Ladataan...
Sisunainen

Viime viikon lopulla oikea nilkkani alkoi yhtäkkiä kipuilla ilman mitään näkyvää syytä. Tunne alkoi pienenä nipistelynä nilkan sisäsyrjällä ja äityi vuorokaudessa vihlovaksi kivuksi aina nilkkaa koskettaessa tai eteenpäin kumartuessa. Kävin näyttämässä jalkaa YTHS:llä, josta sain ohjeeksi kokeilla kylmähoitoa ja kipugeeliä sekä varoa rasittamasta jalkaa

Mutta mutta, kaikki mitä harrastan, rasittaa jalkoja??

Hetkeksi lamaannuin ja ehdin jo käydä läpi kaikki en-enää-ikinä-pääse-treenaamaan-ajatukset. Sitten aloin miettiä vaihtoehtoja. Terkkarin mukaan uinti ja pyöräily todennäköisesti olisivat okei. Salilla voisin käydä treenaamassa yläkroppaa. Lähdin ensimmäisenä kokeilemaan viimeksi mainittua, mutta minut kaapattiin heti ovelta crossfit-tunnille tekemään sovellettua wodia. Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa uimassa, eilen elämäni ensimmäistä kertaa pyörälenkillä, mikä osoittautui varsin mukavaksi puuhaksi, ja tänään salilla. Ei ihan sama asia kuin polkujuoksu ja painonnosto, mutta sata kertaa parempi vaihtoehto, kuin maata sohvalla itkemässä elämän epäreiluutta (sen ensimmäisen illan jälkeen siis).

Pääsen huomenna fysioterapeutille ja toivonmukaan sen jälkeen olen viisaampi sen suhteen, mikä jalassa on vikana ja mitä asialle voi tehdä. Sen lisäksi, etten suostu yhden kipeän raajan takia pistämään koko kroppaa seis, en myöskään halua varmuuden vuoksi jättää treenejä väliin ilman kunnon diagnoosia. Kuka tietää, vaikka kyseessä olisi hartiajumien kaltainen tila, joka paranee paremmin liikkeessä kuin levossa? 

Pyöräilyn hauska puoli on, että peruslenkin matka moninkertaistuu kerrasta! Kuva eiliseltä lenkiltä, jostain Ilomantsintien varrelta. 

Oletko sinäkin kärsinyt nilkkakivusta tai muusta jalkavammasta? Jaa kokemuksesi kommenttiboksissa!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Havahduin siihen, että salillamme on maksiminostojen testiviikko - kuten oli myös reilu kuukausi sitten juuri Kroatiasta palattuani. Silloin vannoin käyväni ahkerasti treeneissä ja saavani lööbaillessa ja muihin asioihin keskittyessä tippuneet tulokset nousuun. Vaan kuinkas kävikään: olen käynyt alle sormilla laskettavan määrän kertoja jumppailemassa olympianostoja ja skipannut kyykky- ja pystypunnerrusprogressiot käytännössä kokonaan.

Joskus, eikä edes pitkä aika sitten, crossfit oli itsestäänselvästi se urheilulaji, johon haluan keskittyä. Ajatus voimatreeneistä alle kaksi kertaa viikossa olisi tuntunut absurdilta, jopa huolestuttavalta. Nautin treenaamisesta ja kuvittelin jatkavani sitä samalla tavalla ja tahdilla kunnes olisin leukoja vetelevä teräsmummo (eläkeikä lienee muutenkin realistinen aikatavoite leukojen vetämiselle, mutta ei siitä tällä kertaa sen enempää).

Vaikken ole rampannut jatkuvasti salilla, en nytkään ole vetänyt lonkkaa. Olen juossut, mukaan lukien elämäni ensimmäisen juoksutapahtuman, joogaillut vähän, putkirullannut tavallista ahkerammin ja käynyt purjehtimassa. Olen liikkunut viimeisen kuukauden aikana ihan yhtä paljon kuin ennenkin - ainostaan eri tavalla.

