Ladataan...
Sisunainen

Jos on menossa polkujuoksukisoihin, jossain on mäkiä, pitää treenata paikassa, jossa on polkuja ja mäkiä, eikös totta?  Tällä logiikalla päätin tehdä viikon pitkän lenkin Medvednicalla. Googlailin sopivan reitin - 4,5 km suuntaansa, rauhalliseen tahtiin luultavasti ihan toteutettavissa oleva - ja laitoin lauantaiaamuksi herätyskellon soimaan, jotta ehdin lenkille ennen iltapäivän pahinta hellettä.

Ylämäki, 0-1 km

Mikähän polku tässä pitäisi valita? Netissä sanottiin, että se lähtee ratikkapysäkin läheltä ja on selkeä. Tämä näyttää leveimmältä, menen sitä pitkin.

Joo on kaunista, vihreää, linnunlaulua - ja p**keleen ylämäki. Aurinko porottaa täydeltä taivaalta. Kuuma. Yritän juosta vähän, eihän siitä mitään tule. Jos juoksen vain tasaiset pätkät?

2 km

Luovutan juoksuyritysten suhteen. Tasaiset pätkä on pakko käyttää ylämäkeen kävelemisestä palautumiseen. Jos nyt edes jotenkin onnistuisin rämpimään ylös asti. Vai pitäisikö kääntyä vaan takaisin? Mutta lisää vettä ja vessa on vasta ylhäällä taukopaikalla. Puolimatka jo kohta.

Jossain 3-4 km paikkeilla

Mitä hittoa, GPS on kadottanut sijainnin?! Mutta ei tästä enää pitkä matka voi olla.

Älä ajattele sitä artikkelia naisesta, joka oli eksynyt ja kuollut patikkaretkellä, älä ajattele sitä.

~ 4,5 km

Kysyn vastaantulijalta: "Excuse me, is the mountain hut this way?" "Yes, half an hour. Or maybe a little bit more." Yritän hymyillä kiitokseksi vaikka vähän tekisi mieli itkeä. Jalkoja väsyttää, on kuuma, hengästyttää. Lupaan itselleni, että taukopaikalta otan bussin takaisin kaupunkiin.

~ 5 km

Ryhmä nuoria istuu vesilähteen äärellä, kysyn onko vesi juomakelpoista ja saan myöntävän vastauksen. Täytän melkein tyhjentyneen pullon, ehkä tämä vielä kääntyy hyväksi.

5,6 km

Talo! Rakennus! Mökki! Kyllä, se on kahvila! Olen pelastunut!

Mutustelen evääksi ottamani riisikakut, juon vettä ja venyttelen varjossa. Olo alkaa tuntua paremmalta. Katson kahvilan seinällä olevaa karttaa; löysin kyllä taukopaikalle, mutta toiselle kuin oli tarkoitus. Päätän hylätä bussiajatuksen ja palata takaisin jalkaisin, vastaan tulevien juoksijoiden meno kun näytti niin helpolta.

Alamäki, 1 km

Tämähän on helppoa! Sen kuin laskettelen menemään ja vähän katson, etten kompastu kiviin ja juurakoihin. Hölkkään alamäkeen todennäköisesti matalammilla sykkeillä kuin taapersin tuskallisen hitaasti ylämäkeen.

2 km

Kylkeen pistää, polveen sattuu, vessahätä. Miksi join niin paljon vettä taukopaikalla??

3 km

Olenko jo näin pitkällä? Eikä aikaakaan ole kulunut paljoa! Ehkä saatan selvitä perille asti vierailematta pusikossa. Meno tuntuu helpota, välillä pysähdyn ottamaan kuvia maisemista, jotka tähän suuntaan näkee vielä paremmin.

4-5 km

Ohittelen ja moikkailen vastaantulevia patikoijia, jotkut huutelevat kannustuksia perään. Jalat ovat kevyet, aurinkokaan ei tunnu enää yhtä paahtavalta vaikka kaiken järjen mukaan lämpötila on nousussa. Tekee mieli hymyillä kaikille vastaantulijoille. Tätä varten tänne tultiin!

5,6 km

Kysyn risteyksessä jälleen neuvoa vastaantulijoilta. Polun pää ja ratikkapysäkille vievä tie ovat aivan mukan takana. Nytkö tämä jo loppui? Haluan juosta lisää! Menen kuitenkin kiltisti (matkalle osuneen kahvilan vessan kautta) ratikalle. GPS:n sekoilun vuoksi en tiedä tarkkaa ylös kiipeämiseen kulutettua aikaa, mutta alas tulin reilussa kolmessa vartissa, koko retkeen aikaa meni ehkä 2,5 tuntia. Nousua polun alusta taukotuvalle kertyi 625m.

Takaisin keskustaan tulevassa ratikassa fiilistä kuvaa hyvin klisee väsynyt mutta onnellinen.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Puolitoista viikkoa sitten aloitin rytinällä ja rumpujen pärinällä juoksuharrastuksen. Tähän mennessä olen käynyt kolmella juoksulenkillä lähipuistossa ja yhdellä pitkiksellä (huom! osaan jo alan termit) Plitvicellä. Siellä tosin ei juostu, vaan käveltiin, mutta ehkä viiden tunnin kokonaiskeston huomioon ottaen se voidaan antaa anteeksi aloittelijoille.

