Ladataan...
Sisunainen

Kuntosaleilla näkyvä uudenvuodenlupaajien buumi alkaa jo tässä vaiheessa vuotta hiipua, kun taas urheilijat käyvät tunnollisesti treeneissä ympäri vuoden säästä ja sukkien väristä riippumatta. Vai käyvätkö?

Minulla on jonkinlaista kokemusta molemmista: liikunnan harrastamisesta puhtaasti kuntoilun vuoksi sekä tietyn urheilulajin takia. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa, joita haluan hieman avata erityisesti liikuntamotivaation kannalta.

Kuntoilu

+ Kuntoilun vuoksi voi ja kannattaa harrastaa hyvin monenlaista liikuntaa. Tämä tunnetusti lisää fyysistä hyvinvointia - ja sehän tässä oli tarkoituskin.
+ Kuntoilu on tämän vuoksi myös helppo aloittaa - ei tarvitse hirveästi perehtyä asiaan taikka löytää valmentajaa tai joukkuetta jonka kanssa harrastaa.
+ Tulosten näkyminen omassa olossa on palkitsevaa.

- Tavoitteet ja niiden täyttyminen ovat usein varsin abrtrakteja ja vaikeasti mitattavissa. Motivaatio ei saa olla kiinni nopeasti näkyvistä muutoksista, tai hommaa ei jaksa tehdä pitkäjänteisesti.
- Tekeminen on helposti epämääräistä haahuilua, eikä kuntoliikuntaan sitouduta välttämättä samalla tavalla kuin vaikkapa joukkueen treeneihin.

Urheilu

+ Tavoitteet ovat yleensä hyvin selvillä suoraan lajin vaatimusten takia, jolloin harjoittelusta tulee systemaattista ja kehittävää.
+ Oman osaamisen tai kehityksen mittari ei ole vyötärönympäryksessä tai rasvaprosentissa (vaikka niissäkin saattaa edistystä tapahtua "kaupan päälle"), vaan esimerkiksi leuanvetojen määrässä tai maalipotkun terävyydessä. Tulokset myös usein näkyvät nopeammin. 
+ Muissakin kuin joukkuelajeissa urheiluporukoilla tuntuu olevan tapa hakea harrastukseen myös sosiaalista aspektia. Sekä ratsastustallilla että crossfit-salilla kaikki ovat automaattiseesti kaikkien kavereita tai edes moikkausväleissä, koska harrastettava laji on yhteinen.

- "Urheilija ei tervettä päivää näe" - vaikka yleensä harrastusmielessä urheilu kohentaa fyysistä hyvinvointia, kaikkia lajeja ei ole kehitetty ihmisen optimaalista toimintakykyä ajatellen, joten loukkantumisriski saattaa olla suurempi. 
- Tuloskeskeisyys ja mahdolliset kilpailut voivat myös ahdistaa monia. Perfektionismiin taipuvaiselle "oli kivat treenit" ei riitä, jos yhdenjalan piruetti ei vieläkään onnistunut.

Summa summarum: kannattaa miettiä, mikä tuo itselle parhaan treenifiiliksen ja motivaation: rakkaus lajiin, hyvä treeniseura vai löylyt kuntokeskuksen saunassa zumban jälkeen.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Karjalaisessa 24.1. haastateltu tutkija André Spicer kiteytti asian jota olen pallotellut mielessäni jonkin aikaa: liika hyvinvoinnin tavoittelu johtaa pahoinvointiin ja "kysymyksestä 'olenko onnellinen' tulee näin vain yksi huoli lisää". Hyvin voimisen sijaan kärsitään hyvinvointisyndroomasta.

Yksi tavoitteeni tälle vuodelle on oppia olemaan stressaamatta. En ole mitenkään älyttömän stressiherkkä tyyppi, mutta reagoin stressiin sitäkin herkemmin, varsinkin fyysisesti. Nykyiseen hyvinvointidiskurssin ympäröimänä olisi helppo alkaa kaikenmaailman herkkulakkoihin tai ihmedieeteille, ja ottaa siitä vain yksi stressin aihe lisää. Samoin voisin stressata esimerkiksi siitä, etten jaksa tykkää juosta juuri pysäkiltä lähtevää bussia pidemmälle, tai että vietän ihan liikaa aikaa jonkun ruudun ääressä istuen. Mutta en aio.

