Ladataan...
Sisunainen

Aion juosta viikon ja kahden päivän päästä elämäni ensimmäisen maratonin. Olen treenannut polkujuoksua päälajina reilun vuoden. Silti löysin itseni ajattelemasta: Ai että minua pitäisi kutsua kohta maratoonariksi, jos pääsen maaliin asti? Enhän minä ole edes juoksija! Niinpä niin.

Koko elämäni olen kokenut olevani hieman minulle tarjottujen viiteryhmien ulkopuolella. Olin hyvä koulussa, mutta vihasin teiniangsteissani koululaitosta liikaa kympin tytöksi. Kuuntelin samoihin aikoihin antamuksella metallimusiikkia, mutten uskaltanut lähestyä koulun gootteja. Olen muutamia kertoja yrittänyt päästä jyvälle vallalla olevasta muoti- ja kauneusdiskurssista, mutta todennut, ettei minusta ikinä tule Voguen sivuilla poseeraavien tyttöjen kaltaista. Olin jonkin aikaa aatteellinen vegaani, mutten jaksanut parantaa maailmaa omaa lautastani pidemmälle. Sittemmin innostuin kuntoilusta, mutta itsekurini ei riitä fitnesselämään. Ja nyt, reilua viikkoa ennen ensimmäistä maratoniani, en koe itseäni juoksijaksi.

Alla oleva sarjakuva on levinnyt internetissä niin laajalle, etten enää pystynyt jäljittämään sen alkuperää. Ilmeisesti joku muukin kokee olevansa sopimaton laatikoihin, joihin meitä yritetään laittaa. Itseasiassa uskon, että suurin osa meistä tuntee niin. Me vain emme näe toisiamme yksinäisyyden ja epävarmuuden hetkillä, vaan ainoastaan illuusion ryhmistä, joihin kuvittelemme toisten kuuluvan.

Aion tästedes haistattaa pitkät kaikille viiteryhmille ja niiden vastaryhmille. En halua sijoittaa itseäni enemmistöön enkä marginaaliin, vaan liikkua vapaasti laatikosta toiseen sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. En halua tuhalata energiaani sellaisen tavoittelemiseen, mitä ei edes ole olemassa.

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kainuussa vähän pidempään ollessa ei voi olla törmäämättä lauseeseen: "Mitäpä se hyvejää." Karkeasti suomennettuna tämä tarkoittaa: "Ei kannata edes kokeilla [jotakin uutta, totutusta poikkeavaa tai ylimääräistä vaivannäköä vaativaa asiaa], koska siitä ei kenties olekaan mitään iloa tai hyötyä."

Uusien muotivillitysten perässä päättömästi ryntäilevässä maailmassa tällainen maalaisjärkisyys tuntuu hetkittäin varsin terveeltä asenteelta. Ei ehkä kannata vaihtaa joka kuussa elämäntyyliä fitneksestä ayurvedan kautta paleoon tai käyttää satoja euroja viimeisimpien trendien mukaisiin mehulinkoihin ja aktiivisuusmittareihin, joita käyttää korkeintaan pari viikkoa.

Kuitekin pidemmän päälle pelkkä "mitäpä se hyvejää" -ajattelu tappaa myös kaiken positiivisen kehityksen. Mahdollisesti hukkaan menevän työn ja rutiinien rikkomisen jatkuva välttely lamaannuttaa ihmisen paikalleen. Kärjistettynä: unelmiaan ei koskaan saavuta, koska niitä ei edes viitsi tai uskalla alkaa tavoitella.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kun olin ensimmäisellä luokalla, meidän piti koulussa piirtää, millainen haluaa olla isona. Piirsin itseni korkealle kallionkiellekkeelle hiukset tuulessa hulmuten. Selitykseni oli: haluan olla isona itsepäinen, jotta voin tehdä mitä haluan. 7-vuotiaana itsepäisyyden ihanne konkretisoitui aikuisten määrämien sääntöjen periaatteelliseen vastustamiseen. Nyttemmin olen löytänyt sille hieman erilaisen määritelmän: "en mä voi" -ajatusten periaateellinen vastustaminen.

