Ladataan...
Sisunainen

Kaikille salilla käyville tai muuta vastaavaa urheilua harrastaville on varmaan tuttu tilanne, kun ei vaan nouse. Vaikka olisi kuvitellut liikkuvansa omalla osaamisalueella, kuun asento, sukkien väri tai edellispäivän treeni saa raudan tai oman kropan painamaan puolitoista kertaa normaalia enemmän. Peeärrien kanssa epäonnistumisen mahdollisuus pitäisi kai olla sisäänrakennettu jo koko treenin ideaan.

Minulla huonoja päiviä on sattunut aika ajoin tämänkin syksyn kuluessa. Edellisellä maksimiviikolla maastavedon ennätystä ei syntynyt, kerran jouduin punnertamaan koko treenin polvet maassa ja pari viikkoa sitten rutiinihommaksi luulemani rinnallevetoharjoitus meni täysin plörinäksi.

Huomasin ahdistuvani pieleenmenneistä treeneistä kohtuuttomasti. Olin kuvitellut jo päässeeni yli liiasta itseni ja suoritusteni arvostelusta ja ennen kaikkea treenaavani huvin ja hyvän olon, en mitattavien tulosten vuoksi.

Kaiken lisäksi kaikille mainituille oli hyvä selitys: edellisviikon flunssa, raskaat työnnöt ennen metconia ja edellisen päivän omaan tasooni nähden kovia tempauksia ja boksihyppyjä sisältänyt treeni. Miksi sitten ottaa paineita yksittäisestä vähän heikommasta suorituksesta?

Luulen keksineeni syyn. Viime vuonna, kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan, ensimmäinen oire ennen, kuin edes muuten tajusin minkään olevan pielessä, oli tulosten lasku treeneissä. Yhtäkkiä kyykyt eivät nousseetkaan ja esimerkiksi tavallinen purjehduspäivä sai minut uuvahtamaan täysin.  

Nyt ilmeisesti alitajuntani yhdistää (muka) huonot treenit alkavaan sairauteen, ja siksi kammoan epäonnistumisia. Tämän tajuttuani olen yrittänyt kääntää ajatteluani uusille raiteille. Huonoja päiviä sattuu kaikille, eikä siitä kannata välittää saati vetää hätiköityjä johtopäätöksiä kokonaiskunnon laskusta. 

Eilen kävin kontrolliverikokeissa. Saan kuulla tulokset maanantaina, mutta tiedän jo, mitä ne ovat. Kulunut viikko oli nimittäin taas maksimiviikko salillamme, liikkeinä tempaus, työntö ja takakyykky. Vaikka huono tulos ei tarkoita välttämättä mitään sen kummempaa, väittäisin, että kukaan ei tee viikossa kolmea ennätysnostoa, jollei kilpirauhanen ole kunnossa.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Olin eilen viettämässä tyttöjeniltaa pitkästä aikaa samalla porukalla, joka aloitti suomen kielen ja kirjallisuuden fukseina syksyllä 2011. Illan pääasiallisia puheenaiheita oli, missä vaiheessa kenenkin gradu on, mistä kukakin on saanut työpaikan, milloin ketkäkin ovat muuttaneet yhteen poikaystävänsä kanssa sekä kahden paikalla olleen kaverin raskaus.

Jotenkin tuli ulkopuolinen olo. Okei, palautin juuri gradun tutkimussuunnitelman. Valmistun ehkä joskus ensi talvena. Mutta entä sitten? Minulla ei ole pienintäkään hajua, minne edes potentiaalisesti voisin työllistyä, kun en valinnut opettajalinjaa. Perheen perustamisesta en viitsi edes alkaa tässä puhua - jos sinkuille olisi vastaavia kategorioita kuin piktäaikaistyöttömät ja vaikeasti työllistettävät, kuuluisin varmasti molempiin. 

Edellisessä postauksessani sain kommentteja siitä, kuinka näytän nyt nuoremmalta kuin muutama vuosi sitten otetuissa valokuvissa. Lukiolaisena ja vielä yliopiston alussa minulla oli tarve pukeutua huolitellusti ja aikuismaisesti näyttääkseni uskottavammalta. Nyt piiloudun huppareihin ja verkkareihin teeskennelläkseni teiniä.

24 vuotta on ikä, jossa ei ole missään ja kuitenkin kovaa vauhtia menossa jonnekin, en vain tiedä vielä minne. Samanaikaisesti koko elämä on edessä ja voi tehdä mitä vaan, mutta pitäisi olla jo vastaus kysymykseen "mikä minusta tulee isona". Ensi vuonna olen käyttänyt neljännesvuosisadan siitä vähästä ajasta, joka meille täällä annetaan.

Viimeksi minulla oli ikäkriisi, kun täytin 20 vuotta. Valmistuin samana keväänä ylioppilaaksi, joten tematiikka pyöri aikalailla samojen asioiden ympärillä. Ainoa mitä opin, oli, että kannattaa pitää mahdollisimman kovat bileet, kun tuomiopäivä lopulta koittaa. Sitä odotellessa taidan kaataa lasin viiniä.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Crossfit ja sen vaikutukset (nais)ihmisen kehoon puhuttaa aika ajoin nettikansaa. Milloin on postailtu hurjia ennen-jälkeen-kuvia, huolestuttu lajin vaarallisuudesta tai hehkutettu sen tuottamia endorfiinipöllyjä.

