Ladataan...
Sisunainen

Aion juosta viikon ja kahden päivän päästä elämäni ensimmäisen maratonin. Olen treenannut polkujuoksua päälajina reilun vuoden. Silti löysin itseni ajattelemasta: Ai että minua pitäisi kutsua kohta maratoonariksi, jos pääsen maaliin asti? Enhän minä ole edes juoksija! Niinpä niin.

Koko elämäni olen kokenut olevani hieman minulle tarjottujen viiteryhmien ulkopuolella. Olin hyvä koulussa, mutta vihasin teiniangsteissani koululaitosta liikaa kympin tytöksi. Kuuntelin samoihin aikoihin antamuksella metallimusiikkia, mutten uskaltanut lähestyä koulun gootteja. Olen muutamia kertoja yrittänyt päästä jyvälle vallalla olevasta muoti- ja kauneusdiskurssista, mutta todennut, ettei minusta ikinä tule Voguen sivuilla poseeraavien tyttöjen kaltaista. Olin jonkin aikaa aatteellinen vegaani, mutten jaksanut parantaa maailmaa omaa lautastani pidemmälle. Sittemmin innostuin kuntoilusta, mutta itsekurini ei riitä fitnesselämään. Ja nyt, reilua viikkoa ennen ensimmäistä maratoniani, en koe itseäni juoksijaksi.

Alla oleva sarjakuva on levinnyt internetissä niin laajalle, etten enää pystynyt jäljittämään sen alkuperää. Ilmeisesti joku muukin kokee olevansa sopimaton laatikoihin, joihin meitä yritetään laittaa. Itseasiassa uskon, että suurin osa meistä tuntee niin. Me vain emme näe toisiamme yksinäisyyden ja epävarmuuden hetkillä, vaan ainoastaan illuusion ryhmistä, joihin kuvittelemme toisten kuuluvan.

Aion tästedes haistattaa pitkät kaikille viiteryhmille ja niiden vastaryhmille. En halua sijoittaa itseäni enemmistöön enkä marginaaliin, vaan liikkua vapaasti laatikosta toiseen sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. En halua tuhalata energiaani sellaisen tavoittelemiseen, mitä ei edes ole olemassa.

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kun olin ensimmäisellä luokalla, meidän piti koulussa piirtää, millainen haluaa olla isona. Piirsin itseni korkealle kallionkiellekkeelle hiukset tuulessa hulmuten. Selitykseni oli: haluan olla isona itsepäinen, jotta voin tehdä mitä haluan. 7-vuotiaana itsepäisyyden ihanne konkretisoitui aikuisten määrämien sääntöjen periaatteelliseen vastustamiseen. Nyttemmin olen löytänyt sille hieman erilaisen määritelmän: "en mä voi" -ajatusten periaateellinen vastustaminen.

Kuva ja siihen liityvä ajatus palasivat mieleeni NUTS Karhunkierroksen jälkitunnelmissa. Tunturin huipulle toisensa perään kiipeäminen siinä kohti, kun on taapertanut metsässä jo pidempään, kuin kuvitteli koko kisan kestävän, vaatii itsepäisyyttä jos mikä. Vaikka kisarapsassa kirjoitin, että mieleni teki jättää leikki kesken vaikeuksien takia, tosiasiassa tiesin koko ajan jatkavani maaliin asti, jos se vain suinkin on fyysisesti mahdollista.

Itsepäisyys - merkityksessä periksiantamattomuus - ei toki rajoitu vain polkujuoksukisoihin. Muutenkin elämässä, jos olen päättänyt jotain tehdä, teen sen täysillä ja koko sydämestäni, vastoinkäymisistä riippumatta. Jos olen asettanut itselleni tavoitteen, jonka ihan oikeasti haluan saavuttaa, tiedän pääseväni siihen, vaikka se vaatisi kuinka paljon pään hakkaamista seinään. 

Suvi 7 vuotta oli enemmän oikeassa kuin tiesikään. Suvi melkein 26 vuotta haluaa löytää itsensä paikoista, joissa tuuli tuivertaa hiuksia ja vähän pelottaa, mutta maisemat, joita alhaalta ei olisi nähnyt, saplaavat hengen ja tuntuu, kuin melkein voisi lähteä lentoon.

Kuvat Karhunkierroksen viimeiseltä osuudelta Valtavaaran ja Rukan nousuista. Kurkkaa muuten kisanjälkeisiä tunnelmiani myös Trailrunning.fin blogissa!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Elämässä voi tehdä kahdenlaisia valintoja: selkeitä, turvallisia ja helppoja tai epävarmoja, pelottavia ja kauas mukavuusalueelta vieviä. Voi valita varmasti työllistävälle alalle johtavan koulutuksen, pysyä tutussa ympäristössä ja ihmissuhteissa, vaikka ne tuntuisivat tylsiltä, ja käydä joka viikko samassa jumppassa. Tai sitten voi lähteä toteuttamaan omaa intohimoaan taloudellisen ahdingon uhallakin, myydä kaiken ja lähteä kiertämään maapalloa tai kokeilla fyysisen suorituskykynsä äärirajoja extreme-urheilussa.

