Ladataan...
Sisunainen

Kaikille salilla käyville tai muuta vastaavaa urheilua harrastaville on varmaan tuttu tilanne, kun ei vaan nouse. Vaikka olisi kuvitellut liikkuvansa omalla osaamisalueella, kuun asento, sukkien väri tai edellispäivän treeni saa raudan tai oman kropan painamaan puolitoista kertaa normaalia enemmän. Peeärrien kanssa epäonnistumisen mahdollisuus pitäisi kai olla sisäänrakennettu jo koko treenin ideaan.

Minulla huonoja päiviä on sattunut aika ajoin tämänkin syksyn kuluessa. Edellisellä maksimiviikolla maastavedon ennätystä ei syntynyt, kerran jouduin punnertamaan koko treenin polvet maassa ja pari viikkoa sitten rutiinihommaksi luulemani rinnallevetoharjoitus meni täysin plörinäksi.

Huomasin ahdistuvani pieleenmenneistä treeneistä kohtuuttomasti. Olin kuvitellut jo päässeeni yli liiasta itseni ja suoritusteni arvostelusta ja ennen kaikkea treenaavani huvin ja hyvän olon, en mitattavien tulosten vuoksi.

Kaiken lisäksi kaikille mainituille oli hyvä selitys: edellisviikon flunssa, raskaat työnnöt ennen metconia ja edellisen päivän omaan tasooni nähden kovia tempauksia ja boksihyppyjä sisältänyt treeni. Miksi sitten ottaa paineita yksittäisestä vähän heikommasta suorituksesta?

Luulen keksineeni syyn. Viime vuonna, kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan, ensimmäinen oire ennen, kuin edes muuten tajusin minkään olevan pielessä, oli tulosten lasku treeneissä. Yhtäkkiä kyykyt eivät nousseetkaan ja esimerkiksi tavallinen purjehduspäivä sai minut uuvahtamaan täysin.  

Nyt ilmeisesti alitajuntani yhdistää (muka) huonot treenit alkavaan sairauteen, ja siksi kammoan epäonnistumisia. Tämän tajuttuani olen yrittänyt kääntää ajatteluani uusille raiteille. Huonoja päiviä sattuu kaikille, eikä siitä kannata välittää saati vetää hätiköityjä johtopäätöksiä kokonaiskunnon laskusta. 

Eilen kävin kontrolliverikokeissa. Saan kuulla tulokset maanantaina, mutta tiedän jo, mitä ne ovat. Kulunut viikko oli nimittäin taas maksimiviikko salillamme, liikkeinä tempaus, työntö ja takakyykky. Vaikka huono tulos ei tarkoita välttämättä mitään sen kummempaa, väittäisin, että kukaan ei tee viikossa kolmea ennätysnostoa, jollei kilpirauhanen ole kunnossa.

Ladataan...
Sisunainen

Sosiaalisen median fitness-diskurssin vaikutuksia (nuorten naisten) itsetuntoon puidaan säännöllisesti milloin missäkin asiayhteydessä. Kohderyhmään kuuluvat valittavat, kuinka eivät osaa olla vertaamatta itseään liian kiillotettuihin Instagram-kuviin ja kokevat alemmuutta ja paineita oman vartalonsa suhteen näitä katsellessaan. Minäkin tykkään lukea blogeja ja  katsella kuvia Instagramissa (maksimaaliseen määrään sixpackeja suosittelen @crossfitgames -tiliä), mutta en koe itseäni millään tapaa huonommaksi niiden rinnalla. Miten tähän päästiin?

Somekuvien vaikutus omaan kehonkuvaan ja itsetuntoon koostuu kahdesta asiasta: 1) suhde omaan kroppaan ja 2) suhde kuviin. Minun kroppasuhteeni on muuttunut viime vuosina merkittävästi: olen oppinut arvostamaan kehoni toimivuutta ja toiminnallisuutta toisaalta liikuntaharrastusten kautta, toisaalta sen menettämisen pelossa. Kun olen toistuvasti nähnyt, että kroppani pystyy suorituksiin, joita en olisi vähän aika sitten voinut kuvitellakaan, on vaikea olla sille kovin ankara. Siihen, että minun "huikeat saavutukseni" ovat kaukana monien muiden suorituksista, olen jo tottunut. Siksi on yhtä helppoa katsoa "kaukaa ihaillen" puolitoista kertaa oman painonsa kyykkäävää treenikaveria tai Instagram-videolla vuorenhuipulla yhdenkäden triplavoltteja heittelevää tyyppiä.