Spicerin mukaan "ongelmana on, että ideologisesta hyvinvoinnin tavoittelusta tulee pakko" ja "asiat, joista ihminen oikeasti saisi iloa ja tyydytystä jäävät jalkoihin, kun on pakko suorittaa asioita, joiden ajatellaan rakentavan hyvinvointia". Spicer kritisoi erityisesti elämän mittaamista sykemittareilla ja älypuhelinsovelluksilla, mutta minusta suurempi ongelma on epärealistinen ajatusmaailma: kaiken kuvitellaan olevan kontrollissa, jos vaan juo tarpeeksi sprilunasmoothieita. "Hampaat irvessä" hyvinvoinnin tavoittelu johtaa ensin ahdistukseen, kun kaikkia sääntöjä on mahdotonta noudattaa, ja pettymyksiin, kun toivottuja tuloksia ei saavuteta.

Ensimmäinen askeleeni kohti stressittömämpää elämää on siis lakata ottamasta paineita siitä, suoritanko hyvinvointia riittävän hyvin.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kuva-arvoitus! A) bongaa allekirjoittanut, B) keksi mitä kuva esittää!

Vastaanpa minäkin Lilyssä kiertävään kerro kuka olit kolme vuotta sitten -haasteeseen. Aika monta asiaa on muuttunut, mutta aika monta on pysynyt samana. Ja tästä ei tule mikään tuhkimotarina.

Aloitetaan samoista: pidän edelleen majaa samassa kämpässä, vietän edelleen siellä varsin vähän aikaa (kamoon, kuka tahansa jonka äiti asuu neljän kilometrin päässä, käyttäisi ruoka/pyykki/saunapalvelua?), opiskelen samassa yliopistossa samaa pääainetta. Reissaan Helsingissä ja tapaan lähes joka kerta tietyt kaverit. Hiustyyli vaihtelee lähinnä värin suhteen enkä ole hankkinut tatuointeja tai lävistyksiä tai mitään muuta radikaalia. Siinäpä se sitten taisi ollakin.

Eroista ensimmäisenä tulee mieleen bileet. Talvella 2012 vietin fuksivuotta yliopistossa, ja opiskelijabileitä riitti vähintään joka toiselle viikolle. Välissä pidettiin kaveriporukan kesken peli-, leffa- ja hengailuiltoja. Vaikka en kaipaa erityisemmin bileissä ryyppäämistä ja arvailua seuraavan päivän darran asteesta, olen ikävöinyt tiettyä me-henkeä, joka fuksiporukassamme vallitsi. Ehkä outo ympäristö sai ensimmäisen vuoden opiskelijat hitsautumaan yhteen, tai nyttemmin opiskelukiireet verottavat kaikkien voimia, mutta nykyisin tapaan opiskelukavereitani huomattavasti harvemmin.

Toiseksi, ruokavalioni on muuttunut sitten kolmen vuoden takaisen niin, että nykyisin en syö lähes mitään mitä silloin, ja päinvastoin. Vuonna 2012 olin vielä vegaani, ja elin pääasiassa tofunuudeliwokeilla ja papupastoilla. Nykyisin sekä palkokasvit että gluteeniviljat ovat terveyssyistä pois laskuista, joten viikottaiselta ruokalistalta löytyy muun muassa kanakastiketta ja riisiä, lohta ja uunijuureksia ja rahkapohjaisia smoothieita.

Kolmanneksi, harrastukseni ovat vaihtuneet kokonaan. Talvella 2012 kävin pianotunneilla, ja muiksi harrastuksikseni olisin voinut sanoa muun muassa lukemisen ja ruualaiton. Sarjakuviakin piirtelin silloin tällöin. Minulla oli kuntosalikortti, mutta salille asti onnistuin raahautumaan ehkä kerran kuussa, talvella paikan sisälämpötilan laskiessa 15 asteeseen en sitäkään. Nykyisin harrastan crossfitia ja kaikenlaista muuta liikuntaa joogasta uintiin viisi-kuusi kertaa viikossa. Pianon myin pois syksyllä, kun se oli seissyt lähes pari vuotta koskemattomana.

Minä kesällä 2012 matkalla Tallinnaan. Aavistamatta, että kolmen vuoden päästä aika moni juttu on aivan eri tolalla.

