Ladataan...
Sisunainen

Päivänä muutamana Facebookia selatessani silmiini sattui erään tunnetun fitness-valmentajan päivitys. Kuvassa oli lasi appelsiinimehua ja sen vieressä kasa sokeripaloja. Kuvateksti kuului jotakuinkin: näin paljon sokeria on yhdessä lasillisessa tuoremehua, ethän aloittanut aamuasi tällä? 

Päivityksen kommentoijista pari ihmetteli, eikö mitään enää saa syödä, mutta suurin osa kertoi ylpeänä nauttineensa aamupalaksi kaurapuuroa ja vettä. Nähtävästi ketään ei enää kiinnosta vitamiinit, jos kaupan päällisinä tulee, hui kauhistus, ylimääräisiä kaloreita.

Ruokien luokittelu hyviin ja pahoihin energiatiheyden perustella saa kannatusta aina virallisista ravitsmussuositukista alkaen. "Turhia kaloreita" voidaan nauttia kerran kuussa cheattipäivänä tai Anni-mummon 80-vuotiskahveilla, mutta silloinkin on kiirehdittävä kertomaan, kuinka kamala turvotus tuli ja en kyllä yhtään haluaisi syödä näin oikeasti. 

Mutta kuka päättää, mikä on turha kalori? Laihdutusvalmennuksilla rahaa tahkoava yritys? Superfoodeista bloggaava julkkis? Lauma professoreita ja elintarvikkealan edustajia ministeriön läpi filtteröitynä?

Onko kalori turha, jos sen syömisestä on saanut nautintoa? Jos se on helpoin tapa napata C-vitamiinit naamariin kiireaamuna? Jos sen avulla tuodaan saman pöydän ääreen neljä sukupolvea tai kaksi ihmistä kohtaamaan baarin tanssilattialla?

Ihan kiusallani laitoin tähän kuvan suklaakonvehtirasiasta. On muuten hyviä.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Sosiaalisen median fitness-diskurssin vaikutuksia (nuorten naisten) itsetuntoon puidaan säännöllisesti milloin missäkin asiayhteydessä. Kohderyhmään kuuluvat valittavat, kuinka eivät osaa olla vertaamatta itseään liian kiillotettuihin Instagram-kuviin ja kokevat alemmuutta ja paineita oman vartalonsa suhteen näitä katsellessaan. Minäkin tykkään lukea blogeja ja  katsella kuvia Instagramissa (maksimaaliseen määrään sixpackeja suosittelen @crossfitgames -tiliä), mutta en koe itseäni millään tapaa huonommaksi niiden rinnalla. Miten tähän päästiin?

Somekuvien vaikutus omaan kehonkuvaan ja itsetuntoon koostuu kahdesta asiasta: 1) suhde omaan kroppaan ja 2) suhde kuviin. Minun kroppasuhteeni on muuttunut viime vuosina merkittävästi: olen oppinut arvostamaan kehoni toimivuutta ja toiminnallisuutta toisaalta liikuntaharrastusten kautta, toisaalta sen menettämisen pelossa. Kun olen toistuvasti nähnyt, että kroppani pystyy suorituksiin, joita en olisi vähän aika sitten voinut kuvitellakaan, on vaikea olla sille kovin ankara. Siihen, että minun "huikeat saavutukseni" ovat kaukana monien muiden suorituksista, olen jo tottunut. Siksi on yhtä helppoa katsoa "kaukaa ihaillen" puolitoista kertaa oman painonsa kyykkäävää treenikaveria tai Instagram-videolla vuorenhuipulla yhdenkäden triplavoltteja heittelevää tyyppiä.