Tunturikympin jälkeen olen entistä enemmän innoissani juoksusta ja suunnittelen jo ensi kesän juoksutapahtumia (realistinen tavoite: joku helppo puolimaraton; epärealistinen haave: Vaarojen maratonin täysmatka). Vaikka crossfit ja juoksu tukevat toisiaan, yhteen keskittyessä toinen tuntuu jäävän auttamatta apulajin asemaan. Siksi olen käynyt viime aikoina paljon sisäistä keskustelua siitä, kumpi on tärkeämpää: kyykkymaksimit vai juoksumatkat? Onko yleensäkään järkeä "hylätä" vaivalla tehty työ yhden lajin parissa ja siirtyä toiseen vain koska huvittaa?

Huvittaminen onkin jutun avainsana. Harrastusten tarkoitus on tuottaa iloa ja hyvää oloa. Liikunnan terveyshyödyt saa lähes lajista kuin lajista, joten loppu on omista valinnoista kiinni. Jos minua huvittaa nyt juosta (en muuten ikinä olisi uskonut sanovani näin), keskityn juoksuun ja sitä tukeviin treeneihin. Jos marraskuun räntäsateilla salitreeni alkaa houkutella enemmän, sekin on ihan okei. Tällä taktiikalla en ehkä saavuta optimaalisia tuloksia missään lajissa, mutta koska en urheile ammatikseni, väliä on ainoastaan sillä, mistä treenistä minulle tulee juuri nyt hyvä fiilis.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Jo alkukesästä asti olin haaveillut purjehtimaan pääsemisestä, ja kun viimein sekä sääennusteet näyttivät muuta kuin vesisadetta ja kalenteri tyhjää, päätin hylätä gradunkirjoitussuunnitelmat ja ottaa junan Helsinkiin.

Lähdimme perjantaina isäni veneellä kohti Pellinkiä. Tuuli oli navakka vastainen ja maininki parhaimmillaan parimetristä, joten olimme koko miehistö puolimatkaan mennessä märkiä sadevaatteista huolimatta. Silti avoin ulappa ja hiuksia tuivertava tuuli tuntuivat vievän mennessään kaikki arkiset stressinaiheet ja pikkuharmit. Vaaleanpunainen auringonlasku ja saaressa toisten veneilijöiden jäljiltä lämmin sauna viimeistään palkitsivat väsyneen purjehtijan.

Lauantaiaamuna heräsimme auringonpaisteeseen ja edellispäivää huomattavasti kevyempään tuuleen. Jatkoimme matkaa kohti Loviisan edustaa tuttaviemme mökille. Meri näytti parasta puoltaan: kannella tarkeni shortseissa ja matka eteni leppoisasti laitamyötäisessä. Hieman liiankin leppoisasti - olimme vähällä eksyä kokonaan reitiltä! Onneksi huomasimme virheen ennen matalikoille ajautumista ja pääsimme turvallisesti takaisin väylälle.

Sunnuntaina mökkirannassa hyvin nukutun yön jälkeen käänsimme kurssin takaisin kohti Helsinkiä. Pysähdyimme Pellingin kohdalla jättämään seuraavaksi päiväksi kouluun menevän ystäväni bussille ja jatkoimme vielä matkaa Pirttisaareen. Iltapurjehdus tarjoili mukavan sivutuulen ja pehmeän mainigin lisäksi jälleen hienoja auringonlaskumaisemia. Pirttisaaren rannassa kuuntelimme ulkona navakoituvaa tuulta pastaa trangialla keitellen ja punaviiniä juoden ja olimme kiitollisia suojaisasta satamalahdesta.

