Ladataan...
Sisunainen

Aion juosta viikon ja kahden päivän päästä elämäni ensimmäisen maratonin. Olen treenannut polkujuoksua päälajina reilun vuoden. Silti löysin itseni ajattelemasta: Ai että minua pitäisi kutsua kohta maratoonariksi, jos pääsen maaliin asti? Enhän minä ole edes juoksija! Niinpä niin.

Koko elämäni olen kokenut olevani hieman minulle tarjottujen viiteryhmien ulkopuolella. Olin hyvä koulussa, mutta vihasin teiniangsteissani koululaitosta liikaa kympin tytöksi. Kuuntelin samoihin aikoihin antamuksella metallimusiikkia, mutten uskaltanut lähestyä koulun gootteja. Olen muutamia kertoja yrittänyt päästä jyvälle vallalla olevasta muoti- ja kauneusdiskurssista, mutta todennut, ettei minusta ikinä tule Voguen sivuilla poseeraavien tyttöjen kaltaista. Olin jonkin aikaa aatteellinen vegaani, mutten jaksanut parantaa maailmaa omaa lautastani pidemmälle. Sittemmin innostuin kuntoilusta, mutta itsekurini ei riitä fitnesselämään. Ja nyt, reilua viikkoa ennen ensimmäistä maratoniani, en koe itseäni juoksijaksi.

Alla oleva sarjakuva on levinnyt internetissä niin laajalle, etten enää pystynyt jäljittämään sen alkuperää. Ilmeisesti joku muukin kokee olevansa sopimaton laatikoihin, joihin meitä yritetään laittaa. Itseasiassa uskon, että suurin osa meistä tuntee niin. Me vain emme näe toisiamme yksinäisyyden ja epävarmuuden hetkillä, vaan ainoastaan illuusion ryhmistä, joihin kuvittelemme toisten kuuluvan.

Aion tästedes haistattaa pitkät kaikille viiteryhmille ja niiden vastaryhmille. En halua sijoittaa itseäni enemmistöön enkä marginaaliin, vaan liikkua vapaasti laatikosta toiseen sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. En halua tuhalata energiaani sellaisen tavoittelemiseen, mitä ei edes ole olemassa.

 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Tammikuu on perinteisesti erilaisten ryhtiliikkeiden ja lakkojen aikaa. Tyypillisesti uudenvuodenlupaukset liityvät terveyden kohentamiseen. Kuka viettää tipantonta ja kuka sokeritonta tammikuuta, kuka päättää alkaa lenkkeillä tai pudottaa muutaman ylimääräisen kilon. En ole yleensä harrastanut tämäntyyppisiä uudenvuodenlupauksia, mutta tällä kertaa päätin pitää tammikuulakon - nimittäin vaa'an käytöstä.

Vaakalakko ei ole minulle sinänsä uusia asia, vaan kokeilin sitä jo viime keväänä hyvin tuloksin. En oikeastaan edes muista, miksi aloin taas käymään vaa'alla, mutta toisaalta, eikös kaikkiin lakkoihin kuulu repsahtaminen jossain vaiheessa? Nyt aloitin vaakalakon jo joululoman alussa, ja aion pitää sen vähintään tammikuun viimeiseen päivään asti. Lakolleni on kaksi syytä:

1. Minulla on tärkeimpiäkin asioita mietittävänä juuri nyt elämässäni, kuin millä voimalla maapallo vetää puoleensa fyysistä massaani. Näihin lukeutuvat muun muassa gradun valmiiksi saaminen ja koulutustani vastaavan työpaikan löytäminen. Minulla on useamman kilon puskuri sekä normaalipainon ylä- että alarajaan, joten terveyden kannalta merkityksellisen painon muutoksen huomaisin varmasti ilman puntariakin. Siksi en koe, että muutaman sadan gramman vaihteluilla olisi niin isoa merkitystä, että viitsisin käyttää edes puolta minuuttia päivästäni asian tarkistamiseen.

2. Tämä on julkinen kannanotto jokatammikuisia "terveys"tempauksia vastaan. Sana "terveys" on lainausmerkeissä, koska harvalla tammikuutalakolla on todellista positiivista vaikutusta kenenkään terveyteen. Lakkoilu - merkityksessä fyysisistä nautinnoista kieltäytyminen - on osa postfeminististä länsimaista kulttuuria, jossa nuoruuden ja (tietynlaisen ulkoapäin määritellyn) kauneuden ihannointia tyrkytetään joka luukusta. Uudenvuodenlupaukset verhoillaan aidon hyvän olon ja itsensä kunnioittamisen kaapuun, vaikka kyse on kulttuurin meille saneleman ruumisprojektin toteuttamisesta. 

Meistä jokainen on kuitenkin paitsi vastuussa itsestään, osa kulttuuria. En kannusta sinänsä epäterveellisiin elämäntapoihin, vaan miettimään, mikä todella kohentaa omaa hyvinvointia ja mikä taas on ulkopuolisen paineen vaikutusta. Minun hyvinvointiani edesauttaa juuri nyt se, että vapautan ulkomuotoni pohtimiseen tai muokkaamiseen tarvittavat voimavarat elämäntilanteeni uudelleenjärjestelyyn. Samalla haluan muistuttaa - vaikka te fiksut lukijani sen varmasti tiedättekin jo - että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin naistenlehtien detox-ohjeista ahdistuminen.