Vaikka en todellakaan toivo mitään vastaavaa koettelemusta kenellekään, enkä yleisesti ottaen usko "vastoinkäymisen jalostavat luonnetta" -ajatteluun, viime syksynä puhjennut kilpirauhassairaus on ollut minulle kaikesta v****maisuudestaan huolimatta myös avartava kokemus. Ei ole itsestäänselvää, että kehoni suostuu toimimaan niin kuin haluan, tai että minulla yleensäkään on keho. Ajatus siitä, että sata vuotta sitten olisin todennäköisesti kuollut samaan sairauteen, saa sekä käyttämään pyöräkypärää että tuntemaan päivittäin hiljaista kiitollisuutta paitsi länsimaista lääketiedettä, myös omaa olemassaoloa kohtaan.

Instagram-selfietä ottamassa... ai niin, vatsa sisään!

Somemaailman suurin ongelma on vaikeus erottaa, mikä on todellista ja mikä ei. Fiktiivistä tekstiä lukiessa jokainen ymmärtää, että kyse on kuvitteellisista henkilöistä, mutta blogin tai Instagram-tilin takana oletetaan olevan todellinen ihminen. Onko näillä kuitenkaan kovin suurta eroa?

Ylläoleva kuvani (oikeanpuoleinen) sai Instagramissa omalla mittapuullani runsaasti tykkäyksiä ja useammankin kommentin siitä, kuinka "timmissä" kunnossa olen. Kuva on sommiteltu tarkasti lajityypin konventioiden mukaisesti (yliryhdikäs poseeraaminen, puolittain kyljen kääntäminen peiliin ja hieman ylhäältäpäin suuntautuva kamerakulma, ajoitus juuri treenin jälkeen), ja jos näkisitte nyt minut kirjoittamassa tätä tekstiä, näyttäisin varmasti aika erilaiselta. Kuva on representaatio paisti minusta todellisena henkilönä, myös fitness-diskurssista ja minun representoidusta hahmostani osana sitä. Näiden kaikkien alta on yhden kuvan perusteella aika vaikea erottaa todellista minua, vaan se, mitä satunnaiselle katsojalle välittyy, voisi ääriesimerkkinä olla yhtä hyvin taitavan piirtäjän luoma sarjakuvahahmo.

Samaan tapaan kuin kirjailija, joka ei kerro päähenkilönsä jokaisesta vessassakäynnistä, somessa esiintyvä henkilö kertoo julkisesti vain sen, mikä hänen luomansa hahmon kannalta on olennaista. Siksi minä ainakin suhtaudun some-ilmiöihin pitkälti kuin fiktiivisiin kertomuksiin tai hahmoihin: ne ovat vain vahvasti suodattunut ja rajattu representaatio pienestä osasta ilmiön takana olevan ihmisen todellisuutta, mutta yhtä kaikki hyvää viihdettä.

Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Tykkään katsella crossfit-ammattilaisia Instagramissa ajatuksella "vähänkö siistiä!" eikä "miksen minä?" (tosin salaa myös vähän "ehkä minäkin jonain päivänä?"). Tykkään käydä treeneissä ja tykkään syödä paljon ruokaa ja tykkään ottaa kuvia, jotka synnyttävät illuusion, että minulla olisi lihaksia. Tämä siksi, että tykkään kropastani. Tykkään kuitenkin myös syödä suklaata ja jätskiä, juoda viiniä ja löhötä sohvalla katsomassa telkkaria. Vaikka somessa kiertävät motivaatiolauseet implisiittisesti antavat toisin ymmärtää, nämäkin ovat asioita, joista ihan oikeasti tulen onnelliseksi, enkä näe mitään ristiriitaa kaikkien edellä lueteltujen välillä. Yleisesti ottaen minusta on kivaa olla minä.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Jo pidemmän aikaan ruokavaliooni on kuulunut olennaisena osana rahka. Vähintään parin purkin päiväkulutuksella olen yleensä perustanut aamu- ja välipalani rahkan, tuon fitnessurheilijoiden ihmenruuan, varaan.

