Ladataan...
Sisunainen

Palautin viime lauantaina graduni esitarkastukseen ja pari viime viikkoa ovat olleet tämän talven kiireisimpiä. Kun elämässä on paljon kuormitustekijöitä ja stressinaiheita, liikunnasta ei missään nimessä kannata tehdä yhtä sellaista. Silti mielestäni sopivan lempeällä asenteella liikkuminen on sekä henkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille tärkeää. Jumppaan lähtemällä työpäivän saa selkeästi katkaistua ja lenkillä pää tuulettuu projekteista ja deadlineista. Samalla tietokoneen ääressä jäykistyneen kropan saa vertymään. Tärkeintä on kuunnella itseään ja kysyä, toisiko liikunta enemmän energiaa kuin veisi, ja millainen liikunta tuntuisi hyvältä juuri tässä tilanteessa.

Itse olen viime viikkoina pyrkinyt pitämään kiinni liikunnan säännöllisyydestä, mutta valinnut lempeämpiä lajeja ja pitänyt treenit teholtaan ja kestoltaan kohtuullisina. Tässä oma viime viikon treenipäiväkirjani:

Maanantai: Flow-jooga 1 h kotona. Kaipasin kevyttä ja kroppaa avaavaa liikuntaa, mutta kuntosalilla ei ollut tänään joogatunteja, joten joogasin kotona.

Tiistai: Ohjatut painonnostotreenit 1 h ja putkirullaus 30 min. Painonnostotunti on lähes jokaviikkoinen rutiinini, jota en kovin helposti jätä väliin. Tällä kerralla harjoittelimme raakatempauksia ja valakyykkyä. Näissä treeneissä pääpaino on aina tekniikan hiomisessa ja toistomäärät ja painot pidetään tarkoituksella maltillisina. Lisäksi putkirullailin kropan kevyesti läpi tunnin päätteeksi.

Keskiviikko: Juoksu 6 km rauhallisella tahdilla. Kevyt hölkkälenkki raittiissa ilmassa teki hyvää päivän sisällä istumisen jälkeen.

Torstai: Flow-jooga 1 h ohjatulla tunnilla.

Perjantai: Crossfit 1 h. Viikon rankin treeni. Ohjelmassa push pressin raskaan ykkösen etsintä, metconina pystypunnerruksia ja boksihyppyjä ja lopuksi apuliikkeinä vatsoja ja kulmasoutua.

Lauantai: Lepo.

Sunnuntai: Ohjatut uintitreenit 1 h. Sunnuntain uintiryhmä on aina yksi viikon suosikkitreenejäni, josta en jää pois ilman todella painavaa syytä. Tällä kertaa ohjelmassa oli erilaisia intervallityyppisiä harjoitteita ja uimme matkaa tavallista enemmän.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Fitness Führer nosti jälleen kerran esille yhden kestopuheenaiheen, jonka tärkeyttä ei voi vähätellä: miten löytää liikunnan ilo, jos ei ole ollut lapsesta asti urheilullinen? Kuinka löytää urheiluharrastusten pariin aikuisena, jos koulussa liikunta oli inhokkiaine?

Minä olin epäliikunnallinen lapsi. Kävin luistelukoulussa ja ratastustunneilla ja hiihtolomilla perheen kanssa Lapissa hiihtämässä, mutta useimmissa lajeissa olin hidas ja kömpelö. Olen sitä edelleen. Miksi sitten silloin koulun juoksutesti oli kauhistus, ja nyt suunnittelen innolla ensi kesän juoksutapahtumia? Miksi ennen kaikki, missä hikoilee ja hengästyy, tuntui inhottavalta, mutta nyt päivä ilman treenejä tuntuu oudolta? Tähän tarvittiin kolme oivallusta.

Kuva Vaarojen maratonilta 2016, kuvaaja Juha Saastamoinen / Onevision.fi.

Oivallus 1: ei tarvitse olla hyvä, jotta olisi kivaa

Tämä liittyy yleiseen perfektionistin ja kympin tytön luonteeseen. Lapsena ja vielä teininä ajattelin, että jos en ole hyvä jossain, parempi pysytellä kaukana koko hommasta, koska olisi noloa olla huonompi kuin muut. Kamalinta koulun liikuntatunneilla oli viimeisenä toisten perässä puuskuttaminen ja yksinkertaisten temppujen mokaaminen, kun kaikki muut heittelivät sujuvasti kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä. 