Tänään matka jatkui vielä parinkymmenen merimailin verran Helsinkiin hieman harmaassa ja tihkusateisessa, mutta muuten mukavassa säässä. Perille päästyä pursiseuran sauna tuntui taivaalliselta, ja niin varmasti kohta myös oikea sänky kolmen retkipatjayön jälkeen. Fyysisestä väsymyksen huolimatta purjehdusretki todella virkisti ja rentoutti mieltä - ensi kesänä uudestaan!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Huh. Päästiin maaliin, vieläpä yllättävän hyvässä ajassa. Vieläkin olen vähän hämmentynyt kaikesta, mutta yritän kirjoittaa jonkinlaisen kisarapsan kilometri kilometriltä.

Ennen starttia

Saavuimme eilen illalla Pyhätunturille piktän ajomatkan jälkeen ja suuntasimme ensimmäisenä pasta partyyn - joka osoittautui surkeaksi pettymykseksi. Minä (gluteeniton) ja kaverini (vegaani) totesimme ruokailun jälkeen,  että näillä eväillä ei todellakaan juosta huomenna, joten nappasimme jälleen auton alle hurautimme Pelkosenniemen Siwaan ostamaan omat makaroonit. Kisainfon, hotellihuoneella keiteltyjen pastojen, seuraavan päivän kamojen esille laittamisen ja pienen putkirullailun jälkeen pääsin kuitenkin suhteellisen ajoissa ja rauhallisin mielin nukkumaan.

Aamulla jännitys ei edellekään iskenyt niin kovasti kuin olisin uskonut, ennen kuin vasta puolimaratonin viimeisen lähtöryhmän päästyä matkaan, viitisen minuuttia ennen kympin strattia. Hetkellisen panikoinnin jälkeen lähtöalueella fiilis oli kuitenkin taas yhtä paljon innostunut kuin kauhistunut.

1-4 km

Juoksu oli alkuun hieman kankeaa, mutta maisemat palkitsivat heti alkumatkasta lähtien. Kympille lähtenyt porukka alkoi hajaantua ensimmäisen pari  kilometrin jälkeen, eikä polulla missään kohti ollut ruuhkaa. Alkuun reitti oli suhteellisen helppokulkuinen muutamia jyrkkiä ja sateen jäljiltä liukkaita portaikkoja lukuunottamatta. 

Olimme tiimimme Pi(i)nkovien Rämpijöiden kanssa puhuneet etukäteen, että juoksemme yhtä matkaa niin pitkään kun tuntuu, että meillä on suunnilleen sama tahti, mutta jos joku tippuu porukasta tai tahtoo lähteä tavoittelemaan parempaa aikaa, toisia ei tavitse odotella. Aika pian totesin, että tasaisilla osuuksilla hölkkävauhtini on hieman kavereita hitaampi, ja kun muutaman kilometrin jälkeen jouduin pysähtymään kiristämään kengännauhoja, päätin, että enää edes yritä juosta toisia kiinni. Myöhemmin kuulin, että myös juokkuetoverini olivat lähteneet juoksemaan eri matkaa pian sen jälkeen, ja porukkamme nopein oli päässyt maaliin hurjassa reilun puolentoista tunnin ajassa.

5-6 km

Reitti kääntyi pian nousuvoittoiseksi ja polun pohja erittäin märäksi. Puljasin kenkiä kunnolla ja matkanteko oli enemmän kävelyä kuin juoksua. Ohittelin kuitenkin tässä kohti ilmeisesti hitaampaa tahtia pitävää puolimaratonin jälkijuokkoa ja ehkä joitain kymppiläisiäkin.

Samalla kun päätin juosta omaa tahtiani enkä kavereiden mukana, lopetin sykemittarin kyttäämisen, koska perusketävyysaluella pysymisestä ei näyttänyt olevan toivoakaan, ja olo oli siitä huolimatta hyvä. Päätin seurata ainoastaan omia tuntemuksiani ja etukäteen tekemääni suunnitemmaa kävellä ylämäet ja muuten vaikeat paikat. Tämä osoittautui ilmeisesti toimivaksi taktiikaksi, sillä enegiaa riitti loppuun asti ja mielessä pyörittelemäni tavoiteaika kaksi tuntia alittui reilusti.