Kuitenkin viime aikoina rahka on alkanut kyllästyttää. Ibizalla lomaillessani en syönyt lainkaan rahkaa (muita maitotuotteita kyllä), ja mystinen sinänsä harmiton mutta välillä hieman ärsytävä vatsanturvotus hävisi. Päätin alkaa tilapäiseen rahkalakkoon, ja katsoa kuinka kroppani reagoi. Alla yhden hengen parin viikon ihmiskokeen tulokset. 

Plussat:

  • Uusia makuja! Uusia kivoja ruokia! Lettuja joka aamu (no ei nyt ihan)!
  • Kuvitteellisen treenipäivän ruuat laskuriin syötettyäni totesin, että saan edelleen proteiinia suunnilleen 2g/kg. Rahkan korvaaminen ei siis sen puolesta ole ongelma, eikä lihasten kuihtumista tarvitse pelätä.
  • Turvotus ja epämääräisen tukkoinen olo on selvästi vähentynyt. Voi tosin olla myös psykologinen vaikutus.

Miinukset:

  • Aamiaisen tekeminen vie hieman enemmän aikaa, mutta toisaalta lomalla se ei haittaa.
  • Pikkuaterioilla joutuu (pääsee?) syömään näennäisesti isomman määrän ruokaa saman kylläisyystason saavuttamiseksi tai vaihtoehtoisesti pääruuilla täytyy (saa?) tankata enemmän.

Mitä rahkan tilalle?

  • Banaanilettuja (1 bansku, 2 munaa, sekaisin blenderissä ja paisto kookosöljyssä).
  • Jugurttia; nykyisin on saatavilla myös maustettuja lisäaineettomia ja suhteellisen vähän lisättyä sokeria sisältäviä vaihtoehtoja. Jugurtista saa ruokaisamman lisäämällä mysliä.
  • Ihan vaan paistettuja kananmunia tai erilaisia munakkaita.
  • Pelkät hedelmät kevyenä välipalana.
  • Yksinkertaisesti sen verran isommat annokset ruokaa pääaterioilla, ettei välipalaa tarvitse.
Share

Ladataan...
Sisunainen

Kuulen aina silloin tällöin tuttavapiiristäni kommentteja, kuten "sä oot nykään niiiin fitness" tai "sustahan on tullut oikein himoliikkuja", tilanteissa, jotka eivät millään lailla liity aiheeseen. Ihmettelyn voi laukaista maininta siitä, että tuli kiire tapaamiseen, kun ei ollut kello mukana lenkillä, tai se, että päälläni sattuu olemaan urheiliseuran t-paita.

En ole ihan varma, onko näiden kommenttien tarkoitus olla ärsyyntyneitä, hämmästeleviä vai kiinnostuneita, mutta minussa ne saavat aikaan yleensä vaistomaisen puolustusreaktion: enhän mä nyt, eihän tää mitään

Toki itse olen kuoppani kaivanut pitämällä treeniblogia ja täyttämällä Instagram-tilini jumppa- ja ruokakuvilla, se kun on yksi blogini markkinointikanavista. Kuitenkin elämäntapani on yhtä lähellä fitnesstä, kuin sähkökitaranrämpytys viulukonserttoa, ja toisaalta tilanteessa ei ole mitään uutta.

Joka paikassa toitotetaan, kuinka kansa jakautuu kahtia: himotreenaaviin ortorektikkoihin ja itsensä sohvaan pulttaaviin pullukoihin. Suurin osa tuntemistani ihmisistä kuitenkin käy jumpassa, salilla tai sählytreeneissä muutaman kerran viikossa ilman, että koko elämä pyörii urheilun ympärillä. Niin teen minäkin, satun vain lisäksi kirjoittamaan siitä.

Minulla ei ole mitään harrastuksista juttelemista vastaan, oli kyse sitten crossfitista tai pitsinnypläyksestä. Kuitenkin asiasta ison numeron tekeminen kahvipöytäkeskustelussa tuntuu aavistuksen kiusaannuttavalta. Vertailun vuoksi: ei kai akvarellikurssilla käyvällekään huudahdella "vitsi kun sä oot nyt boheemi!"?

Share

Pages