Ladataan...
Sisunainen

Varoitus! Teksti sisältää spoilereita Vaiana-elokuvasta! Älä lue, jos et halua tietää elokuvan juonen yksityiskohtia ja loppuratkaisua.

Katsoin viime viikonloppuna tuoreehkon Disney-piirretyn Vaianan. Tarina kertoo lapsena hylätystä puolijumala Mauista, joka yrittää ostaa ihmisten hyväksynnän kantamalla näille erilaisia aarteita, ja Vaianasta, hyvän perheen tytöstä, joka ei halua jatkaa vanhempiensa vakavaraista ja turvallisuushakuista elämäntapaa, vaan seikkailla ja etsiä omaa tietään. Yhdessä he palauttavat luontoäiti Te Fitin sydämen, jonka varastaminen on muuttanut tämän tuhoa kylväväksi tulidemoniksi. Tai symbolisesti tulkittuna: he uskaltavat luopua ulkoisen menestyksen tavoittelusta ja saavat oman sydämensä takaisin.

Tarina koskettaa taatusti monia ikäisiäni. Olen lukenut useita kirjoituksia siitä, kuinka minun ikäluokkani - 80-90-luvulla syntyneet nyt nuoret aikuiset - on alkanut vastustaa vanhempiensa ajatusmaailmaa, jossa nousujohteinen ura vakityössä, omakotitalo Vantaalla ja katumaasturi sen pihalla ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Sen sijaan etsitään kutsumustyötä, elämyksiä ja vapauden tunnetta. Halutaan löytää omannäköinen tapa elää ja ollaan valmiita ottamaan riskejä sen vuoksi.

Vaianassa saaren päälliköt lisäävät jokainen vuorollaan yhden kiven saaren huippua korottavaan kivitorniin ja Vaianan odotetaan tekevän samoin. Aivan elokuvan lopussa kivitorni näytetään uudelleen - mutta nyt sen päällimmäisenä ei ole kivi, vaan simpukankuori. Parin sekunnin mittaisen otoksen symbolinen arvo on vähintään yhtä suuri kuin sydämen palauttamisen. Vaiana on lisännyt perinnettä ja vaurautta kuvastavaan pinoon jotain omannäköistään ja ennen kaikkea jotain, minkä päälle ei voi enää pinota mitään.

En jaksa uskoa, että materiaalisen vaurauden ja mahdollisimman ennustettavan elämän tavoittelu tekee ihmisestä onnellista. (Tiedän, että on h**vetin etuoikeutettua sanoa näin, kun kuukausipalkka riittää kaksioon keskustassa ja siihen, että ruokakaupassa ei tarvitse katsoa hintalappuja.) Sen sijaan uskon, että kokeileminen, etsiminen, erehtyminen ja uuden löytäminen tekevät elämästä mielekästä. Jos ei koskaan purjehdi kotilaguunia rajaavan riutan ulkopuolelle, välttyy kyllä myrskyiltä, muttei myöskään koskaan koe tuulta kasvoilla ja näe auringossa kimmeltävää merta silmänkantamattomiin.

Kuvituksena näkymiä viimeaikaisten uusien polkujen varrelta. 

Share

Ladataan...
Sisunainen

The Barkley Marathons on yksi maailman rankimpina pidettyjä ultrajuoksukilpailuja ja samannimisen Netflixistä löytyvän dokumentin perusteella myös varmasti yksi oudoimpia. Kisan erikoisuuksiin kuuluu muun muassa se, että reittiä ei ole merkitty maastoon, vaan kilpailijoiden tulee itse kartan avulla löytää rasteja ja tuoda jokaiselta rastilta osallistumisnumeroaan vastaava kirjansivu todisteeksi. Osallistumaan pääsevät vain harvat ja valitut ja vielä harvempi suorittaa edes "fun runin", kolme 20 mailin eli reilun kolmenkymmenen kilometrin kierrosta erittäin haastavassa maastossa, saati täydet viisi kierrosta

Viihdyttävän ja tasokkaasti tehdyn dokumentin liikuttavimpiin hetkiin kuuluu, kun yksi kilpailijoista, John Fegyveresi, kertoo, miten hän suunnitteli elämäänsä päästäkseen matkustelemaan eläkkeellä, kunnes hänen samalla tavalla elänyt isänsä kuoli vain vähän ennen eläkeikää. Sen jälkeen John päätti elää elämäänsä  ja toteuttaa unelmiaam tässä ja nyt, eikä sitten kun. Tästä moni meistä voisi voisi ottaa oppia.

Silti parhaiten mieleen jäi Julian Jamisonin lausahdus: "Most people would be better off with more pain in their lives."

Katso The Barkley Marathons traileri YouTubessa ja koko elokuva Netflixissä.

Kuvakaappaukset YouTube-trailerista.

Share
Ladataan...