Ladataan...
Sisunainen

Never stop fighting for a good life, kirjoitti Yoga Girl Instagramissa muutama päivä sitten. Jokainen ansaitsee hyvän elämän ja tarvitsee muutakin kuin selviytymistä ja pinnalla pysyttelemistä. The only way through is up.

Osui ja upposi.

Olen aika pitkään, oikeastaan koko talven, elänyt poikkeustila-moodissa. Ajatellut, että nyt vaan yritetään rämpiä läpi akuutisti päälle kaatuvista katastrofeista, ja katsotaan kaikkia muita juttuja sitten myöhemmin. 

Tuon päivityksen luettuani totesin, että aika hölmöä. Ei ole mitään akuuttia katastrofia, josta pitäisi selvitä. On toki projekteja ja deadlineja, mutta ne ikäänkuin kuuluvat toimenkuvaan yliopisto-opiskelijana. Ja ihan oikeasti kuitenkin tykkään tosi paljon opinnoistani. Terveyspuolellakin on ollut yhtä sun toista kremppaa, mutta niistä iso osa on juontanut juurensa mihinkäs muuhunkaan, kuin (turhaan) stressaamiseen, ja loput ovat hyvässä hoidossa.

Ainoa mitä tarvittiin, oli katsoa tilannetta vähän ulkopuolelta ja todeta: Okei, mun elämä rullaa tällä hetkellä tällä tavalla, ja se on ihan okei. Siitä selvitään kyllä. Kun selviämispuoli on kunnossa, voi alkaa keskittyä siihen, mihin suuntaan on menossa ja ennen kaikkea mikä tässä hetkessä on kivaa

En väitä enkä kuvittele, että elämä pitäisi tai edes voisi olla aina hirveen ihkua ja mukavaa, koska ei se ole. Kuitenkin yleensä, ikäänkuin vallitsevassa olotilassa, elämästä pystyy useimmiten tekemään vähintään melko jees -jutun. Se vaatii sen, että nykytilaa katsoo vallitsevana olona, ei poikkeustilana, ja jos ei tykkää näkemästään, muuttaa joko asetelmaa tai tarkastelukulmaa. Harvat asiat elämässä on oikeasti pakollisia, ja toisaalta ihminen on uskomattoman sopeutuvainen eläin. 

Mitä haluan tällä postauksella sanoa, on samaa mitä Yoga Girl viestitti: Juuri sinulla, joka tätä juuri nyt luet, on oikeus hyvään elämään. Se on nyt eikä "sitten kun". Sinä olet ainoa, joka voi määritellä, millä tulet onnelliseksi. Älä lakkaa etsimästä sitä, sillä kukaan muu ei voi löytää sitä puolestasi. 

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kuuntelen parhaillani Nightwishin uutta levyä (joka muuten vaikuttaa aika hyvältä parin ekan biisin perusteella!). Kuulemma jotkut kuitenkin ovat suuttuneet siitä, että levyllä esiintyy myös evoluutiotutkija Richard Dawkins, kieltäytyneet ostamasta levyä ja jopa polttaneet bändin vanhoja levyjä.

Näiden ihmisen elämän mahtaa olla helppoa. Maailma on jaettu hyvään ja pahaan, eikä omaa mielipidettä joka asiaan tarvitse miettiä, kun se tulee valmiiksi annettuna. Elämä on selkeää: on oikeita ja vääriä asioita, ja vahvoja ihmisiä jotka valitsevat oikean ja heikkoja jotka sortuvat väärään

En puhu nyt pelkkästään tai edes ensisijaisesti (kiihko)uskonnollisista aatteista. Vääräuskoisten lisäksi voi vihata ja halveksua lihavia, poliittisesti väärin orientoituneita, miehiä, naisia, suuryrityksiä, sosiaalituilla eläviä, homoja, lihaa syöviä, kasvissyöjä (anteeksi, ituhippejä siis), kunhan vain jonkinlainen jako hyviksiin ja pahiksiin löytyy. Ja kukapa ei haluaisi olla "hyvisten" puolella?

Ihminen joka perustaa maailmankatsomuksensa vihaan, keskittää helposti koko elämänsä todistaakseen olevansa erilainen kuin vihansa kohde. Hän rakentaa kulissia, johon voivat kuulua yhtä hyvin ruokien punnitseminen grammalleen ja viisi spinningtuntia viikossa, omakotitalo, avioliitto ja kaksi katumaasturia tai kirpputorilta ostetut vaatteet, rastat ja mielenosoituksissa marsiminen. Oman kuplan sisällä ollaan turvassa pahuudelta, mutta kuplan ylläpitäminen vaatii jatkuvaa muurien vahvistamista. Lopulta kupla voi olla niin paksu, ettei sieltä näe enää ulos.

Ilman vihaa elävä ihminen joutuu jatkuvasti tekemään valintoja ja vastaamaan kysymyksiin. Pidänkö tästä musiikista, mitä puoluetta äänestän, otanko kahvin kanssa pullan, kannatanko ydin- vai tuulivoimaa, mikä on elämän tarkoitus? 

