Ladataan...
Sisunainen

Treenaa tavoitteellisesti. Syö terveellisesti. Aloita sokerilakko. Kuori ja kuivaharjaa ihosi. Käytä hiuksiisi ekoshampoota. Käy sokeroinnissa ja hanki ripsienpidennykset. Ajattele positiivisesti. Tee aarrekartta. Työskentele kohti tavoitteitasi. Suunnittele urasi ja etene sillä. Brändää osaamisesi ja erotu eduksesi. Opettele kääntämään vastoinkäymiset voimavaraksi.

Tule parhaaksi versioksi itsestäsi.

Tälläisen puheen keskellä me elämme jatkuvasti. Itsensä kehittäminen, sekä henkisesti että fyysisesti, tuntuu olevan jokaisen velvollisuus. "Parasta minää" tavoitellaan tabatalla, detox-kuureilla ja meditoinnilla, mutta kuka edes tietää, mitä se tarkoittaa?

Kuka määrittelee, millainen on paras versio ihmisestä? Mistä tiedämme, että sen tavoittelu on yleensäkään kaiken vaivan arvoista? Olisimmeko onnellisempia, jos päättäisimme kaikki olevamme riittävän hyviä tässä ja nyt, kaikkine epätäydellisyyksinemme?

 

(Toim. huom. Epätäydellinen bloggaaja ei käynyt ottamassa kymmentä eteeristä kuvaa itsestään kuuraisella niityllä postausta varten.)

Share

Ladataan...
Sisunainen

Oletteko huomanneet jälleen kerran yhden Instagramissa kiertävän kuvan, jossa kerrotaan kuinka paljon pitää juosta polttaakseen pikaruoasta saadut kalorit? Näitähän ovat perinteisesti naistenlehdet pullollaan aina, kun on laihdutusvuodenaika, ja muistelen muutamia nähneeni ihan valtakunnallisten uutismedioiden julkaisuissakin.

Kuulostaa simppeliltä: juokse 6 km, niin saat syödä maukkaat ranet. Tai päinvastoin: älä herranjumala syö niitä ranskiksia, koska noin pitkän matkan juotuisit juoksemaan pelkästään sitä varten.

Käymällä vaihtokauppa kaloreista päädytään helposti ajatteluun, jossa liikuntaa arvioidaan kalorinkulutuksen mukaan ja ruoka on numeerisia palkintoja, jotka pitää ansaita liikunnalla. Kaloreiden kyttääminen saa helposti valitsemaan liikuntalajeja sen mukaan, mikä jonkin (kaiken lisäksi yleensä epäluotettavan) kaloritaulukon mukaan kuluttaa eniten energiaa, ei sen mukaan, mistä oikeasti nauttii tai tulee hyvä olo.

Laskennallinen kulutus on yleensä suurta pitkäkestoisissa ja/tai intensiivisissä aerobisissa suorituksissa, mutta ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta esimerkiksi lihaskunnon, koordinaation ja liikkuvuuden kehittäminen ovat vähintään yhtä tärkeitä. Ja ihan rehellisesti, moniko oikeasti nauttii kakkupalastaan, jos samalla mielessä kummittelee, montako minuuttia spinningpyörää pitää polkea sen kuluttaakseen?

Moni liikuntaa harrastava nainen kuluttaa enemmän kuin kuvittelee. Omaan ruokavaliooni mahtuu sekä reilu määrä normaalia ruokaa että suklaata tai jäätelöä aina, kun siltä sattuu tuntumaan (mikä on varsin usein). En laske kaloreita vaan luotan siihen, että kroppani osaa ilmoittaa, milloin se on saanut kyllikseen. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan.

Olennaisempia kysymyksiä, kuin: "montako kaloria tässä jumpassa kuluttaa/ sipsipussista saa", olisivat: "auttaako se istumisesta kipeytyneisiin hartioihin", "jaksanko sen avulla kantaa kauppakassit 70-vuotiaanakin", "maistuuko se hyvälle ja tuleeko siitä hyvä olo", "tulenko siitä onnellisemmaksi?"

Share

Ladataan...
Sisunainen

Toimitus pyysi naistenpäivän kunniaksi kertomaan, ketä naista arvostat. Tällaisissa jutuissa kai on tapana nostaa esille joitakin suuria poliittisia vaikuttajia, feminismin uranuurtajia, taiteilijoita ja muita merkkihenkilöitä. Minun elämääni eniten vaikuttaneet ja esikuvina toimineet naiset löytyvät kuitenkin paljon arkisemmista yhteyksistä, ja haluaisin nyt nostaa esille muutaman heistä.

Yläasteen äidinkielenopettajani. Minna (muistaakseni nimeltään, minulla on surkea nimimuisti) asteli luokkaan paksusankaiset silmälasit päässä, tukka siiliksi ajeltuna ja laittoi meidät kirjoittamaan fantasiakirjaa pilkkusääntöjen kertauksen sijaan. Hän vaikutti paitsi kiinnostukseeni kirjoittamista ja kirjallisuutta kohtaan, myös hyvin vahvasti käsitykseeni siitä, miten ja kuinka monella tavalla voi olla nainen.