Vaikka en todellakaan toivo mitään vastaavaa koettelemusta kenellekään, enkä yleisesti ottaen usko "vastoinkäymisen jalostavat luonnetta" -ajatteluun, viime syksynä puhjennut kilpirauhassairaus on ollut minulle kaikesta v****maisuudestaan huolimatta myös avartava kokemus. Ei ole itsestäänselvää, että kehoni suostuu toimimaan niin kuin haluan, tai että minulla yleensäkään on keho. Ajatus siitä, että sata vuotta sitten olisin todennäköisesti kuollut samaan sairauteen, saa sekä käyttämään pyöräkypärää että tuntemaan päivittäin hiljaista kiitollisuutta paitsi länsimaista lääketiedettä, myös omaa olemassaoloa kohtaan.

Instagram-selfietä ottamassa... ai niin, vatsa sisään!

Somemaailman suurin ongelma on vaikeus erottaa, mikä on todellista ja mikä ei. Fiktiivistä tekstiä lukiessa jokainen ymmärtää, että kyse on kuvitteellisista henkilöistä, mutta blogin tai Instagram-tilin takana oletetaan olevan todellinen ihminen. Onko näillä kuitenkaan kovin suurta eroa?

Ylläoleva kuvani (oikeanpuoleinen) sai Instagramissa omalla mittapuullani runsaasti tykkäyksiä ja useammankin kommentin siitä, kuinka "timmissä" kunnossa olen. Kuva on sommiteltu tarkasti lajityypin konventioiden mukaisesti (yliryhdikäs poseeraaminen, puolittain kyljen kääntäminen peiliin ja hieman ylhäältäpäin suuntautuva kamerakulma, ajoitus juuri treenin jälkeen), ja jos näkisitte nyt minut kirjoittamassa tätä tekstiä, näyttäisin varmasti aika erilaiselta. Kuva on representaatio paisti minusta todellisena henkilönä, myös fitness-diskurssista ja minun representoidusta hahmostani osana sitä. Näiden kaikkien alta on yhden kuvan perusteella aika vaikea erottaa todellista minua, vaan se, mitä satunnaiselle katsojalle välittyy, voisi ääriesimerkkinä olla yhtä hyvin taitavan piirtäjän luoma sarjakuvahahmo.

Samaan tapaan kuin kirjailija, joka ei kerro päähenkilönsä jokaisesta vessassakäynnistä, somessa esiintyvä henkilö kertoo julkisesti vain sen, mikä hänen luomansa hahmon kannalta on olennaista. Siksi minä ainakin suhtaudun some-ilmiöihin pitkälti kuin fiktiivisiin kertomuksiin tai hahmoihin: ne ovat vain vahvasti suodattunut ja rajattu representaatio pienestä osasta ilmiön takana olevan ihmisen todellisuutta, mutta yhtä kaikki hyvää viihdettä.

Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Tykkään katsella crossfit-ammattilaisia Instagramissa ajatuksella "vähänkö siistiä!" eikä "miksen minä?" (tosin salaa myös vähän "ehkä minäkin jonain päivänä?"). Tykkään käydä treeneissä ja tykkään syödä paljon ruokaa ja tykkään ottaa kuvia, jotka synnyttävät illuusion, että minulla olisi lihaksia. Tämä siksi, että tykkään kropastani. Tykkään kuitenkin myös syödä suklaata ja jätskiä, juoda viiniä ja löhötä sohvalla katsomassa telkkaria. Vaikka somessa kiertävät motivaatiolauseet implisiittisesti antavat toisin ymmärtää, nämäkin ovat asioita, joista ihan oikeasti tulen onnelliseksi, enkä näe mitään ristiriitaa kaikkien edellä lueteltujen välillä. Yleisesti ottaen minusta on kivaa olla minä.

