Ladataan...
Sisunainen

Aion juosta viikon ja kahden päivän päästä elämäni ensimmäisen maratonin. Olen treenannut polkujuoksua päälajina reilun vuoden. Silti löysin itseni ajattelemasta: Ai että minua pitäisi kutsua kohta maratoonariksi, jos pääsen maaliin asti? Enhän minä ole edes juoksija! Niinpä niin.

Koko elämäni olen kokenut olevani hieman minulle tarjottujen viiteryhmien ulkopuolella. Olin hyvä koulussa, mutta vihasin teiniangsteissani koululaitosta liikaa kympin tytöksi. Kuuntelin samoihin aikoihin antamuksella metallimusiikkia, mutten uskaltanut lähestyä koulun gootteja. Olen muutamia kertoja yrittänyt päästä jyvälle vallalla olevasta muoti- ja kauneusdiskurssista, mutta todennut, ettei minusta ikinä tule Voguen sivuilla poseeraavien tyttöjen kaltaista. Olin jonkin aikaa aatteellinen vegaani, mutten jaksanut parantaa maailmaa omaa lautastani pidemmälle. Sittemmin innostuin kuntoilusta, mutta itsekurini ei riitä fitnesselämään. Ja nyt, reilua viikkoa ennen ensimmäistä maratoniani, en koe itseäni juoksijaksi.

Alla oleva sarjakuva on levinnyt internetissä niin laajalle, etten enää pystynyt jäljittämään sen alkuperää. Ilmeisesti joku muukin kokee olevansa sopimaton laatikoihin, joihin meitä yritetään laittaa. Itseasiassa uskon, että suurin osa meistä tuntee niin. Me vain emme näe toisiamme yksinäisyyden ja epävarmuuden hetkillä, vaan ainoastaan illuusion ryhmistä, joihin kuvittelemme toisten kuuluvan.

Aion tästedes haistattaa pitkät kaikille viiteryhmille ja niiden vastaryhmille. En halua sijoittaa itseäni enemmistöön enkä marginaaliin, vaan liikkua vapaasti laatikosta toiseen sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. En halua tuhalata energiaani sellaisen tavoittelemiseen, mitä ei edes ole olemassa.

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Esimmäiset 56 päivääni Ylä-Kainuun perukoilla ovat sisältäneet:

2 käyntiä Kajaanin Prismassa ja yhtä monta kertaa, kun en löytänyt kaikkea tarvitsemaani Kajaanin Prismasta. Miten ihminen voi olla niin kaupunkilainen, että hypermarketin valikoima ei riitä?

5 kertaa paikallisen suunnistusseuran kuntorasteilla, joista neljällä eksyin jossain vaiheessa. (Lisää juttua suunnistuksesta täällä.)

55 päivää elämää ilman kuntosalikorttia.

Ainakin 2 ihmistä, joita voin sanoa kavereiksi.

5 retkeä Hossan kansallispuistoon, joista yksi vapaa-ajalla ja muut työasioissa.

1hieroja ja 1 kampaaja, joille ehdottomasti menen toistekin. 

Muutama ilta omalla parvekkeella istuen, eli aina kun on ollut tarpeeksi lämmintä. Lisäksi 1 kerta joogaa parvekkeella. 

2 kertaa vastasatanutta lunta maassa. Ei onneksi enää reiluun kuukauteen.

Yhtä monta läheltä-piti-hermoromahdusta ja minulla-on-maailman-paras-työ-fiilistä.

Vähemmän itikanpuremia kuin osasin odottaa.

Aika paljon ihmettelyä siitä, mihin kaikkialle elämä viekään.

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Varoitus! Teksti sisältää spoilereita Vaiana-elokuvasta! Älä lue, jos et halua tietää elokuvan juonen yksityiskohtia ja loppuratkaisua.

Katsoin viime viikonloppuna tuoreehkon Disney-piirretyn Vaianan. Tarina kertoo lapsena hylätystä puolijumala Mauista, joka yrittää ostaa ihmisten hyväksynnän kantamalla näille erilaisia aarteita, ja Vaianasta, hyvän perheen tytöstä, joka ei halua jatkaa vanhempiensa vakavaraista ja turvallisuushakuista elämäntapaa, vaan seikkailla ja etsiä omaa tietään. Yhdessä he palauttavat luontoäiti Te Fitin sydämen, jonka varastaminen on muuttanut tämän tuhoa kylväväksi tulidemoniksi. Tai symbolisesti tulkittuna: he uskaltavat luopua ulkoisen menestyksen tavoittelusta ja saavat oman sydämensä takaisin.