Ensimmäinen joogaopettajani. On pitkälti Terhin ansiota, että yleensäkin innostuin koko lajista. Lisäksi opin häneltä tärkeitä asioita oman kehon kunnioittamisesta sekä kiitollisuudesta ja lempeydestä sitä kohtaan.

Kampaaja Maiju, joka leikkasi hiukseni lyhyiksi ja samalla tutustutti minut kokonaan uudenlaiseen lähestymistapaan (hius)tyyliä kohtaan. Lyhyet hiukset ovat vaikuttaneet identiteettiini niin paljon, etten todellakaan tiedä, mistä kaikesta ajattelisin eri tavalla, jos olisin vain jatkanut latvojen tasaamista lähikampaajalla.

Äiti. Klassikkovastaus, mutta veikkaan että lähestulkoon jokaiselle oma äiti on elämän tärkeimpiä, jollei tärkein nainen. Häneltä olen oppinut elämän perustaitojen, kuten makaronien keittämisen, ikkunoiden tiivistämisen ja käsien pesemisen lisäksi valtavasti muun muassa oikeudenmukaisesta ajattelusta, empatiasta, kommunikaation tärkeydestä ja tunteiden rakentavasta käsittelystä. 

Listaa voisi jatkaa lukuisalla joukolla muita opettajia, sukulaisia, ystäviä ja niin edelleen. "Every moment is a lesson, every person you meet is a teacher", totesi eräs uusi joogaopettajani viime viikolla tunnin lopuksi. Ruusuja teille kaikille!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Some suuttui ja aiheesta, kun Hannu Eklund kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla miesurheilun ylivoimaisuudesta naisurheiluun nähden. Meinasin jo jättää kyseisen kirjoituksen #trollipuhuuhöpöjä -kategoriaan muiden vastaavien idiotismien kanssa, mutta satuin vielä törmäämään Eklundin haastatteluun Iltasanomien sivulla.

Haastattelussa Eklund toteaa, että absoluuttisen huipputuloksen tekeminen on ainoa urheilun arvostettavuuden mitta. Siksi naisten on turha vaivautua edes yrittämään. Samalla logiikalla kannattaisi myös lopettaa muun muassa:

  • painon- ja voimanostossa kaikki muut painoluokat kuin ylin. Ylimmässä ne maailmanennätyksen tehdään.
  • valkoisten eurooppalaisten osallituminen juoksulajeihin. Ei meidän geeneillä vaan tule Usain Bolteja.
  • ihmisten osallistuminen uintilajeihin. Kun ei ole niitä kiduksia.

Eklundilta on tainnut unohtua, mitä varten urheilua tehdään. Jos tarkoitus todella olisi vain saada absoluuttisesti paras tulos, ja se olisi ainoa, mikä ihmisiä kiinnostaisi, tv-lähetykset urheilukisoista saisivat katsojia vain sen harvan kerran, kun jossakin lajissa syntyy uusi maailmanennätys. Jostain syystä näin ei kuitenkaan ole, vaan varsinkin oman maan tai paikkakunnan urheilijoita kannustetaan ja jännitetään pikkukisoissakin.

Tottakai ihmiskehon rajojen etsiminen ja rikkominen kiehtoo: kuinka kovaa ihmisen on mahdollista juosta, kuinka korkalle hypätä. Silti suurin syy, miksi urheilusta ollaan innostuneita, ovat esikuvat ja niihin samaistuminen. Penkkiurheilija kokee oman maan edustajan tai suosikkijoukkueen edustavan "meitä" ja olevan sankari, jonka kovaa työtä ihailla. Jos oma sankari jää muutaman sekunnin päähän MM-kullasta tai maailmanennätyksestä, kukaan ei sano: "Hohhoijaa olipa tylsää, kun ei tullut absoluuttisesti paras tulos, joutaisi tuonkin lopettaa", vaan: "Olipa jännä kisa!"

Penkkiurheilun lisäksi kilpaurheilijoilla on tärkeä vaikutus kansanterveyteen. Luultavasti aika moni nuori ja varmaan vanhempikin innostuu eri urheilulajeista juuri esikuvien kautta. Jos ihmiset todella asennoituisivat niin, että vähemmän lahjakkaiden, naisten, nuorten, kevyempien painoluokkien jne. urheilu on vähemmän arvokasta, moniko enää viitsisi harrastaa mitään urheilulajia huvikseen?

Teini-ikäistä tytärtä on aika vaikea houkutella hiihtoladulle argumentilla: "Tämä vähentää sydänkuolleisuusriskiäsi 70 vuoden iässä, mutta älä kuvittelekaan, että voisit olla ikinä hyvä tässä." Sen sijaan Minna Kauppi, Kiira Korpi tai Anna Everi televisiossa voi saada saman tyttären innostumaan urheilusta - ja kuka tietää, vaikka juuri hän tekisi jonain päivänä maailmanennätyksen?

Share

Pages