Ladataan...
sivulauseita

Hei ihanaiset,

pitkästä aikaa,

mutta koko kesän sitä mietin, enemmän tai vähemmän, palaisinko sittenkin takaisin vai aloittaisinko jotain uutta, lopulta tein päätöksen, sen mukaisen mitä kesän alussa suunnittelin: uusi alku.

Oma tila, oma huone, ja se löytyy nyt täältä:

https://helmikekkonen.com/

Tule katsomaan ja lukemaan ja kommentoimaan, tulisin siitä hurjan iloiseksi, koska olen kaivannut teitä. 

 

Uudessa osoitteessa arvon myös yhden kappalen uutta kirjaani, toivottavasti nähdään siellä!

(Etten tiedäkään kuinka paljon jännittää.)

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

Kirja lähti painoon ja minä lähden täältä.

Toviksi koko kaupungista, kokonaan Lilystä.

Anteeksi dramaattisuus, mutta minkäs teet.

 

Olen kirjoittanut kirjaani hieman yli kaksi vuotta ja tunteet ovat pinnassa, mieli tulvii ja muistaa hetkiä ja paikkoja joissa olen kirjaani kirjoittanut, kuin myös niitä joista en mitään muista. Oikeasti, kirjassa on paljon lauseita joiden kirjoittamisesta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Kuin olisivat itse itsensä sinne kirjoittaneet.

Vedosten äärellä paljastui myös se kuinka paljon pidän sanoista pehmeä ja kalpea, kuinka helvetin monta kertaa joku silittää toista ja miten uskomattoman pitkiä lauseita haluan kirjoittaa, miten kummallisella tavalla pilkuttaa. Tehokeinolla ja kielioppisääntöjen murskaamisella on iso ero.

Mutta, nyt se on mitä on, mitään en voi enää tehdä. Vähän ehkä itkeä ja nauraa, ja juoda lasin skumppaa. Tai kaksi. Kolme. Pullon. Koska jumalauta nyt se on tehty.

 

Tätä blogiani olen kirjoittanut tässä samassa osoitteessa melkein neljä ja puoli vuotta.

Niiden aikana olen synnyttänyt lapsen, kirjoittanut kaksi romaania, matkustanut neljään maahan, lukenut yli sata kirjaa ja tanssinut sydämeni kyllyydestä.

Yli viisisataa juttua. Paljon kirjoista, sarjoista ja elokuvista, vähän yhteiskunnasta ja vanhemmuudesta, ihan liian vähän musiikista, enemmän itsestäni ja työstäni kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Jälkimmäinen johtuu pitkälti teistä jotka kehoititte ja pyysitte tätä työtä avaamaan, ja onneksi niin teitte. On tehnyt hyvää kirjoittaa siitä miten ja miksi kirjoitan, ymmärtää tätä hulluutta ja ihanuutta ja kauheutta, ymmärtää että tämä on työ, ammatti ja pakko, toisinaan tylsä, toisinaan kiehtova, aina kertomisen arvoinen, niin kuin kaikki työt.

Teistä moni on kertonut täällä ja viesteissä että itsekin kirjoitatte, haaveilette tästä ammatista, ja olen ilahtunut hurjasti jokaisesta toiveesta ja olen varma, että mahtavia kirjoja on ennemmin tai myöhemmin luvassa. 

 

Tunteet ovat kuukausien ja vuosien aikana vaihdelleet ilosta ja innostuksesta turhautumiseen ja häpeään, rakkauteen ja rauhaan. Olen huutanut, kuiskannut, itkenyt ja nauranut. Kuunnellut teitä ja opetellut katsomaan. 

Mutta nyt on aika. Olen odottanut oikeaa hetkeä mutta ei sellaista tule. Ja silloin on parempi vain kuunnella jotain aavistusta, vaistoa, mitä lie, joka osoittaa jotain ovea. Minne se vie, jää nähtäväksi, mutta ihan itse aion sen aukaista ja astua ulos, tai sisään, miten sen nyt ottaa.

 

 

Olen kipuillut sosiaalisen median kanssa niin paljon ja kauan että nyt on myös aika ottaa selvää mitä minä siltä haluan, mikä on se keino jolla löydän rauhan asian kanssa.

Koska kyse ei ole siitä ettenkö minä myös usein nauttisi siitä mitä se tuo.

Minua ei pelota jakaa ajatuksiani ja sanojani, päinvastoin, mutta minä en tiedä missä menee raja, mikä on tarpeeksi ja mikä liian paljon. Ja se sama tunne pätee minuun myös lukijana ja katsojana. Kun minä katselen inspiroivien ihmisten kuvia, luen heidän tarinoitaan, vaikkapa Lauran, Kirsikan tai Hertan, olen usein yhtä aikaa syvästi viehättynyt ja hieman kateellinen, kuin olisin tiukemmin omassa elämässäni ja sen sävyissä kiinni, ja silti haluan olla joku muu, elää jotain ihan toista elämää. 

