Ladataan...
Sisunainen

Kuva Nuuksio Classicin lähdöstä: Sointu Turunen.

Tiedättekö sen tunteen, kun palaa kotiin ihanalta lomamatkalta ja välittömästi on ikävä takaisin matkakohteeseen? Kun oma arki tuntuu tylsältä ja merkityksettömältä ja ainoa, mikä toisi helpotusta, tuntuu olevan uudestaan ulkomaille pääseminen? Minä koen tätä systemaattisesti juoksutapahtumien jälkeen.

Nyt tilanne on vielä sikäli poikkeava, että ensimmäistä kertaa sitten viime lokakuun minulla ei ole ilmoittautumista sisällä mihinkään tulevaan juoksutapahtumaan. Olen sunnuntaista asti pyöritellyt mielessäni vaihtoehtoja ensi kesäksi ja alkanut jopa katua sitä, etten ilmoittautunut Vaarojen pikamatkalle tällekin vuodelle (jos jollain on peruutuspaikka myynnissä, laittakaa viestiä!).

Ensi vuonna houkuttaisi ainakin revanssi Karhunkierroksesta ja Vaarojen maraton. NUTS Pallaskin kutkuttelisi. Kuvittelisin hyvällä harjoittelulla selviytyväni hengissä maaliin hieman yli maratonin mittaisesta matkasta ensi kesänä, mutten tiedä haluanko. Tahdonko painaa suorituskykyni rajoilla ultrajuoksijan tittelin kiilto silmissä, kun kuitenkin hauskinta juoksutapahtumissa on ollut silloin, kun voimia on jäänyt myös oheisohjelmasta nauttimiseen?

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kysymys ei ole: "Juoksenko ensi kesänä?" vaan: "Missä kaikissa hienoissa tapahtumissa haluan juosta?" Kun tälle lajille antaa pikkuvarpaan, se vie molemmat jalat. 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Tasan kuukauden päästä tähän aikaan olen toivottavasti jossakin päin Helsinkiä tai Espoota kippistelemässä ensimmäiselle maratonilleni. Syyskuun toisen ja Nuuksio Classicin hiipiessä salakavalasti mutta vääjäämättömästi lähemmäs mielessäni on pyörinyt lähinnä kaksi ajatusta: Mitähän hittoa oikein olen tekemässä? ja Miksi, oi miksi, en ole treenannut enemmän?

Hankin heti Karhunkierroksen jälkeen treeniohjelman Runner's Highin nettivalmennuspalvelusta. Ohjelma on sinänsä hyvä - se, kuinka ahkerasti sitä olen toteuttanut, vähemmän kehumisen arvoista. Karhunkierroksen jälkeen olen lenkkeillyt noin 180 ja koko vuonna noin 530 kilometriä, tosin luvussa on myös suunnistukset mukana. En todellakaan tiedä, riittääkö tämä mihinkään - toiset sanovat, että treeneissä pitäisi pystyä juoksemaan viikossa kisamatka, ja minä olen parhaina viikkoina päässyt hädin tuskin puoleen siitä.

Viimeisen puolentoista viikon ajalta treenipäiväkirjani näyttää tältä:

MA: Lepo, hieronta.

TI: Flowjooga 40 min.

KE: Suunnistus 1 h 5 min - pääsin ensimmäistä kertaa B-radan läpi ja vieläpä omalla mittapuullani todella hyvällä ajalla!

TO: Kuntosali 1 h.

PE: Lepo.

LA: Pitkä lenkki Hossan metsäpoluista nautiskellen, 2 h 12 min / 13,5 km. Postauksen kuvat ovat tältä reissulta.

SU: Kevyt patikkaretki Hossassa noin 3 h.

MA: Flowjooga 1 h 10 min.

TI: Mäkivetoja pururadalla, alku ja loppuverryttelyt mukaan luettuna 56 min / 6 km.

KE: Flowjooga 1 h 10 min.

Oikeasti tässä olisi pitänyt olla ainakin kaksi vk-lenkkiä enemmän... Toisaalta olen edelleen sitä mieltä, että kropan pitäminen ehjänä monipuolisella harjoittelulla on tärkeämpää kuin kilometrien keräily.

Ensi viikonloppuna olen jälleen menossa harjoituskisaan Ukkohalla Trail Runille. Tällä kertaa juostavana on 16,5 kilometrin matka. Hassua ajatella, että vuosi sitten en ollut juossut ikinä niin pitkää matkaa, ja nyt se on minulle treenilenkki varsinaista koitosta varten. 

Oikeastaan jo pelkästään sillä, että olen ikinä uskaltanut ilmoittautua ja alkanut harjoitella (olkoonkin hieman puolivillaisesti) maratonille, olen tehnyt jotain, mitä sekä minä itse että moni minut tunteva ei olisi ikinä uskonut. Jo pelkästään matkalla tähän pisteeseen olen rikkonut niin monia rajoja, että itse maratonin lopputuloksella ei oikeastaan ole väliä. Mitä tulee etukäteen panikoimiseen, toistan saman, mitä olen ennenkin sanonut juoksutapahtumien alla: Eihän se olisi ollenkaan siistiä, jos se ei olisi jännää.

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Varoitus! Teksti sisältää spoilereita Vaiana-elokuvasta! Älä lue, jos et halua tietää elokuvan juonen yksityiskohtia ja loppuratkaisua.

