älä laihduta -päivän aattona ja kesäkuntokuurien huippusesonkina, puhutaanpa vähän painosta.

Minä en tiedä, paljonko tällä hetkellä painan, ja se on hyvin epätyypillistä minulle. Siitä asti kun sain kilpirauhasdiagnoosin, olen käynyt vaa'alla vähintään kolmesti viikossa ja seurannut keskiarvoja ja käyriä, painon heittely kun oli yksi oireista. Jo yli puoli vuotta minulla on ollut virallisesti terveen paperit, mutta olen jatkanut vaa'an kyttäämistä siitä huolimatta, ihan varmuuden vuoksi.

Olen stressannut joka pienestä vaa'an nytkähdyksestä suuntaan ja toiseen. (Miksi olen painavampi kuin toissapäivänä? Söinkö liikaa jäätelöä? Mistä kohti olen lihonut? Miksi olen kevyempi kuin viime viikolla? Onko minulla jokin hivuttava tauti?Olenko treenannut liian vähän ja muutun laihaläskiksi?)

Vajaa kuukausi sitten päätin, että nyt saa riittää. Minun täytyy pystyä tuntemaan itse, onko oloni hyvä vai ei ilman numeerisia apuvälineitä, ja minkään muun kannalta vaa'an lukemalla taas ei ole väliä. Jos jaksan arjessa ja treeneissä, olen syönyt tarpeeksi; jos en mahdu farkkushortseihini, no, uusia shortseja saa kaupasta.

Ilman vaakaa eläminen on tuntunut todella vapauttavalta. Vaikka en tietoisesti ole aiemminkaan suhtautnut kovin kriittisesti kroppaani, nyt huomaan joidenkin syvään juurtuneiden ajatusmallien lähtevän pikkuhiljaa purkautumaan. Kun keholle ei ole mittaria, sitä alkaa arvostaa entistä enemmän sen perusteella, miltä se tuntuu. Kun päivän vaakalukema ei käännä ajatuksia negatiiviselle raiteelle, jää tilaa huomata, että hei, tämähän on itseasiassa aika kiva kroppa olla.

Pukuhuoneselfie, painoindeksi tuntematon.

Share

Kommentoi

Ladataan...