Kuin tuntisin kaiken rajallisuuden ja mahdollisuudet yhtä aikaa. 

Haluan oppia ymmärtämään miten olla osa porukkaa antamatta sen liikaa kaivautua ihon alle. Sekä sosiaalisessa mediassa että todellisessa maailmassa.

Tunnistaa ja muistaa oman ääneni toisten joukosta.

 

Veikkaan, että kesän jälkeen minä olen yhä täällä, ruudun toisella puolella siis, mutta vain toisessa osoitteessa. Sopivan avoimena ja toisinaan epäsopivana, levottomana ja rauhallisena, nälkäisenä.

Paikassa joka on täysin minun näköiseni, kaikesta turhasta vapaa, ilosta kevyt, uteliaisuudesta täysi.

 

Siihen asti, kiitos kaikki te kauniit supertyypit. Toivottavasti nähdään vielä, mutta ensin, olkoon kesä.

 

(And so with the sunshine and the great bursts of leaves growing on the trees, just as things grow fast in movies, I had that familiar conviction that life was beginning over again with summer.)

 

 

 

 

Share

Ladataan...
sivulauseita

 

On Uunisaaren ranta ja minä mietin, että tämän vuoksi rakastan merta. Vaikka edessä on vielä Suomenlinna, saaristo, kaikki Itämeren etelärantojen maat ja lopulta Tanskan salmet, niin meri jatkuu iäisesti. Minä askellan paljaalta kalliolta toiselle. Minä istun ja katson merta, joka on maan kiertävä sormus, ikuinen lupaus siitä, että sitä pitkin voi lähteä kulkemaan.

 

Minäkin haluan lähteä.

Viime ajat ovat olleet raskaita. 

Eivä musertavia mutta painavia silti.

Uskoisin sen välittyneen tännekin.

On paljon sanottavaa mutta en tiedä miten sen kaiken sanoa.

En vain tiedä.

Kaikkien omien kysymysten, ajatusten ja tunteiden rinnalla on niin paljon enemmän. Tarinoita jotka ovat tosia, tapahtumia joita ei voi muuttaa eikä editoida, ja silti olen ollut aivan hirvittävän käpertynyt sisäänpäin.

 

Mutta iltaisin kun koti hiljenee minä mietin mistä kirjoittaisin jos vain uskaltaisin, mistä itse haluaisin lukea.

Haluaisin kirjoittaa täysin vapaasti kirjoista ilman pelkoa siitä, että joku ehkä loukkaantuu. (Haluaisin lukea edes yhden kirjan, katsoa yhden elokuvan ja jakson ilman että mietin mitä siitä haluaisin kirjoittaa, ilman aina mielessä lymyävää punakynää.) Haluaisin kirjoittaa aina vain rakkaudesta, avoimesti ja mitään salaamatta. Seksistä ja sodista. Vanhemmuudesta ja feminismistä.

On aiheita joita varon henkilökohtaisista syistä ja aiheita joihin omat tietoni ja sivistykseni eivät vain riitä, joista toiset kirjoittavat paremmin ja laajemmin. Ja aiheita jotka vaatisivat syvempää perehtymistä kuin mihin minusta juuri nyt on. 

Ja aiheita joita säästän kirjoihin joita aion jatkossakin vielä kirjoittaa.

 

Tuntuu, että sanani liikkuvat sykleissä. On aika omille tarinoille, ja aika toisille.

Olen tämän kevään ollut niin syvällä ensimmäisissä, että kosketus toisiin on nyt kadoksissa.

Ja valehtelisin jos väittäisin ettenkö miettisi sitäkin että täällä on keskustelu hiljentynyt. Jostain se kertoo. Minusta, teistä, tästä alustasta, kaikesta. 

 

Siksi on aika muutokselle. Sille jota olen miettinyt säännöllisen epäsäännöllisesti jo vuoden, ääneen ja salaa. On oltava paikka jossa minä uskallan sanoa kaiken juuri niin kuin ajattelen. 

Kun keksin missä se on, minä kerron.

Mutta satun olemaan ärsyttävän tunteellinen ja nostalgiaan taipuva, kaipaan jo nyt tätä paikkaa vaikken tunne sitä enää samalla tavalla omakseni. Olen kirjoittanut tänne niin kauan, näihin vuosiin mahtuu niin paljon, tänne on heijastunut minun kuvani, hyvässä ja pahassa.

Mutta silti tiedän, että on aika.

Ja keskityn Tua Harnon sanoihin, tuohon lohdulliseen ajatukseen maailmaa kiertävästä sormuksesta, lupauksesta että aina voi lähteä ja löytää jotain mitä ei ehkä ole edes tiennyt etsivänsä.

 

 

Share

Pages