Ladataan...
Sisunainen

Minulta kyseltiin, kuinka onnistui treeneihin palaaminen saikkutauon jälkeen ja miten tauko vaikutti tuloksiin. Viime syksynähän tosiaan jouduin pitämään noin kuukauden verran totaalilepoa liikunnasta kilpirauhasongelmien vuoksi. Tauon jälkeen liikunta oli aloitettava varovasti ja kuntotasoni oli todella surkea. Kuitenkin, kuten jo aiemmin kirjoittelin, olen saanut tuloksia nousemaan ihan mukavasti viimeisen vuoden aikana - johon myös tuo saikkutauko mahtuu. Miten tähän päästiin?

Kilpirauhasen liikatoiminta paitsi estää akuutissa vaiheessa liikunnan harrastamisen, vaikuttaa myös suoraan lihaksia ja rasituksen sietoa heikentävästi. Pahimmillaan jaksoin juuri ja juuri kävellä portaat asuntooni. Crossfitia tai muuta vastaavaa treeniä ei voinut ajatellakaan, jopa pilatestunnilla jouduin välillä huilaamaan.

Lääkityksen saatuani aloitin uudelleen liikkumaan varovasti mm. joogalla, kävelylenkeillä ja kevyellä punttitreenillä. Painoista piti pudottaa jopa 3/4 pois, mutta onneksi tekniikat olivat vielä muistissa. Crossfitiin palasin vajaan kuukauden kevyemmän harjoittelun jälkeen, joskin alkuun skaalasin harjoituksia huomattavasti enemmän alaspäin kuin ennen taukoa. Pari kuukautta treeneihin paluun jälkeen aloin olla samalla tasolla, kuin ennen taukoa, ja siitä kehitys on jatkunut edelleen ylöspäin.

Treenien jäätyä sairastamisen takia tauolle monelle henkinen kynnys uudelleen aloittamiseen tuntuu olevan varsin suuri. Minullekin paluu salille oli henkisesti jossain määrin hankala, mutta pitkällä aikavälillä tauko vain vahvisti motivaatiotani: treenaan täysillä nyt kun pystyn. En ole alan asiantuntija, mutta omasta kokemuksesta voisin yrittää antaa pari vinkkiä samassa tilanteessa oleville:

  • Ole armollinen itsellesi. Ensimmäinen ja tärkein asia: kun on kipeä, pitää levätä. Sittenkin, kun ei ole enää varsinaisesti sairas, on valitettavasti turha haaveilla palaavansa suoraan samalle tasolle, jolle jäi. Anna kropallesi aikaa toipua ja totutella pikkuhilja uudelleen liikkumaan. Sinulla ei ole kiire minnekään.
  • Luota tulevaan. Harva sairaus tai vamma kestää koko loppuikää tai estää kokonaan liikkumasta. Jos ääriesimerkkeihin mennään, pyörätuolissa istuessakin voi tehdä hauiskääntöjä. Luota siihen, että tilanne on ohimenevä, ja pääset vielä tekemään juuri niitä juttuja, mistä tykkäät, tai treenaamaan kohti niitä tavoitteita, jotka haluat saavuttaa. Kuukauden tai parin tauko tuntuu puolen vuoden päästä mitättömän lyhyeltä.
  • Pidä yllä jonkinlaista rutiinia, jos pystyt. Mikäli suinkin mahdollista, harrasta edes jonkinlaista liikuntaa myös tauon aikana. Esimerkiksi itse kävin ohjatuilla venyttelytunneilla ja vastaavilla, jotta en täysin vieraantuisi salielämästä, ja tein hyvin hitaita ja rauhallisia kävelylenkkejä. Kuuntele kuitenkin kroppaasi ja neuvottele lääkärin kanssa, onko kevytkään liikunta turvallista. 
  • Ymmärrä, että kroppasi tekee parhaansa. Älä moiti sitä siitä, että se on suuren taistelun voitettuaan ehkä vähän heikossa hapessa, vaan kiitä ja kehu sitä siitä, että se toimii niin hyvin kuin pystyy. 

