Ladataan...
sivulauseita

 

 

 

 

 

(miten epäkiinnostavaa on tällä hetkellä ihan kaikki muu paitsi kirjani, en jaksa en halua hoitaa pyykkejä, tiskejä, laskuja, puheluita, tapaamisia, syömisiä, pukemisia, ihmisiä, haluaisin olla jossain saaressa, autiossa, hiljaisuudessa, yksin, hinkata nämä pilkut, sanat ja lauseet, olla varma että kaikki on tässä ja nyt ja kohdillaan, mutta ei sitä tunnetta tule, ei tulisi muualla eikä tule työhuoneella jonne tänään lähdin kuuden jälkeen, ei, ei se tule täydellisenä mutta lähellä olen jo, kunhan pää kestää, ja silmät, tarvitsen uudet silmälasit, luulen, mutta en jaksa sitä(kään) nyt miettiä, mutta aamulla kun kävelin auringossa ja kadut olivat vielä hiljaiset minä muistin miksi tätä teen, muistin vaikka niin sietämättömiä nämä viimeiset viikot ovatkin, tällä kirjalla on sielu, ja tarina jonka haluan kertoa, eikä mikään, ei mikään ole sen parempaa kuin tarina jossa palaset ovat kohdillaan, jonka vahva sydän lyö, niin kuin omanikin kaikista eniten juuri näinä sietämättöminä päivinä joita vihaan ja rakastan)

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
sivulauseita

 

Minulla on lapsesta saakka ollut herkkä mieli. Ailahtelevainen. Haastava. Vaikea.

 

Minun on ollut, ja on, vaikea sopeutua itseni ulkopuolelta tuleviin muutoksiin ja päätöksiin. Minun on vaikea sopeutua kaikkiin muutoksiin.

Otan helposti toisten murheet ja huolet kannettavikseni. Valvon öitä ja kulutan päiviä etsiessäni ratkaisuja toisten ongelmiin.

Tunnen syvästi jokaisen tunteen, pienen ja suuren, omani ja toisten, ja usein huomaan jääväni niiden vietäväksi tai alle.

 

Sydämeni on särkynyt, turvani järkkynyt, kehoni pettänyt ja mieleni horjunut.

Olen pelännyt sosiaalisia tilanteita, pelännyt tuottavani pettymyksen, pelännyt epäonnistuvani, pelännyt kuolevani.

Olen ollut niin väsynyt että olen nähnyt maailman kahtena.

Olen valehdellut, pettänyt, salaillut ja satuttanut.

 

En ole ollut mielisairas mutta olen ollut ihan sekasin.

Ja olen pyytänyt ja saanut apua.

 

Vuosia sitten elämäni meni joka osa-alueella vajaan vuoden sisällä uusiksi, hyvässä ja pahassa. Oloni vaihteli riemusta ja onnesta yksinäisyyteen ja kauhuun. Muutin, purin, hajotin, rakensin, rikoin, liimasin, kumitin ja etsin. Etsin niin helvetisti etten enää tiennyt mitä etsin. Purin hammasta ja uskoin asioiden järjestyvän.

Eräänä päivänä purskahdin keskellä työpaikkaa -ja päivää täysin hysteeriseen itkuun jolle ei tullut loppua.

En ollut itsetuhoinen, en paniikissa, en tajuton, mutta niin surullinen ja kateissa etten tiennyt mitä tehdä. Tunsin sydämeni lyövän ja keuhkoni täyttyvän ilmasta mutta siinä se. Mistään muusta en mitään tiennyt enkä otetta saanut.

 

Varasin ajan terapiaan ja kävin siellä kolme vuotta puhumassa. Itkemässä, raivoamassa, nauramassa, kuuntelemassa, katsomassa ja opettelemassa elämään. Avaamassa solmuja, joita olin kantanut koko elämäni sitä ymmärtämättä. Ymmärtämättä, että elämä saattaisi olla vähän helpompaa. Ei helppoa, mutta helpompaa. Että mikään syy ei ole liian pieni siihen että voi sanoa: minä en jaksa enkä osaa enkä pysty, minä tarvitsen apua.