Vihaavalle kupla on paitsi turva, myös vankila. Ilman kuplaa elävä on vapaa valitsemaan vastauksen.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Ella Elersin blogissa on ollut viime päivinä mielenkiintoista keskustelua liikuntamotivaatiosta, ja työnnänpä minäkin lusikkani soppaan (vai pitäiskö sanoa kahvakuulani tatamille tai jotain yhtä lennokasta?).

Perus pukuhuonemeininki. Ei ihan sitä mitä Fit-lehden reenivaatekuvissa.

Liikuntahan tutkitusti tekee hyvää ihmiselle iästä, koosta ja muista ominaisuuksista riippumatta. Sen tietävät kaikki, jotka eivät vietä aikaansa kellariin haudatussa tynnyrissä. Miksi sitten joskus on niin vaikea motivoitua liikkumaan?

Luulen, että yleisin ongelma on se, että odotukset ja vaatimukset ovat liian korkealla. Toisaalta kuvitellaan, että parin kuukauden treenillä muututaan supertimmeiksi ja urheilullisiksi, ja kun näin ei käykään, innostus lopahtaa. Toiset taas ajattelevat, että heti kuntosalijäsenyyden ostettua pitää alkaa treenata kuusi kertaa viikossa, syödä pelkkää maitorahkaa ja parsakaalia ja lopettaa kaikki sosiaalinen elämä varsinkin, jos siihen liittyy alkoholia tai "herkuttelua". Ei ihme jos homma tuntuu liian isolta haukattavaksi. Mutta kuten kaikki (toivottavasti) tietävät, elefantti syödään pala kerrallaan.

Toinen onglema on "kehityksen"vaatiminen ja mittaaminen. Jos aloittelija vertaa itseään kokeneempiin treenaajiin, turhautuu varmasti, samoin jos vähän huonommilla geeneillä varustettu odottaa saavansa samoja tuloksia kuin huippulahjakkuuden perinyt kaveri. Toisin kuin kenties työelämässä, harrastuksissa kukaan ei kuitenkaan ole tulosvastuussa kenellekään.

Yhtä ongelmallista on kehityksen sitominen yhteen mittariin, kuten peilikuvaan tai vaakaan. Liikunnan hyödyt ja liikunnassa kehittyminen on valtavan monimutkainen kokonaisuus leposykkeestä liikkuvuuteen. Jos vaaka ei liikahda mutta teet burpeen puoli sekuntia nopeammin, olet kehittynyt. Piste.

Myös rutinoituneelle salillaramppaajalle tulee joskus hetkiä, jolloin ei yhtään jaksaisi kiinnostaa. Viimeksi tähään treeneissä lopulta yli puolituntiseksi venähtänyttä metconia tehdessä ajattelin: Tämä on ihan p**kaa. Voisin ihan hyvin lähteä kotiin nyt. En halua tehdä tätä. No teenpä kuitenkin, pakko tästä on kai jotain hyötyä olla ehkä. Jatkoin, koska en vaan ole sellainen tyyppi, joka lähtee treeneistä kesken pois.

Motivaatio saa ihmisen liikkeelle, tapa on se joka saa jatkamaan, sanotaan. Olen hyvin vahvasti samaa mieltä. Kun liikunnasta tulee osa omaa identiteettiä, treenaaminen ei ole enää kysymys vaan itsestäänselvyys. Tämä ei edes vaadi että lajissaan olisi kovin hyvä; yhtä hyvin liikunta-minän voi rakentaa punnerran polvet maassa mutta p**kele punnerran kuitenkin! -ajatuksen varaan. 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Uusin viime aikojen aamiaissuosikkini on riisihiutalepuuro: vaihtelua kaurapuurolle mutta huomattavasti nopeampi valmistaa kuin perinteinen kokonaisista riisinjyvistä keitetty puuro. Erityisen suurta herkkua puuro on paistettujen ja kanelilla maustettujen banaanisiivujen kanssa. Tämän aamiaisen valmistaminen vie kymmenisen minuuttia, joten kaikkein kiireisimpiin aamuihin se ei sovi, mutta viikonloppuaamuina toimii sitäkin paremmin.

RIISIHIUTALEPUURO

1-1,5 dl riisihiutaleita
2-3 dl luomumaitoa tai muuta nestettä (tai pakkauksen ohjeen mukaan)
ruususuolaa maun mukaan

Mittaa kaikki ainekset kattilaan ja keitä puuroa miedolla lämmöllä muutama minuutti (tai pakkauksen ohjeen mukaan), kunnes neste on imeytynyt. Tarjoile paistettujen banaanien kera.

PAISTETUT BANAANIT

1 kypsä reilun kaupan banaani
reilu nokare luomuvoita tai kookosöljyä
kanelia

Kuori ja viipaloi banaani. Kuumenna voi tai kookosöljy pannussa. Paista banaanisiivuja pari minuuttia kummaltakin puolelta, kunnes ne saavat sopivasti väriä. Ripottele lopuksi päälle kanelia.

Share

Pages