Katsoin viime viikonloppuna tuoreehkon Disney-piirretyn Vaianan. Tarina kertoo lapsena hylätystä puolijumala Mauista, joka yrittää ostaa ihmisten hyväksynnän kantamalla näille erilaisia aarteita, ja Vaianasta, hyvän perheen tytöstä, joka ei halua jatkaa vanhempiensa vakavaraista ja turvallisuushakuista elämäntapaa, vaan seikkailla ja etsiä omaa tietään. Yhdessä he palauttavat luontoäiti Te Fitin sydämen, jonka varastaminen on muuttanut tämän tuhoa kylväväksi tulidemoniksi. Tai symbolisesti tulkittuna: he uskaltavat luopua ulkoisen menestyksen tavoittelusta ja saavat oman sydämensä takaisin.

Tarina koskettaa taatusti monia ikäisiäni. Olen lukenut useita kirjoituksia siitä, kuinka minun ikäluokkani - 80-90-luvulla syntyneet nyt nuoret aikuiset - on alkanut vastustaa vanhempiensa ajatusmaailmaa, jossa nousujohteinen ura vakityössä, omakotitalo Vantaalla ja katumaasturi sen pihalla ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Sen sijaan etsitään kutsumustyötä, elämyksiä ja vapauden tunnetta. Halutaan löytää omannäköinen tapa elää ja ollaan valmiita ottamaan riskejä sen vuoksi.

Vaianassa saaren päälliköt lisäävät jokainen vuorollaan yhden kiven saaren huippua korottavaan kivitorniin ja Vaianan odotetaan tekevän samoin. Aivan elokuvan lopussa kivitorni näytetään uudelleen - mutta nyt sen päällimmäisenä ei ole kivi, vaan simpukankuori. Parin sekunnin mittaisen otoksen symbolinen arvo on vähintään yhtä suuri kuin sydämen palauttamisen. Vaiana on lisännyt perinnettä ja vaurautta kuvastavaan pinoon jotain omannäköistään ja ennen kaikkea jotain, minkä päälle ei voi enää pinota mitään.

En jaksa uskoa, että materiaalisen vaurauden ja mahdollisimman ennustettavan elämän tavoittelu tekee ihmisestä onnellista. (Tiedän, että on h**vetin etuoikeutettua sanoa näin, kun kuukausipalkka riittää kaksioon keskustassa ja siihen, että ruokakaupassa ei tarvitse katsoa hintalappuja.) Sen sijaan uskon, että kokeileminen, etsiminen, erehtyminen ja uuden löytäminen tekevät elämästä mielekästä. Jos ei koskaan purjehdi kotilaguunia rajaavan riutan ulkopuolelle, välttyy kyllä myrskyiltä, muttei myöskään koskaan koe tuulta kasvoilla ja näe auringossa kimmeltävää merta silmänkantamattomiin.

Kuvituksena näkymiä viimeaikaisten uusien polkujen varrelta. 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kun olin ensimmäisellä luokalla, meidän piti koulussa piirtää, millainen haluaa olla isona. Piirsin itseni korkealle kallionkiellekkeelle hiukset tuulessa hulmuten. Selitykseni oli: haluan olla isona itsepäinen, jotta voin tehdä mitä haluan. 7-vuotiaana itsepäisyyden ihanne konkretisoitui aikuisten määrämien sääntöjen periaatteelliseen vastustamiseen. Nyttemmin olen löytänyt sille hieman erilaisen määritelmän: "en mä voi" -ajatusten periaateellinen vastustaminen.

Kuva ja siihen liityvä ajatus palasivat mieleeni NUTS Karhunkierroksen jälkitunnelmissa. Tunturin huipulle toisensa perään kiipeäminen siinä kohti, kun on taapertanut metsässä jo pidempään, kuin kuvitteli koko kisan kestävän, vaatii itsepäisyyttä jos mikä. Vaikka kisarapsassa kirjoitin, että mieleni teki jättää leikki kesken vaikeuksien takia, tosiasiassa tiesin koko ajan jatkavani maaliin asti, jos se vain suinkin on fyysisesti mahdollista.

Itsepäisyys - merkityksessä periksiantamattomuus - ei toki rajoitu vain polkujuoksukisoihin. Muutenkin elämässä, jos olen päättänyt jotain tehdä, teen sen täysillä ja koko sydämestäni, vastoinkäymisistä riippumatta. Jos olen asettanut itselleni tavoitteen, jonka ihan oikeasti haluan saavuttaa, tiedän pääseväni siihen, vaikka se vaatisi kuinka paljon pään hakkaamista seinään. 

Suvi 7 vuotta oli enemmän oikeassa kuin tiesikään. Suvi melkein 26 vuotta haluaa löytää itsensä paikoista, joissa tuuli tuivertaa hiuksia ja vähän pelottaa, mutta maisemat, joita alhaalta ei olisi nähnyt, saplaavat hengen ja tuntuu, kuin melkein voisi lähteä lentoon.

Kuvat Karhunkierroksen viimeiseltä osuudelta Valtavaaran ja Rukan nousuista. Kurkkaa muuten kisanjälkeisiä tunnelmiani myös Trailrunning.fin blogissa!

Share

Pages