Kuva ja siihen liityvä ajatus palasivat mieleeni NUTS Karhunkierroksen jälkitunnelmissa. Tunturin huipulle toisensa perään kiipeäminen siinä kohti, kun on taapertanut metsässä jo pidempään, kuin kuvitteli koko kisan kestävän, vaatii itsepäisyyttä jos mikä. Vaikka kisarapsassa kirjoitin, että mieleni teki jättää leikki kesken vaikeuksien takia, tosiasiassa tiesin koko ajan jatkavani maaliin asti, jos se vain suinkin on fyysisesti mahdollista.

Itsepäisyys - merkityksessä periksiantamattomuus - ei toki rajoitu vain polkujuoksukisoihin. Muutenkin elämässä, jos olen päättänyt jotain tehdä, teen sen täysillä ja koko sydämestäni, vastoinkäymisistä riippumatta. Jos olen asettanut itselleni tavoitteen, jonka ihan oikeasti haluan saavuttaa, tiedän pääseväni siihen, vaikka se vaatisi kuinka paljon pään hakkaamista seinään. 

Suvi 7 vuotta oli enemmän oikeassa kuin tiesikään. Suvi melkein 26 vuotta haluaa löytää itsensä paikoista, joissa tuuli tuivertaa hiuksia ja vähän pelottaa, mutta maisemat, joita alhaalta ei olisi nähnyt, saplaavat hengen ja tuntuu, kuin melkein voisi lähteä lentoon.

Kuvat Karhunkierroksen viimeiseltä osuudelta Valtavaaran ja Rukan nousuista. Kurkkaa muuten kisanjälkeisiä tunnelmiani myös Trailrunning.fin blogissa!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Elämässä voi tehdä kahdenlaisia valintoja: selkeitä, turvallisia ja helppoja tai epävarmoja, pelottavia ja kauas mukavuusalueelta vieviä. Voi valita varmasti työllistävälle alalle johtavan koulutuksen, pysyä tutussa ympäristössä ja ihmissuhteissa, vaikka ne tuntuisivat tylsiltä, ja käydä joka viikko samassa jumppassa. Tai sitten voi lähteä toteuttamaan omaa intohimoaan taloudellisen ahdingon uhallakin, myydä kaiken ja lähteä kiertämään maapalloa tai kokeilla fyysisen suorituskykynsä äärirajoja extreme-urheilussa.

Turvalliset valinnat tekevät elämästä mukavaa, ennustettavaa ja kevyttä. Silti epävarmoissa poluissa on jotain vastustamattoman kiehtovaa. Niitä pitkin pääsee elämyksiin ja saavutuksiin, jotka turvallista tietä kulkiessa olisivat jääneet kokematta. Toki matkalla on taatusti epätoivon ja epäuskon hetkiä, ja kuten sanottua, edes perille pääseminen ei ole millään tapaa varmaa.

Parhaassa tapauksessa nyt pelottavilta mutta siisteiltä tuntuvista asioista tulee jossain kohti osa normaalia arkea ja omaa mukavuusaluetta. Me suomalaiset olemme siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että useimmille meistä omien unelmien toteuttaminen on täysin realistinen vaihtoehto, oli kyse sitten oman kahvilan perustamisesta tai Mount Blancille kiipeämisestä. 

Matkalla tähän täytyy kuitekin välillä sulkea ovia, ennen kuin seuraava avautuu, ja hypätä tuntemattomaan tietämättä tarkkaan, mihin ja miten päin laskeutuu. Se on hinta, joka on maksettava turvallisten valintojen ulkopuolelle asumisesta. 

Tänään suljin jälleen yhden oven (tällä kertaa sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti) ilman mitään varmaa tietoa tulevasta. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisin nyt tuntiopettajana koulussa, jossa olisin tehnyt ensin harjoittelut ja sitten sijaisuuksia opiskelun ohella, katselisin rivitaloasuntoja tutulta alueelta ja kävisin arki-iltaisin tutun kuntokeskuksen tutuilla jumppatunneilla. Juuri nyt tämä skenaario kuulostaa lähes houkuttavalta. Leijailen tällä hetkellä jossain ponnistus- ja laskeutumispaikan välitilassa tietämättä, milloin maa tulee vastaan ja mitä siellä odottaa.

Mutta jos en olisi koskaan hypännyt, en saisi tietää, miltä tuntuu lentää. Jos en olisi uskaltanut sulkea yhtä ovea, en erottaisi toisten, vielä kiinni olevien, karminraoista tihkuvia valojuovia pimeässä.

Kuva: hidastaelamaa.fi / Pinterest

Share

Pages