Tarina koskettaa taatusti monia ikäisiäni. Olen lukenut useita kirjoituksia siitä, kuinka minun ikäluokkani - 80-90-luvulla syntyneet nyt nuoret aikuiset - on alkanut vastustaa vanhempiensa ajatusmaailmaa, jossa nousujohteinen ura vakityössä, omakotitalo Vantaalla ja katumaasturi sen pihalla ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Sen sijaan etsitään kutsumustyötä, elämyksiä ja vapauden tunnetta. Halutaan löytää omannäköinen tapa elää ja ollaan valmiita ottamaan riskejä sen vuoksi.

Vaianassa saaren päälliköt lisäävät jokainen vuorollaan yhden kiven saaren huippua korottavaan kivitorniin ja Vaianan odotetaan tekevän samoin. Aivan elokuvan lopussa kivitorni näytetään uudelleen - mutta nyt sen päällimmäisenä ei ole kivi, vaan simpukankuori. Parin sekunnin mittaisen otoksen symbolinen arvo on vähintään yhtä suuri kuin sydämen palauttamisen. Vaiana on lisännyt perinnettä ja vaurautta kuvastavaan pinoon jotain omannäköistään ja ennen kaikkea jotain, minkä päälle ei voi enää pinota mitään.

En jaksa uskoa, että materiaalisen vaurauden ja mahdollisimman ennustettavan elämän tavoittelu tekee ihmisestä onnellista. (Tiedän, että on h**vetin etuoikeutettua sanoa näin, kun kuukausipalkka riittää kaksioon keskustassa ja siihen, että ruokakaupassa ei tarvitse katsoa hintalappuja.) Sen sijaan uskon, että kokeileminen, etsiminen, erehtyminen ja uuden löytäminen tekevät elämästä mielekästä. Jos ei koskaan purjehdi kotilaguunia rajaavan riutan ulkopuolelle, välttyy kyllä myrskyiltä, muttei myöskään koskaan koe tuulta kasvoilla ja näe auringossa kimmeltävää merta silmänkantamattomiin.

Kuvituksena näkymiä viimeaikaisten uusien polkujen varrelta. 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kun olin ensimmäisellä luokalla, meidän piti koulussa piirtää, millainen haluaa olla isona. Piirsin itseni korkealle kallionkiellekkeelle hiukset tuulessa hulmuten. Selitykseni oli: haluan olla isona itsepäinen, jotta voin tehdä mitä haluan. 7-vuotiaana itsepäisyyden ihanne konkretisoitui aikuisten määrämien sääntöjen periaatteelliseen vastustamiseen. Nyttemmin olen löytänyt sille hieman erilaisen määritelmän: "en mä voi" -ajatusten periaateellinen vastustaminen.

Kuva ja siihen liityvä ajatus palasivat mieleeni NUTS Karhunkierroksen jälkitunnelmissa. Tunturin huipulle toisensa perään kiipeäminen siinä kohti, kun on taapertanut metsässä jo pidempään, kuin kuvitteli koko kisan kestävän, vaatii itsepäisyyttä jos mikä. Vaikka kisarapsassa kirjoitin, että mieleni teki jättää leikki kesken vaikeuksien takia, tosiasiassa tiesin koko ajan jatkavani maaliin asti, jos se vain suinkin on fyysisesti mahdollista.

Itsepäisyys - merkityksessä periksiantamattomuus - ei toki rajoitu vain polkujuoksukisoihin. Muutenkin elämässä, jos olen päättänyt jotain tehdä, teen sen täysillä ja koko sydämestäni, vastoinkäymisistä riippumatta. Jos olen asettanut itselleni tavoitteen, jonka ihan oikeasti haluan saavuttaa, tiedän pääseväni siihen, vaikka se vaatisi kuinka paljon pään hakkaamista seinään. 

Suvi 7 vuotta oli enemmän oikeassa kuin tiesikään. Suvi melkein 26 vuotta haluaa löytää itsensä paikoista, joissa tuuli tuivertaa hiuksia ja vähän pelottaa, mutta maisemat, joita alhaalta ei olisi nähnyt, saplaavat hengen ja tuntuu, kuin melkein voisi lähteä lentoon.

Kuvat Karhunkierroksen viimeiseltä osuudelta Valtavaaran ja Rukan nousuista. Kurkkaa muuten kisanjälkeisiä tunnelmiani myös Trailrunning.fin blogissa!

Share

Pages