Onnistuin niiden kolmen vuoden aikana rakentamaan itsestäni ihmisen joka on utelias, rohkea, tarkkakatseinen ja vahva, ja hyväksymään ihmisen joka on herkkä, epävarma, sulkeutunut ja heikko.

 

Ei ole olemassa täydellistä ihmistä eikä kukaan selviä yksin.

On olemassa mielenterveydellisiä sairauksia ja ongelmia jotka saattavat olla hengenvaarallisia ja jotka vaativat välitöntä ammattiapua sen kaikissa muodoissa. On olemassa todella vakavia mielenterveydenhäiriötä jotka vaativat ammattiapua. On olemassa ihmismieliä, sydämiä ja kehoja, jotka ovat vain sekasin, ja jotka tarvitsevat ammattiapua. Tai vain yhden ihmisen joka kuuntelee.

Oli syy mikä tahansa, oli suru ja ahdistus kuinka ohutta tai syvää tahansa, oli kuka tahansa kuinka vahva tai heikko tahansa, ei koskaan, ei koskaan pidä hävetä omaa oloaan. Silloinkaan, kun sille ei tunnu olevan mitään syytä eikä yhtään sanaa sitä kuvaamaan.

Olen nähnyt läheltä mitä mielisairaudet ihmiselle tekevät. Olen nähnyt mitä puhuttomuus, salailu ja häpeä ihmiselle tekevät. 

Koskaan en ole nähnyt tilanteen menevän huonommaksi kun siitä puhutaan.

 

Aika moni meistä on jossain vaiheessa ollut sekasin. 

Sen myöntäminen on vaikeaa (niin kuin oli tämänkin jutun kirjoittaminen vaikka järjellä tiedän ettei siihen syytä olekaan) mutta joskus tulee hetkiä jolloin se saattaa olla hieman helpompaa.

 

Joka viides suomalainen nuori kärsii jostain mielenterveyden häiriöstä, ja ne ovat tärkein nuorten toimintakykyä heikentävä sairausryhmä. Noin puolet mielenterveyden häiriöistä alkaa ennen 14 vuoden ikää ja kolme neljästä ennen 24 vuoden ikää.

Meillä on ongelma, ja sille on tehtävä jotain. Siksi Yle, Suomen Mielenterveysseura, Mielenterveyden keskusliitto ja Mannerheimin lastensuojeluliitto toteuttavat Sekasin-kampanjan. Tarkoituksenamme on rohkaista nuoria puhumaan ongelmista ja vaikeista asioista. Kukaan meistä ei ole mielenterveyden kanssa yksin tai ainoa, joka ongelmista kärsii.

SEKASIN on ilmainen, anonyymi ja kaikille nuorille avoin chat-palvelu verkossa. 

 

Tämän viikon ajan Sekasin247-sivustolla on avoinna ilmainen, anonyymi ja kaikille nuorille avoin chat-palvelu, jossa voi keskustella koulutettujen vapaaehtoisten ja ammattilaisten kanssa mistä tahansa.

Mistä tahansa.

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

Isovanhempi, olet lapsiperheelle tärkeä: tarjoamalla rajojesi puitteissa joskus lastenhoito- tai muuta apua voit ennaltaehkäistä monia ongelmia, sillä lastenhoito todella on raskasta, oli sitten nuori tai vanha.

 

Nimimerkki Väsynyt äiti kirjoitti Helsingin Sanomien mielipideosastolle vastineen Iloisen eläkeläisen kirjoitukseen isovanhempien roolista lasten elämässä ja kasvatuksessa. Keskustelu on kiinnostava ja tärkeä, ja herättää väistämättä ajatuksia ja tunteita.

 

Olen itse ollut lapsen syntymästä asti siinä onnellisessa asemassa, että hänellä on kummankin vanhemman puolelta isovanhemmat, jotka jaksavat ja ennen kaikkea haluavat olla osallisena lapsen elämässä. He ovat tarjonneet apua, aikaa ja rakkautta. Kysyneet kuulumisia, kysyneet saisivatko auttaa, pyytäneet lasta yökylään. Näin he ovat toimineet jokaisen lapsenlapsen kohdalla.

On sanomattakin selvää miten äärettömän arvokasta se on. Eikä pelkästään sen vuoksi, että väsymyksen, turhautumisen ja sairastelujen keskellä tarjolla on ollut jaksavat ja hellät sylit, vaan myös sen suhteen vuoksi joka lapselle on isovanhempiinsa syntynyt.

