Ladataan...
Sisunainen

Varoitus! Teksti sisältää spoilereita Vaiana-elokuvasta! Älä lue, jos et halua tietää elokuvan juonen yksityiskohtia ja loppuratkaisua.

Katsoin viime viikonloppuna tuoreehkon Disney-piirretyn Vaianan. Tarina kertoo lapsena hylätystä puolijumala Mauista, joka yrittää ostaa ihmisten hyväksynnän kantamalla näille erilaisia aarteita, ja Vaianasta, hyvän perheen tytöstä, joka ei halua jatkaa vanhempiensa vakavaraista ja turvallisuushakuista elämäntapaa, vaan seikkailla ja etsiä omaa tietään. Yhdessä he palauttavat luontoäiti Te Fitin sydämen, jonka varastaminen on muuttanut tämän tuhoa kylväväksi tulidemoniksi. Tai symbolisesti tulkittuna: he uskaltavat luopua ulkoisen menestyksen tavoittelusta ja saavat oman sydämensä takaisin.

Tarina koskettaa taatusti monia ikäisiäni. Olen lukenut useita kirjoituksia siitä, kuinka minun ikäluokkani - 80-90-luvulla syntyneet nyt nuoret aikuiset - on alkanut vastustaa vanhempiensa ajatusmaailmaa, jossa nousujohteinen ura vakityössä, omakotitalo Vantaalla ja katumaasturi sen pihalla ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Sen sijaan etsitään kutsumustyötä, elämyksiä ja vapauden tunnetta. Halutaan löytää omannäköinen tapa elää ja ollaan valmiita ottamaan riskejä sen vuoksi.

Vaianassa saaren päälliköt lisäävät jokainen vuorollaan yhden kiven saaren huippua korottavaan kivitorniin ja Vaianan odotetaan tekevän samoin. Aivan elokuvan lopussa kivitorni näytetään uudelleen - mutta nyt sen päällimmäisenä ei ole kivi, vaan simpukankuori. Parin sekunnin mittaisen otoksen symbolinen arvo on vähintään yhtä suuri kuin sydämen palauttamisen. Vaiana on lisännyt perinnettä ja vaurautta kuvastavaan pinoon jotain omannäköistään ja ennen kaikkea jotain, minkä päälle ei voi enää pinota mitään.

En jaksa uskoa, että materiaalisen vaurauden ja mahdollisimman ennustettavan elämän tavoittelu tekee ihmisestä onnellista. (Tiedän, että on h**vetin etuoikeutettua sanoa näin, kun kuukausipalkka riittää kaksioon keskustassa ja siihen, että ruokakaupassa ei tarvitse katsoa hintalappuja.) Sen sijaan uskon, että kokeileminen, etsiminen, erehtyminen ja uuden löytäminen tekevät elämästä mielekästä. Jos ei koskaan purjehdi kotilaguunia rajaavan riutan ulkopuolelle, välttyy kyllä myrskyiltä, muttei myöskään koskaan koe tuulta kasvoilla ja näe auringossa kimmeltävää merta silmänkantamattomiin.

Kuvituksena näkymiä viimeaikaisten uusien polkujen varrelta. 

Share

Ladataan...
Sisunainen

Kun olin ensimmäisellä luokalla, meidän piti koulussa piirtää, millainen haluaa olla isona. Piirsin itseni korkealle kallionkiellekkeelle hiukset tuulessa hulmuten. Selitykseni oli: haluan olla isona itsepäinen, jotta voin tehdä mitä haluan. 7-vuotiaana itsepäisyyden ihanne konkretisoitui aikuisten määrämien sääntöjen periaatteelliseen vastustamiseen. Nyttemmin olen löytänyt sille hieman erilaisen määritelmän: "en mä voi" -ajatusten periaateellinen vastustaminen.

Kuva ja siihen liityvä ajatus palasivat mieleeni NUTS Karhunkierroksen jälkitunnelmissa. Tunturin huipulle toisensa perään kiipeäminen siinä kohti, kun on taapertanut metsässä jo pidempään, kuin kuvitteli koko kisan kestävän, vaatii itsepäisyyttä jos mikä. Vaikka kisarapsassa kirjoitin, että mieleni teki jättää leikki kesken vaikeuksien takia, tosiasiassa tiesin koko ajan jatkavani maaliin asti, jos se vain suinkin on fyysisesti mahdollista.

Itsepäisyys - merkityksessä periksiantamattomuus - ei toki rajoitu vain polkujuoksukisoihin. Muutenkin elämässä, jos olen päättänyt jotain tehdä, teen sen täysillä ja koko sydämestäni, vastoinkäymisistä riippumatta. Jos olen asettanut itselleni tavoitteen, jonka ihan oikeasti haluan saavuttaa, tiedän pääseväni siihen, vaikka se vaatisi kuinka paljon pään hakkaamista seinään. 

Suvi 7 vuotta oli enemmän oikeassa kuin tiesikään. Suvi melkein 26 vuotta haluaa löytää itsensä paikoista, joissa tuuli tuivertaa hiuksia ja vähän pelottaa, mutta maisemat, joita alhaalta ei olisi nähnyt, saplaavat hengen ja tuntuu, kuin melkein voisi lähteä lentoon.

Kuvat Karhunkierroksen viimeiseltä osuudelta Valtavaaran ja Rukan nousuista. Kurkkaa muuten kisanjälkeisiä tunnelmiani myös Trailrunning.fin blogissa!