Itse olen harrastanut crossfitia noin puolitoista vuotta, josta reilun vuoden verran päälajinani. Missään vaiheessa en ole tänä aikana tarkoituksellisesti dieetannut tai muutenkaan muuttanut ruokavaliotani kovin radikaalisti, mutta sivuhuomiona mainittakoon, että menetin viime syksynä muutaman kilon elopainoa kilpirauhassairauden takia. Mutta miten itse crossfit on vaikuttanut kroppaani?

Ennen-kuvat vuosilta 2011-2013 lakkiaisista, risteilyltä ja festareilta.

Ulkonäköön ja kropan malliin liittyen huomaamiani eroja:

  • Vaatekoko, ja varsinkin kuppikoko, on pienentynyt 2-3 pykälää. 
  • Sopivassa sivuvalossa ystävällismielinen katsoja voi kuvitella näkevänsä joitakin lihasmaisia muotoja. Jopa vatsassa, jos sitä ei turvota. Mitään kaapinkokoinen bodari -efektejä ei kuitenkaan toistaiseksi ole syntynyt. 
  • Käsien ihossa on jatkuvasti kovettumia ja säärissä (sekä satunnaisissa muissa kohdissa) mustelmia. Pitkien kynsien kasvattaminen on mahdotonta.
  • Ryhtini on parantunut sekä oman että parin tutun jumppaohjaajan arvion mukaan.

Jälkeen-kuvat tältä syksyltä. Näköjään olen ainakin alkanut ottaa selfieitä.

Muita muutoksia, jotka eivät liity ulkonäköön:

  • Arkisissa puuhissa ei tule enää vastaan tehtäviä jotka olisivat fyysisesti (liian) raskaita. Puhun nyt siis askareista kuten mattojen tai ruokaostosten kantaminen portaissa, huonekalujen siirtely, työmatkapyöräily kiireessä jne., jotka ennen saivat aikaan puuskutusta ja ähinää, mutta hoituvat nykyisin vaivatta.
  • Ruokahalu ja energiantarve on lisääntynyt varmaan puolitoistakertaiseksi, eikä enää esimerkiksi yhdellä lämpimällä ruualla pärjääminen tule kysymykseenkään.
  • Treeneistä tuli alkuun aina lihakset kipeiksi, mutta nykyisin enää silloin, jos teen jotain liikettä, jota en ole harjoitellut pitkään aikaan. 
Share

Ladataan...
Sisunainen

Tunnollisuus, reippaus, itsekuri. Hienon kuuloisia ominaisuuksia, vai mitä? Jotain mitä suuri osa meistä tavoittelee - tai joita ainakin "kuuluisi" tavoitella?

Tunnollisuudella ja reippaudella on paikkansa: asiat tulevat hoidettua ja muut asianosaiset eivät joudu pahimmassa tapauksessa pulaan. Jos on töissä aivokirurgina, ei voi hoitaa töitään puolihuolimattomasti (tai toivottavasti ainakaan kukaan ei niin tee). Itsekuria taas pidetään tämän päivän vastineena vanhanaikaiselle hyveellisyydelle. Kunnon ihminen ei sorru maallisiin huokutuksiin vaan napsii viherpirtelönsä ja aamulenkkinsä mukisematta.

Mutta milloin tunnollisuus menee överiksi? Töistä, ihmissuhteista, kodin- ja lastenhoidosta, ruokavaliosta ja elämäntavoista on helppo stressaantua, jos pyrkii täydellisyyteen. Kaikkiin vaatimuksiin on mahdoton vastata, vaikka olisi kuinka superihminen.

Toisaalta moni työstään tai opiskelustaan innostunut nauttii aidosti itsensä haastamisesta ja saa lisämotivaatiota parasta mahdollista lähentelevästä suorituksesta. Toiselle taas voi ihan oikesti tuottaa suurta mielihyvää viimeisen päälle sisustettu koti tai peilistä erottuvat vatsalihakset.

Ongelmia syntyy, jos tunnollisuuteen tai itsekuriin pyritään sen itsensä vuoksi. Hyvään tulokseen pyrkiminen siksi, että itse työ tai harrastus on merkityksellistä, motivoi. Huippusuorituksen tavoittelu sen takia, että voisi näyttää hyvältä ulospäin, johtaa ennen pitkää uupumiseen ja ahdistukseen. Työpaikan ahkerimman näkymättömä kruunun tavoittelu on epätervettä miellyttämisenhalua ja syömisen kontrollointi pelkästä kontrolloinnin ilosta viittaa syömishäiriöön.

Eräs vanhempi työkaverini ihmetteli kerran nykyajan nuorisoa, joka "tekee töitä sen verran, että saa vapaa-ajan rajoitettua". Minusta tämä on erittäin terve suhtautumistapa työhön. Jos töissä on niin kivaa, että siihen haluaa panostaa enemmän kuin vaaditun minimituloksen verran, sen pitäisi olla omasta halusta eikä julkisuuskuvan tavoittelusta kiinni.

Share

Pages