Hän nauttii suunnattomasti jokaisen isovanhemman huomiosta ja seurasta, odottaa innolla jokaista vierailua. Hänen maailmansa on tämän ansiosta paljon rikkaampi. 

 

Kaikki tämä on toki myös alusta alkaen toiminut ihan selkeillä pelisäännöillä: isovanhempien ei ole koskaan tarvinnut muuttaa tai perua omia suunnitelmiaan meidän perheemme vuoksi, aina on saanut ja saa sanoa ei ilman mitään mielipahaa, ja aina on myös meidän taholta kysytty että jaksatteko, haluatteko ja sopiiko varmasti.

Ja kyllä, koska tunne on ollut molemminpuolinen, on lapsi myös ollut paljon heillä hoidossa. Ja ei, en ole koskaan tuntenut siitä huonoa omaatuntoa. En tunne huonoa omaatuntoa siitä, että haluan lähteä ystävieni juhliin tai ravintolaan syömään, että haluan lähteä viikonlopuksi reissuun tai tehdä töitä, tai haluan vain olla hetken rauhassa.

Tiedän, että useimmilla isovanhemmilla ei itsellään ole ollut samaa kokemusta, että lastenhoitoapua olisi ollut samalla tavalla tarjolla, että olisi ollut lähes itsestäänselvää päästä juhlimaan jos siltä tuntuu. Mutta onko se sitten ollut jotenkin parempi? Olisiko parempi vain purra hammasta ja ajatella että itse olen lapseni tähän maailmaan tuonut, itse heidät on myös hoidettava? Että on vain jaksettava? Että sellainen vanhempi joka ei pyydä apua, oli syy sitten sairastuminen, väsymys, juhlat tai työ, on jotenkin parempi vanhempi?

Minusta ihan järjetön ajatus.

Eikö lapsi olisi mahdollista kokea osana perhettä? Sekä vanhemmista että isovanhemmista "rakentuneena" kokonaisuutena jossa on mahdollista nähdä ajan, persoonien ja perheen jatkumo, joka tuottaa iloa ja onnea?

 

Nimimerkki Lapsenlapsissa parasta, kun jarruvalot näkyvät, puhuu toiselta puolelta, omasta väsymyksestään ja tuntemuksistaan olla omien lastensa renki.

Mitä varten tehdä yhtään lasta, jos ei jaksa olla lapsen kanssa? Miettikää sitä vanhemmat!

Aivan varmasti jokainen vanhempi tätä miettii, kerran jos toisenkin. Mutta kysymys on mahdollista kääntää myös toisinpäin: miksi itse on tehnyt lapsen, jos ei halua elää sen tuomien asioiden kanssa koko elämäänsä? Miksi tehdä lapsi vain saattaakseen hänet aikuiseksi ja sitten jättäytyä sivuun? Minä ainakin odotan sitä aikaa kun tyttäreni on aikuinen ja ehkä itsekin äiti. Mikä voisi olla kiehtovampaa, kun nähdä hänet siinä missä nyt itse olen? Tukea ja olla läsnä siinä elämänvaiheessa samoin kuin muissakin vaiheissa.

 

Ja ei, mielestäni isovanhemmilla ei ole ehdotonta velvollisuutta auttaa. Ei tietenkään. Se on ihan jokaisen oma valinta. Mutta suoraan sanottuna en ymmärrä isovanhempia jotka eivät halua olla osallisena lastensa ja lastenlastensa elämässä. Enkä tarkoita vain syntymäpäiviä, jouluja ja kevätjuhlia, vaan ihan aitoa osallistumista ja panosta lapsen olemiseen, elämiseen ja kasvatukseen. Nähdä jälleen kerran pienen ihmisen matka ja kasvu, mutta huomattavasti helpommin ja yksinkertaisemmin, lopullinen vastuu kun tällä kertaa on joka tapauksessa aina vanhemmilla.

Voisin kuvitella, että (jälleen kerran) kysymys on kommunikaatiosta, ja etenkin sen puutteesta.