Share

Ladataan...
Sisunainen

Treenaa tavoitteellisesti. Syö terveellisesti. Aloita sokerilakko. Kuori ja kuivaharjaa ihosi. Käytä hiuksiisi ekoshampoota. Käy sokeroinnissa ja hanki ripsienpidennykset. Ajattele positiivisesti. Tee aarrekartta. Työskentele kohti tavoitteitasi. Suunnittele urasi ja etene sillä. Brändää osaamisesi ja erotu eduksesi. Opettele kääntämään vastoinkäymiset voimavaraksi.

Tule parhaaksi versioksi itsestäsi.

Tälläisen puheen keskellä me elämme jatkuvasti. Itsensä kehittäminen, sekä henkisesti että fyysisesti, tuntuu olevan jokaisen velvollisuus. "Parasta minää" tavoitellaan tabatalla, detox-kuureilla ja meditoinnilla, mutta kuka edes tietää, mitä se tarkoittaa?

Kuka määrittelee, millainen on paras versio ihmisestä? Mistä tiedämme, että sen tavoittelu on yleensäkään kaiken vaivan arvoista? Olisimmeko onnellisempia, jos päättäisimme kaikki olevamme riittävän hyviä tässä ja nyt, kaikkine epätäydellisyyksinemme?

 

(Toim. huom. Epätäydellinen bloggaaja ei käynyt ottamassa kymmentä eteeristä kuvaa itsestään kuuraisella niityllä postausta varten.)

Share

Ladataan...
Sisunainen

Yksi eniten täällä ihmetystä, huvitusta ja harmitusta aiheuttanut asia on liikenne. Tiedän, että moniin muihin maihin ja esimerkiksi Euroopan suurimpiin suurkaupunkeihin verrattuna Zagrebin liikennekulttuuri on varsin helposti haltuunotettavissa, mutta silti välillä todellä mietin, mitä näiden ihmisten päässä oikein liikkuu.

Autot

Autoilijat täällä näyttävät jakautuvan kahteen kastiin: rauhallisen ja muut huomioivan ajotavan omaaviin ja niihin, joille tärkeintä on saavuttaa suurin mahdollinen ajonopeus ennen seuraavia liikennevaloja (joissa hetki sitten vaihtunut punainen on toki aivan sama asia kuin vihreä), ja noiden niska ei taivu katsomaan sivulta tulijoita. Risteystä ylittäessä on siis mahdotonta tietää, tuleeko lähestyvä auto päälle vai jääkö se odottamaan, kun itse hidastelet epätietoisena reunakiveyksellä. Autoja parkkeeratessa taas ainoa sääntö näyttää olevan "minne tahansa mahtuu tai vaikkei oikein mahtuisikaan". Vähän aika sitten melkein kolautin rikki sivupeilin yhdestä autosta, kun en meinannut mahtua pyörällä kahden jalkakäytävälle rinnakkain parkkeeratun auton välistä.

Jalankulkijat

Jalankulkijoita tuntuu yhdistävän ennen kaikkea illuusio omasta kuolemattomuudesta. Tyynesti pyöräkaistalla vastaan kävelevät tai keskustelemassa seisovat ihmiset luovat kyllä lähestyvään pyöräilijään aavistuksenomaisesti kiinnostuneen katseen, mutta eivät tee elettäkään väistääkseen pyöräilijää, joka näin ollen joutuu tekemään äkkijarrutuksen tai koukkaamaan pois pyöräkaistalta. Jotkut pyöräilijät ilmeisesti eivät tätä kuitenkaan tee, sillä pieni joukko jalankulkijoita on oppinut loikkaamaan kaksi metriä sivuun välittömästi pyörän havaittuaan. Risteyksissä yleensä niin rauhallisesti käyttäytyville kävelijöille kuitenkin tuntuu tulevan yhtäkkiä kova kiire, sillä yleisenä tapana näkyy olevan kävellä puoliväliin tietä odottamaan, että toisenkin kaistan liikenne loppuisi.

Pyöräilijät

Jos jalankulkijat eivät pelkää kuolemaa, pyöräilijät tuntuvat toivovan sitä. Oman elämänsä kamikazet eivät vaivaudu käyttämään suuntamerkkejä tai pyöräilykypärää ja poukkoilevat autokaistalta jalkakäytävälle ja risteysten yli valoista piittaamatta sen mukaan, mitä reittiä kulloinkin pääsee nopeiten. Itsetuhoisin tähän asti näkemäni tielläliikkuja saapui risteykseen ajaen polkupyörää moottoritien vastaantulevien autojen kaistaa pitkin. Lisäksi pyöräilyssä tuntuu pätevän omanlaisensa machokulttuuri: 90% todennäköisyydellä jokainen saavuttamani ja ohittamani miespyöräilijä kiihdyttää seuraavan kahden minuutin aikana vauhtia ohittaakseen puolestaan minut.

Share

Pages