Ladataan...
Sisunainen

Jaa kappas, täällä Lilyssä kiertää joku aakkosjuttu. No pakkohan siihen on osallistua. 

Ideana on siis listata itselle hyvää oloa tuottavia asioita aakkosten mukaan. Eksoottisemmat kirjaimet jätin itse sovinnolla välistä. Jos teette tätä myös, linkitelkäähän omia postauksianne kommentteihin!

Aurinko. Antaa energiaa ja piristää mieltä. Tänä vuonna toivonmukaan päästään taas etelämmäskin nauttimaan lähitähdestä.

Baby steps. Periaatteeni kaikissa liikuntaharrastuksissa: pienikin edistys on hurraamisen paikka, ja pääsee se taaperokin joskus vuoren huipulle. 

Crossfit. Mitä enemmän tätä teen, sitä enemmän olen koukussa. Tottakai aina välillä tympii, mutta treenin jälkeen pukuhuoneessa ei (melkein) ikinä.

Ennakkoluulottomuus. Olen löytänyt monia kivoja juttuja ajatuskulun "mitä toi on? - ei mitään hajua - mennään kokeilemaan!" kautta.

Hoitotasapaino. Jotenkin kiva sana. Niinkun että asiat voi ollakin oikein hyvin, vaikka ne olisi muuten ihan p**seestä, kun on vaan sopiva määrä nappuloita.

Ilo. Kaiken hyvinoinnin lähtökohta ja lopputulema.

Jooga. Mainitsinko jo, että auttaa kaikkeen stressistä selkäjumeihin?

Koti. Minun kotini on sekä siellä, missä minulla on oma tila, että siellä, missä on minulle tärkeitä ihmisiä. Molemmissa tykkään olla.

Lämpö. Tykkään kaikista lämpimistä asioista, kuten saunasta, hot joogasta, kesästä, villasukista, auton penkinlämmittimistä...

Maitotuotteet. Nykyään on tietysti epämuodikasta ellei jopa epäkorrektia sanoa näin, mutta viime syksynä kun kokeilin vähän aikaa maidotonta ruokavaliota, suuri vaikutus oli v****tus siitä, että ruokien keksiminen oli paljon vaikeampaa.

Nipottamattomuus. Elämä on paljon mukavampaa, kun ei ole niin tarkka kaikista pikkuasioista.

Oppiminen. Vierivä kivi ei juutu mutaan vai miten sitä sanotaan.

Päälläseisonta. Sata kertaa helpompaa kuin käsillä seisominen, mutta hyvä askel matkalla kohti sitä. Lisäksi ylösalaisin heittäytyminen on tosi jännällä tavalla rentouttavaa.

Ruoka. Paljon, usein ja hyvää, kiitos.

Suklaa. Elämässä kuuluu olla nautintoja. Piste.

Taito. Harjoittelun tulos. Vaikka matka voi olla yhtä tärkeä kuin oikealla pysäkillä pois jääminen ja niin päin pois, parhaat kiksit saan siitä kun tempaus/ kippiliike/ selkäuinnin liuku onnistuu ensimmäisen kerran. 

Uskaltaminen. Vaikka ei osaa, voi aina yrittää. Sekin on 100% enemmän kuin epäonnistumisen pelossa kotiin jääminen.

Vesipullo. Aina mukana, tai mistään ei tule mitään. Kun vettä kerran oppii juomaan tarpeeksi, sitä ei voi lopettaa.

Ystävät. Vaikka tapaamisten järjestäminen tai niihin lähteminen kehtuuttaa, oikein hauska illanvietto korvaa jopa seuraavan päivän mahdollisen nuutuneisuuden.

Äksyily. Parempi paiskoa ovia 5 minuuttia kuin hautoa pahaa mieltä viikko.

Överittömyys. Hyvä periaate useimmilla elämän alueilla: liikaa mitä tahansa johtaa huonoon lopputulokseen.

...sekä tietysti se hetki kun saa kesän ensimmäisen kerran lakata varpaankynnet. Sitä odotellessa!

Pages