Jos vanhemmat kaipaavat apua, tukea ja jakamista, mutta eivät sano sitä ääneen, on aika epäreilua odottaa haluamaansa lopputulosta. Jos isovanhemmat väsyvät auttamiseen mutta eivät sano sitä ääneen, on aika epäreilua valittaa omasta jaksamisestaan ja uhriutua sen taakse. Jos kummastakin tuntuu ettei toinen ymmärrä mutta kumpikaan ei sano sitä ääneen, on aika selvää ettei lopputulos miellytä kumpaakaan.

 

Ehkäpä sen sijaan, että keskustelu tapahtuu sanomalehden välityksellä, se voisi tapahtua kasvotusten. Tänään on hyvä päivä aloittaa.

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
sivulauseita

 

Saara kävi eteisen peilikaapin eteen, avasi tukkansa ja katsoi itseään. Iho oli kalpea ja valkoinen kuin vanhojen maalausten naisilla, hiukset valuivat kihartuen rinnoille, silmien ympärillä oli renkaat. Vatsa pyöristyi kohti reisiä, sen poikki kulkivat kumikorsetin jättämät punaiset painaumat. Varpaiden päällä kasvoi ohutta nukkaa, jalat olivat pitkät, reidet voimakkaat. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän, pitkä, ei suorastaan kaunis mutta enemmän kuin sievä. Hän kärsi kroonisesta anemiasta, inhosi punajuurta ja ei ollut rakastanut ketään muuta kuin poikaansa.

 

 

On vuosi 1956, miljöönä porvarillinen Töölö.

Saara on keskeyttänyt opintonsa ja muuttanut kaupunkiin miehensä ja poikansa kanssa.

Kaikki voisi olla hyvin mutta ei kuitenkaan ole, Saaran pinnan alla kytee alusta alkaen epävarma ja yksinäinen levottomuus. Kaipaus, johon yläkerrassa asuva Elisabeth tarjoaa vastauksen. Intohimoinen ja räiskyvä Elisabeth järjestää illalliskutsuja ja tuntee koko kaupungin, ja on vakooja.

 

Hetken mietin olisiko tämä minun kirjani sittenkään. En erityisemmin pidä historiallisista romaaneista, enkä ole lainkaan kiinnostunut ruoasta enkä vakoojista, mutta lesborakkaus, kustannusmaailma ja juhlat 1950-luvun Helsingissä yhdistettynä Leena Parkkisen taitavaan kerrontaan kiinnostivat niin, etten miettinyt kovinkaan kauan.

Ja niin siinä kävi, että tämän Säädyllisen ainesoan ruokakuvasto ja ne vakoojat eivät uponneet minuun niin kuin varmasti moneen muuhun, mutta nämä naiset, varsinkin Saara, todella osuivat. 

Kadehdin Rakastan Parkkisen tapaa ja taitoa kuvata ihmistä, sisältä ja ulkoa. Miten mielenmaisema muuttuu osaksi olemista, elämistä ja ympäristöä.

Silloinkin kun muu romaani on kovin kirjallinen onnistuu hän herättämään henkilönsä täydellisesti henkiin, jokaista hengenvetoa ja tunnetta myöten. Ihon, sydämenlyönnin ja eleen. Surun, rakkauden ja halun.

 

Siitä hetkestä, kun hän kosketti olkapäätäni rannalla, kaikki on ollut selkeämpää. Kuin olisi uinut veden alla ja äkkiä noussut pintaan ja ymmärtää vihdoin että kaikki varjot ja kuviot jotka on ikänsä nähnyt ovat olleet vääristyneitä. Nyt vihdoin vasta on pinnalla ja tuntee kirkkaan hapen repivän keuhkoja.

 

Uskon tämän romaanin ihastuttavan monia, ja täytyy myöntää, että itse luin sen nyt siinä mielessä todella epäkiitollisessa hetkessä kun oma kirja, sen hiominen, toimittaminen ja kirjaimellisesti pilkun viilaaminen ovat ihan pinnassa ja kaikkialla, kun olen hirvittävän herkkä jokaiselle kielen ja kerronan ratkaisulle, mietin vain että miksi noin, olisiko tuon voinut sanoa toisin, tuosta olisi voinut tiivistää, ja tuosta ja tuosta, enkä pysty antamaan yhdenkään (toisen) tarinan vain viedä mukanaan.