Share

Ladataan...
Sisunainen

Elämässä voi tehdä kahdenlaisia valintoja: selkeitä, turvallisia ja helppoja tai epävarmoja, pelottavia ja kauas mukavuusalueelta vieviä. Voi valita varmasti työllistävälle alalle johtavan koulutuksen, pysyä tutussa ympäristössä ja ihmissuhteissa, vaikka ne tuntuisivat tylsiltä, ja käydä joka viikko samassa jumppassa. Tai sitten voi lähteä toteuttamaan omaa intohimoaan taloudellisen ahdingon uhallakin, myydä kaiken ja lähteä kiertämään maapalloa tai kokeilla fyysisen suorituskykynsä äärirajoja extreme-urheilussa.

Turvalliset valinnat tekevät elämästä mukavaa, ennustettavaa ja kevyttä. Silti epävarmoissa poluissa on jotain vastustamattoman kiehtovaa. Niitä pitkin pääsee elämyksiin ja saavutuksiin, jotka turvallista tietä kulkiessa olisivat jääneet kokematta. Toki matkalla on taatusti epätoivon ja epäuskon hetkiä, ja kuten sanottua, edes perille pääseminen ei ole millään tapaa varmaa.

Parhaassa tapauksessa nyt pelottavilta mutta siisteiltä tuntuvista asioista tulee jossain kohti osa normaalia arkea ja omaa mukavuusaluetta. Me suomalaiset olemme siinä mielessä etuoikeutetussa asemassa, että useimmille meistä omien unelmien toteuttaminen on täysin realistinen vaihtoehto, oli kyse sitten oman kahvilan perustamisesta tai Mount Blancille kiipeämisestä. 

Matkalla tähän täytyy kuitekin välillä sulkea ovia, ennen kuin seuraava avautuu, ja hypätä tuntemattomaan tietämättä tarkkaan, mihin ja miten päin laskeutuu. Se on hinta, joka on maksettava turvallisten valintojen ulkopuolelle asumisesta. 

Tänään suljin jälleen yhden oven (tällä kertaa sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti) ilman mitään varmaa tietoa tulevasta. Vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisin nyt tuntiopettajana koulussa, jossa olisin tehnyt ensin harjoittelut ja sitten sijaisuuksia opiskelun ohella, katselisin rivitaloasuntoja tutulta alueelta ja kävisin arki-iltaisin tutun kuntokeskuksen tutuilla jumppatunneilla. Juuri nyt tämä skenaario kuulostaa lähes houkuttavalta. Leijailen tällä hetkellä jossain ponnistus- ja laskeutumispaikan välitilassa tietämättä, milloin maa tulee vastaan ja mitä siellä odottaa.

Mutta jos en olisi koskaan hypännyt, en saisi tietää, miltä tuntuu lentää. Jos en olisi uskaltanut sulkea yhtä ovea, en erottaisi toisten, vielä kiinni olevien, karminraoista tihkuvia valojuovia pimeässä.

Kuva: hidastaelamaa.fi / Pinterest

Share

Ladataan...
Sisunainen

 

Jos haluat jotain tarpeeksi, saat sen.

Jos sinulla on tarpeeksi motivaatiota, löydät keinoja, et tekosyitä.

Epäonnistuttuasi katso peiliin ja mieti, mitä voisit ensi kerralla tehdä paremmin.

Tämäntyyppiseen puheeseen törmää usein, puhuttiin sitten ura- tai opintomenestyksestä, elämänmuutoksista tai urheilusuorituksista. Tavoitteisiin pääseminen halutaan nähdä ainoastaan yksilön henkilökohtaisista resursseista riippuvana. Jos jotain tahtoo ja tavoittelee tarpeeksi kovasti, sen saavuttaa. Ajatus on sinänsä kannustava: jokainen voi tehdä elämästään haluamansa näköisen lähtökohdista riippumatta, kunhan on valmis tekemään töitä sen eteen.

Jokainen on oman onnensa seppä -ajattelu liikkuu kuitenkin hyvin kapealla veitsenterällä. Jos onnistuminen on itsestä kiinni, niin on myös epäonnistuminen. Jos unelmatyöpaikan nappaa sinua viisi vuotta enemmän alan kokemusta hankkinut hakija tai maraton jää juoksematta tulehtuneen polven vuoksi, kyseessä oli itseasiassa silti henkilökohtainen mokasi. Jos olisit todella halunnut saavuttaa tavoitteesi, olisit keksinyt tavan selättää vastoinkäymiset. Mutta eihän se aina niin mene.

Menestyksen kytkeminen puhtaasti ihmisen persoonaan jättää huomiotta sen, että toimimme monimutkaisessa muuttuvassa ympäristössä, jossa emme voi vaikuttaa läheskään kaikkeen. Samalla unohtuu se, että ajatusmallin mukaista superihmistä, joka pystyy puhtaalla tahdonvoimalla raivamaan kaikki esteet tieltään, ei ole olemassa. 

Olemme epätäydellisiä, haavoittuvia, joskus väsyneitä yrittämään ja joskus kykenemättömiä vaikuttamaan olosuhteisiin, mutta silti rakastettavia, sinnikkäitä ja aivan riittävän vahvoja. Omien unelmien ja tavoitteiden eteen työskenteleminen tekee elämästä mielekästä ja onnistumisen tunne pitkän ponnistelun jälkeen on mahtava. Ollaan silti armollisia itsellemme silloin, kun kaikki ei menekään putkeen. Itseruoskinnan sijaan juodaan vaikka pullakahvit ja katsotaan sitten, jos jaksaisi yrittää uudestaan.

(Kuva pöllitty Pinterestistä.)

Share

Pages