6-7 km

Juuri ennen Karhunjuomalammen kääntöpaikkaa 6,5 km kohdalla jalat tuntuivat todella väsyneeltä. Kääntöpaikan ja huoltopisteen näkeminen antoi kuitenkin lisää virtaa, vaikka en edes pysähtynyt huoltoon. Karhunjuomalammen jälkeen reitti muuttui taas hetkeksi selvästi helppokulkuisemmaksi ja pari kilometriä sain hölkötellä mukavasti hiekkatietä pitkin.

Yksin juostessa myös ehti miettiä paljon enemmän asioita: Kyllä ensi vuonna tulen tänne puolikkaalle. Pitää treenata lisää, vauhtikestävyyttä kyllä todellakin kanssa. Osaisikohan meidän salin PT valmentaa juoksua, vai ottaako se vain kuntosaliasiakkaita? Kuinkahan pitkän matkan mun polvi kestäisi? Mitähän tästä juoksusta kirjottaisin blogiin?

8-9 km

Reitti kääntyi hiekkatieltä jyrkkään nousuun kohti Pyhätunturin huippua. Nousun alussa kysyin toimitsijoilta jäljellä olevaa matkaa: enää kolme kilometriä. Näin nopeastiko tämä on mennyt? Nousu ei ollut helppoa, kuten en odottanutkaan, mutta tässä kohta huomasin crossfitin jalkatreenien maksavan itsensä takaisin. Vaikka vauhti ei päätä huimannut, missään kohti pitkän ja jyrkän nousun aikana reisiä ei alkanut hapottaa tai tuntunut, etten jaksa enää kiivetä. Huipulle päästyä oli pakko räpsiä pari valokuvaa ennen loppukirin aloittamista kohti maalia.

Viimeinen kilometri 

Tunturin päällä hölkkäsin vähän matkaa tasaista, vähän alamäkeen vähän ylämäkeen ja lopulta viimeiselle osuudelle alas laskettelurinnettä. Rinne oli todella jyrkkä ja etenin varovasti siksakkaamalla. Ensimmäinen ja ainoa käsi-maa-kontaktikin tuli otettua tällä osuudella, mutta onneksi isommilta kuperkeikoilta vältyin. Rinteen alla maalisuoralla aloin kiihdyttää vauhtia ja viimeiset sata metriä juoksin täysillä samalla tuulettaen! Maaliin tulijat toivotettiin tervetulleeksi nimeltä kuuluttaen ja poronkellojen kilinällä, kuin suuremmassakin urheilukilpailussa. Vastassa olivat myös kaksi muuta Pi(i)nkovien Rämpijöiden jäsentä joiden kanssa otetiin välitön ryhmähali.

Jälkipuinti

Kokonaisuudessa juoksu sujui hyvin. Ainoa pieni ongelma tuli polven kipeytymisestä, mutta sekään ei äitynyt niin pahaksi, että olisi varsinaisesti haitannut juoksua. Nyt jälkikäteen jaloissa todellakin tuntuu, mutta maaliviivalla olo ei ollut täysin kuollut. Tankkaus ja vauhdinjako olivat ensimmäiselle kerralle yllättävänkin onnistunteet, ja loppuaikaan 1:47:58 olen enemmän kuin tyytyväinen. 

Joukkuetoverini kanssa kisan jälkeisellä keittolounaalla (jossa tällä kertaa oli tarjolla erinomaista lohikeittoa) totesimme, että nälkä kastaa syödessä: ainakin puolimaraton on pakko kokea ensi kesänä. Sitä ennen kuitenkin suuntaan Kolille lokakuussa katsomaan, kuinka 14 kilometriä taittuu pohjoiskarjalaisessa vaaramaastossa.

Share

Pages