Olinko sitten onnellisempi kolme vuotta sitten? Sanotaan, että ainakin huolettomampi. Yliopistossa kaikki oli uutta ja jännää, mutta toisaalta olin turvallisesti opiskeluputken alussa. Vastuu omasta taloudesta ja toimeentulosta välillä ahdisti, mutta muuten kuvittelin elämän jatkuvan samanlaisena jossain kaukaisuudessa häämöttävään valmistumiseen asti.

Edelleen uskon, että asiat järjestyvät kun on pakko laittaa ne järjestymään, tavalla tai toisella. En stressaa niin paljon pikkuasioista kuten ympäri kämppää lojuvista tavaroista, mutta minulla on myös enemmän kokemusta siitä, että isot jutut elämässä eivät aina mene niin kuin haluaisi. Fyysisesti olen ruokavaliorajoitteista ja kilpirauhassairaudesta huolimatta paremmassa kunnossa nyt kuin kolme vuotta sitten, kiitos liikuntaharrastukseni. Osaan ehkä vähän paremmin laittaa asioita mittasuhteisiin ja olla vähemmän ankara itselleni tyhjänpäiväisistä asioista.

Vielä siltä varalta, että luen tämän postauksen vuonna 2018, terveiset tulevaisuuden itselleni: Toivottavasti ole edes hippusen fiksumpi kuin nyt. Ja voi p**kele, jos et ole vieläkään saa leuanvetoa ilman kuminauhaa!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Tämä postaus piti ilmestyä jo viikonloppuna mutta flunssa ja aivojen jumitus, u know...

Asiaan: Viime viikon teema crossfit-salilla oli ykkösmaksimien kokeileminen. Vapaavalintaisessa järjestyksessä suoritettavaksi oli tarjolla kyykky, maastaveto ja vauhtipunnerrus. 

Näin jälkikäteen olen hieman hämmästynyt siitä, että ihan rehellisesti sain merkitä Heiaheihaan jokaisen treenin jälkeen :D-hymiön, vaikka ennakkofiilis (kuten Instagram-seuraajat tietävät) oli kaikkea muuta kuin positiivisen odottavainen.

Ennen-selfie: perhosia hyppiviä heinäsirkkoja vatsassa. 

Jännitin eniten kyykkymaksimia, koska sitä en ole ikinä ennen kokeillut. Joulukuussa nostin helpohkon uuden kahden toiston ennätyksen, joten odotukset olivat suhteellisen korkealla. Kun olin koko viikonlopun keräillyt kasvavaa pakokauh ardrenaliinivarastoa, oli kyykky päästävä kokeilemaan heti maanantaina "pois alta". Treeneissä olo oli hieman tärisyttävä, mutta tavoiteeksi asettamani paino nousi kuin nousikin. Voittajafiilis!

Seuraavana (parin päivän palauttelun jälkeen) vuorossa oli maastaveto. Edellisen kerran loppusyksystä maastavedon ykkösmaksimia kokeillessani sain valmentajalta pyyhkeitä tekniikan hajoamisesta ts. selän pyöristymisestä. Suurin "puhtaasti" nostamani paino jäi hieman epäselväksi, ja sekös jäi kaivelemaan.

Tällä kertaa päätin keskittyä puhtaaseen tekniikkaan ja pyrkiä edes lähelle samaan, kuin viime kerran viimeinen lähes siedettävä nosto, varsinkin kun harjoitusta tässä välillä oli tullut suhteellisen vähän. Kyseinen rauta nousikin, mutta siitä seuraava paino olisi yhtä hyvin voinut olla pultattu maahan. Vierestä vahtineilla treenikaverilla tai valmentajalla ei kuitenkaan ollut mitään huomautettavaa tekniikastani.

Perjantaina päätin vielä extempore mennä kokeilemaan vauhtipunnerrusta, vaikka sen harjoittelu oli jäänyt vieläkin vähemmälle. Ilmeisesti painonnostotreeneillä on jotain siirtovaikutusta tähän, koska ylitin monella kilolla etukäteen arvailemani maksimipainon. Ainoa huolenaiheeni oli, miten varmistaa ettei pudota painoa päähänsä jos nosto menee pieleen, varsinkin kun valmentajan neuvo oli vain: "Älä pudota." Viimeinenkin nosto päättyi kuitenkin turvallisesti lattialle.

Jälkeen-selfie: hämmentynyt mutta onnellinen.

Share

Pages