Mutta, on kirjailijoita joiden uuden romaanin kohdalla en vain malta odottaa, ja Parkkinen on yksi heistä, tajunnanräjäyttävällä Sinun jälkeesi, Maxilla minut aikoinaan täydellisesti hurmannut.

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

Herään jo valmiiksi ohuesta unesta tunteeseen, että joku koskettaa kasvojani. 

Edessäni sikkuraiset silmät, poskillani pienet kädet.

"Miksi sä näytät noin vanhalta?"

Katson kelloa. 05.53.

Voisi, mutta ei silti naurata.

 

Lapsi on ihana ja uninen ja tarkoittaa (toivottavasti) hyvää mutta olen väsynyt ja ylikierroksilla.

Taas tätä perkele. Kaikki vituttaa.

Ja tämä on vasta alkua.

 

Tulee monta takkuisen tahmean levotonta päivää ja valvottua yötä.

Itkettää, oksettaa ja sydän hakkaa. Tekee mieli kiroilla ja juosta.

Kuin olisin joka hetki lähellä paniikkia joka ei koskaan tule koska jostain syystä työt kuitenkin sujuvat.

Silti kyseenalaistan ammatinvalintani noin tunnin välein.

 

Saan ihania viestejä ihmisiltä jotka haaveilevat tästä mitä teen.

Vastaan ja kannustan, ja olen hullun kiinnostunut siitä mitä he tekevät, minkä alussa ovat, ja samalla tekisi mieli huutaa että oletteko te ihan hulluja saatana, tämä on ihan järjetöntä, pysykää kaukana kun vielä voitte!

Mutta eivät he(kään) voi, jos sanat vievät ne vievät eikä toista reittiä ole.

 

Palaan alkuun, uudestaan ja uudestaan, ja lopulta pintaan nousee myös hento, kymmeniä kertoja kadotettu ja uudestaan löydetty usko siitä, että tässä on jokin järki.

Saan palautetta ystävältä joka saa sydämen poksahtamaan onnesta, itken helpotuksesta ja ilosta.

Haluaisin joka toinen tunti lähettää kustannustoimittajalleni viestin että rakastan sinua. 

 

On tässä järkeä, on on on, perkele. 

Ja lopulta, tämä kierros on ohi.

Katson tekstiä, kymmeniä tuhansia sanoja, enkä muista missä ja miten olen ne kirjoittanut, mutta siinä se on.

Ei vielä valmis, mutta jo ihan helvetin lähellä.

 

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

Kävin Tallinnassa tanssimassa. Nauramassa ja pussailemassa.

Törmäsin myös parhaaseen ystävääni eräässä ihanassa baarissa. Keskellä Kalamajaa. Kello kolmelta yöllä. Sattumalta.

Valvoin aamukuuteen.

Kuljin puoliltapäivin epävarmoin askelin laivalle ja takaisin kotiin.

Mietin miten sitä ennen jaksoikaan. 

Tanssia, juoda viiniä, valvoa, tanssia, juoda, valvoa, jotenkin aina vain ja huomennakin.

Ehkä olen tullut salaa vanhaksi. Ihme ja kumma.

 

Ehkä on myös heitä jotka juovat kivennäisvettä ja menevät aikaisin nukkumaan silloinkin kun on sateisen kesäinen yö, ei yhtään tahmea tanssilattia ja seurana rakkain tyyppi.

Ehkä on. Itse vaan en kuulu joukkoon.

Kun avasin silmäni hotellihuoneessa ja olon todellinen laita alkoi sydämenlyönti kerrallaan paljastua toivoin hetken olevani yksi heistä. Mutta vain hetken.

Koska kyllä tuollaisen illan jälkeen yhden päänsäryn (heikotuksen, pyörrytyksen, ällötyksen ja lamauttavan väsymyksen) kestää.

 

 

 

Tuollaisia iltoja ei enää ole joka viikko, ei edes joka kuukausi.

Sellaisia joiden ei soisi päättyvän vielä kuudeltakaan vaikka tietääkin mitä siitä seuraa.

Sydämentykytystä, kaikin mahdollisin tavoin.

 

Share

Pages