Sittemmin olen tajunnut, että liikkuminen on itseisarvo ja se, kuinka hyvin sen tekee, on toissijaista. Toki välillä harmittaa, kun minua myöhemmin crosstrainingin alkeiskurssille tulleet tekevät parempia tempauksia tai lapsesta asti urheilleet kaverit juoksevat minua nopeammin, vaikkeivät (kuulemma) ole käyneet lenkillä ikuisuuksiin. Tästä huolimatta urheilu tekee minulle ihan yhtä lailla hyvän olon, ja kun tarpeeksi pitkään jaksan sitä harrastaa, saatan silloin tällöin jopa huomata kehittyneeni.

Oivallus 2: älä treenaa ulkonäön vuoksi

Kun hankin kuntosalijäsenyyden muistaakseni vuonna 2012, suurin motivaationi oli päästä eroon muutamasta kertyneestä kilosta. Jos pitäisin timmiä kroppaa liikuntaharrastusteni onnistumisen mittarina, olisin turhautunut ja lopettanut jo ajat sitten. On totta, että olen nykyisin vähän hoikempi kuin viisi vuotta sitten, mutta se johtuu pääasiassa muista syistä kuin treenaamisesta. Vaikka urheiluun liitetään monesti mielikuvia tietynlaisen ulkomuodon tavoittelusta, minulle yksi tärkeimmistä liikunnan antamista oivalluksista on se, että voin tykätä kropastani riippumatta siitä, miltä se näyttää.

Oivallus 3: aseta riittävän matalia tavoitteita (ja hehkuta niitä täysillä)

Yksi käännekohta oman liikkumismotivaationi kannalta oli kuntosalini ihanan kannustava henkilökunta. Olin pari kertaa käynyt muilla saleilla ja hankkinut treeniohjelman, mutta homma oli pian tyssännyt siihen, etten jaksanut noudattaa sitä. Tällä kertaa sain oikeasti tasolleni sopivat treeniohjeet sekä kehuja (enkä moitteita, kuten aiemmin) siitä, että sanoin tulevani käymään varmaan pari kertaa viikossa. Näin into ei tyssännyt heti alkuunsa siihen, että olisin vaatinut itseltäni mahdottomia.

Myöhemminkin sopivan kokoisten tavoitteiden asettaminen on osoittautunut hyväksi keinoksi motivaation säilyttämiseen ja lisäämiseen: en heti yritäkään kävellä käsillä, vaan seistä päälläni, tai juosta maratonia, vaan kympin. Ilman tavoitteita pelkästään yleisen hyvän olon vuoksi liikkuminen toimii monille, ja toimi minullekin pitkän aikaa. Kuitenkin ainakin itse saan vielä ylimääräistä lisäintoa siitä, että asetan itselleni tavoitteita, jotka ovat hieman pelottavia, mutta jotka pystyn kuitenkin saavuttamaan. Näin saan kokea itseni ylittämisen fiiliksiä ja motivaatio kasvaa edelleen. 40 kilon kyykkymaksimi on ihan yhtä suuren tuuletuksen paikka kuin 100 kg, jos se on oma ennätys.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Viime viikon lopulla oikea nilkkani alkoi yhtäkkiä kipuilla ilman mitään näkyvää syytä. Tunne alkoi pienenä nipistelynä nilkan sisäsyrjällä ja äityi vuorokaudessa vihlovaksi kivuksi aina nilkkaa koskettaessa tai eteenpäin kumartuessa. Kävin näyttämässä jalkaa YTHS:llä, josta sain ohjeeksi kokeilla kylmähoitoa ja kipugeeliä sekä varoa rasittamasta jalkaa

Mutta mutta, kaikki mitä harrastan, rasittaa jalkoja??

Hetkeksi lamaannuin ja ehdin jo käydä läpi kaikki en-enää-ikinä-pääse-treenaamaan-ajatukset. Sitten aloin miettiä vaihtoehtoja. Terkkarin mukaan uinti ja pyöräily todennäköisesti olisivat okei. Salilla voisin käydä treenaamassa yläkroppaa. Lähdin ensimmäisenä kokeilemaan viimeksi mainittua, mutta minut kaapattiin heti ovelta crossfit-tunnille tekemään sovellettua wodia. Sunnuntaina kävin pitkästä aikaa uimassa, eilen elämäni ensimmäistä kertaa pyörälenkillä, mikä osoittautui varsin mukavaksi puuhaksi, ja tänään salilla. Ei ihan sama asia kuin polkujuoksu ja painonnosto, mutta sata kertaa parempi vaihtoehto, kuin maata sohvalla itkemässä elämän epäreiluutta (sen ensimmäisen illan jälkeen siis).

