Ladataan...
sitruunamaailma
Avaan suuni ja annan todistuksen
likeisistä asioista jotka olen nähnyt
kiihkoa täynnä koska asiat ovat täynnä kiihkoa
annan objektiivisen todistuksen itseni läpi
koska asiat kulkevat minun lävitseni
se on ainoa pätevä todistus
raivokkaasti, läheltä, oman rytmini mukaan:
tämä.
 
- Aila Meriluoto

 

Minähän voisin taas kirjoittaa.

Olen kirjoittanut ennenkin, muun muassa tänne. Päädyin poistamaan kaikki tekstit, kun en useimmista tunnistanut itseäni, ja ne muutamat omakuvatkin saivat mennä samalla. Otan uusia.

Se, mitä kirjoittamisesta usein ensimmäisenä opetetaan, on tämä: et ole yhtä kuin tekstisi.

Järjen tasolla minä ymmärrän tämän. Kuuliaisesti kirjoitin tämän moneen esseeseen eri tavoin muotoiltuna. En kuitenkaan tarkoittanut sitä. Suojatakseni itseäni opettelin imitoimaan sävyjä ja tekstilajeja ja kirjoittamaan sillä tavalla kuin oletin, että kirjoittaa kuuluu. Siitä voi olla hyötyä ainekirjoituksessa ja työnhaussa, jos haluaa töihin viestintätöimistoon. 

Minä en halua töihin viestintätoimistoon.

Olen mieltänyt kirjoittamisen osaksi identiteettiäni, vaikka en oikeastaan voi väittää varsinaisesti pitäväni kirjoittamisesta. Useimmiten se on uuvuttavaa ja vaivalloista. Niitä tekstejä, joiden kirjoittaminen on tuntunut kaiken vaivan arvoiselta, yhdistää se, että kaikki ne ovat tavalla tai toisella tarinoita minusta. Ne ovat yhtä keskeneräisiä ja keskinkertaisia kuin minäkin, hapuilevia, harkittuja, sotkuisia ja epärehellisiä. Ne paljastavat minusta jotain mutta eivät tietenkään kaikkea, niin kuin ei tee mikään valinta tai teko, elämäntilanne, ihmissuhde tai yhteisö, jonka osana olen.

Tällä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko tekstit fiktiota vai totta, jos nyt tällainen absoluuttinen kahtiajako on ylipäätään hedelmällinen. Kaikkein henkilökohtaisimmalta on tuntunut tieteellinen kirjoittaminen. Kirjoitin gradua vuoden vereslihalla ilman ironian häivääkään, raivokkaasti, läheltä ja oman rytmini mukaan. Sellaisen ilon (ja myös epätoivon) minä olen tottunut yhdistämään rakastumiseen. Että näinkin voi kirjoittaa, minä ajattelin, ja heti perään: juuri näin pitää kirjoittaa.

Kun jännitin sen tekstin vastaanottoa, tuntui päivänselvältä, että odotin arviota myös itsestäni. Hyväksyin sen. Kaikki eivät pidä teksteistäni eivätkä kaikki pidä minusta. Se on yksinkertainen totuus, jonka kanssa minun on opeteltava tulemaan toimeen. Jos haen hyväksyntää kirjoittamalla, olen kerjäläinen lopun ikääni.

Jospa teeskentelisi hetken, ettei ole koskaan säännöistä kuullutkaan, ja laatisi omat, ja sitten ehkä rikkoisi niitäkin. Ei aina miettisikään sitä, miten väärin on, ja olisi vaan. Kirjoittaisi lupia pyytelemättä kaikesta siitä, mikä milloinkin sattuu liikuttamaan, kuten:

Muodottomasta möhkäleestä, jota nimitän tulevaisuudeksi. Yritän tulkita sitä kuin se olisi tinanpalanen ja luen siitä vuoropäivin odottamattomia onnenpotkuja ja merenpinnan nousua.

Tästä opintojen ja työelämän välisestä nivelvaiheesta, jonka pelkään samanaikaisesti 1) muodostuvan pysyväksi limboksi 2) liudentuvan huomaamatta sarjaksi harmaita tiistaipäiviä, jotka kartuttavat eläkettä mutta kuihduttavat sisältä. 

Ja sitten ehkä jotain kirjoista, kielitieteestä, politiikasta, journalismista ja sen sellaisesta. 

Joten minä ajattelin, että voisin taas kirjoittaa. Likeisistä asioista, kiihkoa täynnä (koska asiat ovat täynnä kiihkoa).

Share
Ladataan...