Muutamia huomioita juoksemisesta tähän mennessä:

  • Jaksan joka kerta hämmästyä siitä, että jaksan juosta. Jep, kävelen välillä, hengästyn ja saan jalat kipeiksi seuraavaksi päiväksi, mutten hyydy ensimmäisen kilometrin jälkeen totaalisesti. Tänään reilun kuuden kilometrin hölkkälenkki tuntui lähes helpolta, vaikka sunnuntainen Plitvicen-retki painoi vielä hieman jaloissa.
  • Kuten muutkin harrastukseni, olen aloittanut hankkimalla asianmukaiset välineet. Vyölaukun, yhteensopivan vesipullon (= lastenkokoinen jääteepullo, jonka join tyhjäksi ja pesin) sekä urheilujuomajauheen lisäksi olen hankkinut Salomonin Speedcrossit, ihka oikeat polkujuoksukengät. Äkkiseltään tuntuvat erittäin hyvältä, ihan eri meininki jo puiston metsäpoluilla kuin vanhoilla Adidaksilla.
  • Hetkittäin mietin, olenko ilmoittaunut Tunturimaratonille liian helpolle matkalle ja antaisivatkohan järjestäjät siirtää kympin ilmottautumisen puolikkaalle, jos treenitahti näyttää riittävän hyvältä myöhemmin kesällä. Sitten muistan, että ei h**vetti, siinähän pitää juoksemisen lisäksi kiivetä tunturin yli, selviänkö edes kympiltä ikinä maaliin asti?
  • Otan jokaisen epämääräisen tuntemuksen merkkinä siitä, että polviniveleni hajoavat millä askeleella tahansa enkä pääse enää ikinä juoksemaan.
  • Etsin tahallani mahdollisimman kapeita ja epätasaisia pikkupolkuja pusikon keskellä, ja käytän sen jälkeen kohtuuttomasti aikaa ja energiaa oksien ja heinien väistelyyn, koska siellä voi olla punkkeja tai nokkosia (en tiedä onko kumpiakaan Kroatiassa).

Näissä maisemissa yleensä lenkkeilen...

...ja joskus myös tällaisissa.

Asialliset popot, vähemmän asiallinen kuvanlaatu.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Isäni oli kuluneen viikonlopun vieraanani Zagrebissa. Jossain kohti, taidegallerioista, hyvästä ruuasta ja kesäsäästä nauttimisen lomassa, tuli puheeksi yleiset fiilikseni vaihto-opiskelusta ja isäni kysyi: "Mitä sä viet täältä kotiin?" Hetken olin hämilläni, mutta sitten aloin miettiä:

Pomalo. Kroatialainen sana rennosti ottamiselle ja ei-se-ole-niin-justiinsa-asenteelle. Perfektionismin ja enne kaikkea suorituskeskeisyyden vastakohta. Täällä kesken työpäivän voidaan aivan hyvin lähteä terassikahville, eikä kukaan näytä olevan moksiskaan, jos asiat hoituvat odotettua hitaammin tai suunnitelmat muuttuvat viime hetkellä. Alkuun tähän oli hieman vaikea tottua, mutta loppujen lopuksi tietynasteinen hälläväliä-asenne vähentää stressiä.

Itselle ja toisille nauraminen. Olen aina ajatellut, että toisen vahingolle tai tukalalle tilanteelle nauraminen on inhottavinta mitä voi tehdä. Olin väärässä. Eräs amerikkalainen vaihtarirystäväni suhtautuu toisten (mukaanlukien minun) yhteistyöhaluttomalle paperikartalle kiukutteluun, krapulassa luennolle tulemiseen, vessapaperin loppumiseen ja muihin arkisiin vastoinkäymisiin nauramalla. Kun itsestä tuntuu, että kaikki p**ka kaatuu kerralla niskaan, ja toinen negatiivisuuteen mukaan lähtemisen sijaan toteaakin that's the funniest thing I have ever seen, oma olo paranee väkisin: ei tämä voi olla niin kamalaa, jos tälle voi kerran nauraa.

Mikään ei ole mahdotonta. Tänne tulemalla olen astunut niin kauas ulos vanhalta mukavuusalueeltani ja rikkonut niin monia en-mä-noin-voi-tehdä-rajoja, että tällä hetkellä enää mikään ei tunnu mahdottomalta. Kun elämässä ei ole kategorisia ei-voi-asioita, valinnanvapaus kasvaa huimasti. Sen tämä reissu on opettanut toki myös, että siistit jutut eivät tule ilmaiseksi, mutta jos on valmis tekemään töitä asioiden eteen, voi elämällään tehdä ihan mitä haluaa.

Lue myös: Asioita, joita olen oppinut Kroatiassa, osa 1

Share

Pages