Pääsen huomenna fysioterapeutille ja toivonmukaan sen jälkeen olen viisaampi sen suhteen, mikä jalassa on vikana ja mitä asialle voi tehdä. Sen lisäksi, etten suostu yhden kipeän raajan takia pistämään koko kroppaa seis, en myöskään halua varmuuden vuoksi jättää treenejä väliin ilman kunnon diagnoosia. Kuka tietää, vaikka kyseessä olisi hartiajumien kaltainen tila, joka paranee paremmin liikkeessä kuin levossa? 

Pyöräilyn hauska puoli on, että peruslenkin matka moninkertaistuu kerrasta! Kuva eiliseltä lenkiltä, jostain Ilomantsintien varrelta. 

Oletko sinäkin kärsinyt nilkkakivusta tai muusta jalkavammasta? Jaa kokemuksesi kommenttiboksissa!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Havahduin siihen, että salillamme on maksiminostojen testiviikko - kuten oli myös reilu kuukausi sitten juuri Kroatiasta palattuani. Silloin vannoin käyväni ahkerasti treeneissä ja saavani lööbaillessa ja muihin asioihin keskittyessä tippuneet tulokset nousuun. Vaan kuinkas kävikään: olen käynyt alle sormilla laskettavan määrän kertoja jumppailemassa olympianostoja ja skipannut kyykky- ja pystypunnerrusprogressiot käytännössä kokonaan.

Joskus, eikä edes pitkä aika sitten, crossfit oli itsestäänselvästi se urheilulaji, johon haluan keskittyä. Ajatus voimatreeneistä alle kaksi kertaa viikossa olisi tuntunut absurdilta, jopa huolestuttavalta. Nautin treenaamisesta ja kuvittelin jatkavani sitä samalla tavalla ja tahdilla kunnes olisin leukoja vetelevä teräsmummo (eläkeikä lienee muutenkin realistinen aikatavoite leukojen vetämiselle, mutta ei siitä tällä kertaa sen enempää).

Vaikken ole rampannut jatkuvasti salilla, en nytkään ole vetänyt lonkkaa. Olen juossut, mukaan lukien elämäni ensimmäisen juoksutapahtuman, joogaillut vähän, putkirullannut tavallista ahkerammin ja käynyt purjehtimassa. Olen liikkunut viimeisen kuukauden aikana ihan yhtä paljon kuin ennenkin - ainostaan eri tavalla.

Tunturikympin jälkeen olen entistä enemmän innoissani juoksusta ja suunnittelen jo ensi kesän juoksutapahtumia (realistinen tavoite: joku helppo puolimaraton; epärealistinen haave: Vaarojen maratonin täysmatka). Vaikka crossfit ja juoksu tukevat toisiaan, yhteen keskittyessä toinen tuntuu jäävän auttamatta apulajin asemaan. Siksi olen käynyt viime aikoina paljon sisäistä keskustelua siitä, kumpi on tärkeämpää: kyykkymaksimit vai juoksumatkat? Onko yleensäkään järkeä "hylätä" vaivalla tehty työ yhden lajin parissa ja siirtyä toiseen vain koska huvittaa?

Huvittaminen onkin jutun avainsana. Harrastusten tarkoitus on tuottaa iloa ja hyvää oloa. Liikunnan terveyshyödyt saa lähes lajista kuin lajista, joten loppu on omista valinnoista kiinni. Jos minua huvittaa nyt juosta (en muuten ikinä olisi uskonut sanovani näin), keskityn juoksuun ja sitä tukeviin treeneihin. Jos marraskuun räntäsateilla salitreeni alkaa houkutella enemmän, sekin on ihan okei. Tällä taktiikalla en ehkä saavuta optimaalisia tuloksia missään lajissa, mutta koska en urheile ammatikseni, väliä on ainoastaan sillä, mistä treenistä minulle tulee juuri nyt hyvä fiilis.

Share

Pages