Turvalliset valinnat tekevät elämästä mukavaa, ennustettavaa ja kevyttä. Silti epävarmoissa poluissa on jotain vastustamattoman kiehtovaa. Niitä pitkin pääsee elämyksiin ja saavutuksiin, jotka turvallista tietä kulkiessa olisivat jääneet kokematta. Toki matkalla on taatusti epätoivon ja epäuskon hetkiä, ja kuten sanottua, edes perille pääseminen ei ole millään tapaa varmaa.

Parhaassa tapauksessa nyt pelottavilta mutta siisteiltä tuntuvista asioista tulee jossain kohti osa normaalia arkea ja omaa mukavuusaluetta. Me suomalaiset olemme siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että useimmille meistä omien unelmien toteuttaminen on täysin realistinen vaihtoehto, oli kyse sitten oman kahvilan perustamisesta tai Mount Blancille kiipeämisestä. 

Matkalla tähän täytyy kuitekin välillä sulkea ovia, ennen kuin seuraava avautuu, ja hypätä tuntemattomaan tietämättä tarkkaan, mihin ja miten päin laskeutuu. Se on hinta, joka on maksettava turvallisten valintojen ulkopuolelle asumisesta. 

Tänään suljin jälleen yhden oven (tällä kertaa sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti) ilman mitään varmaa tietoa tulevasta. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisin nyt tuntiopettajana koulussa, jossa olisin tehnyt ensin harjoittelut ja sitten sijaisuuksia opiskelun ohella, katselisin rivitaloasuntoja tutulta alueelta ja kävisin arki-iltaisin tutun kuntokeskuksen tutuilla jumppatunneilla. Juuri nyt tämä skenaario kuulostaa lähes houkuttavalta. Leijailen tällä hetkellä jossain ponnistus- ja laskeutumispaikan välitilassa tietämättä, milloin maa tulee vastaan ja mitä siellä odottaa.

Mutta jos en olisi koskaan hypännyt, en saisi tietää, miltä tuntuu lentää. Jos en olisi uskaltanut sulkea yhtä ovea, en erottaisi toisten, vielä kiinni olevien, karminraoista tihkuvia valojuovia pimeässä.

Kuva: hidastaelamaa.fi / Pinterest

Share

Ladataan...
Sisunainen

 

Jos haluat jotain tarpeeksi, saat sen.

Jos sinulla on tarpeeksi motivaatiota, löydät keinoja, et tekosyitä.

Epäonnistuttuasi katso peiliin ja mieti, mitä voisit ensi kerralla tehdä paremmin.

Tämäntyyppiseen puheeseen törmää usein, puhuttiin sitten ura- tai opintomenestyksestä, elämänmuutoksista tai urheilusuorituksista. Tavoitteisiin pääseminen halutaan nähdä ainoastaan yksilön henkilökohtaisista resursseista riippuvana. Jos jotain tahtoo ja tavoittelee tarpeeksi kovasti, sen saavuttaa. Ajatus on sinänsä kannustava: jokainen voi tehdä elämästään haluamansa näköisen lähtökohdista riippumatta, kunhan on valmis tekemään töitä sen eteen.

Jokainen on oman onnensa seppä -ajattelu liikkuu kuitenkin hyvin kapealla veitsenterällä. Jos onnistuminen on itsestä kiinni, niin on myös epäonnistuminen. Jos unelmatyöpaikan nappaa sinua viisi vuotta enemmän alan kokemusta hankkinut hakija tai maraton jää juoksematta tulehtuneen polven vuoksi, kyseessä oli itseasiassa silti henkilökohtainen mokasi. Jos olisit todella halunnut saavuttaa tavoitteesi, olisit keksinyt tavan selättää vastoinkäymiset. Mutta eihän se aina niin mene.

Menestyksen kytkeminen puhtaasti ihmisen persoonaan jättää huomiotta sen, että toimimme monimutkaisessa muuttuvassa ympäristössä, jossa emme voi vaikuttaa läheskään kaikkeen. Samalla unohtuu se, että ajatusmallin mukaista superihmistä, joka pystyy puhtaalla tahdonvoimalla raivamaan kaikki esteet tieltään, ei ole olemassa. 

Olemme epätäydellisiä, haavoittuvia, joskus väsyneitä yrittämään ja joskus kykenemättömiä vaikuttamaan olosuhteisiin, mutta silti rakastettavia, sinnikkäitä ja aivan riittävän vahvoja. Omien unelmien ja tavoitteiden eteen työskenteleminen tekee elämästä mielekästä ja onnistumisen tunne pitkän ponnistelun jälkeen on mahtava. Ollaan silti armollisia itsellemme silloin, kun kaikki ei menekään putkeen. Itseruoskinnan sijaan juodaan vaikka pullakahvit ja katsotaan sitten, jos jaksaisi yrittää uudestaan.

(Kuva pöllitty Pinterestistä.)

Share

Pages