Aion pitää hetken tauon.

Kirjoittaa kirjani, katsoa ja kuvata, jotten unohtaisi.

Keskittyä pikkuiseen joka ihmettelee mansikoita ja kaiken vihreyttä silmät valtavan suurina, keskittyä hengittämiseen veden äärellä, nukkumiseen, autolla ajamiseen pölyisellä maantiellä.

Lukea ja antaa luetun jäädä (vain) mieleen.

Katsotaan myöhemmin miten tämä blogi jatkuu, jos jatkuu, täällä vai ehkä jossain muualla.

Juuri nyt kesä tuntuu jatkuvan loputtomiin. 

(photo- carissa gallo)

On tiettyjä toistuvia elementtejä. Esimerkiksi meri, ja suljettu huone, jossa on ikkuna. On koteja, joissa kielletään puhe, ja koteja, joissa kielletään musiikki. On äitejä, jotka toivovat pojastaan enemmän kuin poika voi koskaan olla.

Joskus me kaikki erehdymme toivomaan, että rakastettumme tekisi meidät onnellisiksi, mutta kauheinta on, kun vaadimme sitä lapsiltamme.

Luulen, että tämä tarina alkaa naisesta, joka teki nuo molemmat virheet.

On Frida, on Fridan isä Raimo ja Raimon isä Poju.

Frida tapaa Emilin, rakastuu ja alkaa kertoa elämänsä ja sukunsa tarinaa, itselleen ja Emilille. Samalla heidän suhteestaan muodostuu rihmastoinen peili menneisiin aikoihin, toisiin tarinoihin.

Toiset ovat lähteneet, toiset jääneet, eikä Frida lakkaa kysymästä miksi juuri lähteneistä me haluamme tietää.

Tarinan rinnalla kulkee Leonard Cohenin laulut, hetkittäin ehkä turhankin alleviivaten, turhan romantisoidusti, mutta useimmiten kauniisti.

Tua Harnon paljon kehuttu esikoisromaani Ne jotka jäävät on kehujensa arvoinen, ehdottomasti. Kolmen sukupolven tarina liikkuu Helsingistä San Fransiscoon ja New Yorkiin komeasti ja rönsyten, ja silti hallitusti. Vaikka kieli ja kerronta lepattaa (ihanan) levottomasti ja omassa rytmissään (kuten henkilötkin), pysyy se silti ehjänä ja kokonaisena, luo tarinan joka jää mieleen, jonka yllä kertojan epäluotettavuus häilyy.

Se on koskettava olematta pateettinen, rikas ja monisyinen, ja sen kuvat ovat kirkkaita, ja monesti minulle tuli mieleen (rakas ja tärkeä) Kjell Westön Leijat Helsingin yllä.

Kirkkaana, huikaisevan kylmänä talvipäivänä Helsinki hohti nimikkokeltaistaan ja Siristä leikattiin ulos keskosvauva. Herätessään Siri pyysi nähdä lapsen, ja hänet saatettiin vastasyntyneen luo. Kelmeästä norsunluusta tehty lapsi oli taskukamman mittainen. Siri purskahti itkuun, tyttö oli epäinhimillisen kaunis. Vauva pysyi hengissä ja Siri ymmärsi, että olisi äitinä vielä seuraavat kaksikymmentä vuotta.

Romaania olisi voinut vähän tiivistää, varsinkin loppua kohden ponne hieman laski, ja jostain syystä Raimon tarina, hiipivä mielisairaus ja elämän hidas hiipuminen, jäi minulle etäiseksi, enkä ihan tavoittanut siitä sitä koskettavuutta mikä siinä olisi voinut olla.

( Ja toisaalta, loppu onnistui yllättämään, ja oli kaikesta huolimatta kaunis. Itse tosin olisin jättänyt sitaatin pois, lopettanut hienoon omaan lauseeseen.)

Mutta kaiken kaikkiaan hyvä romaani, ja kiinnostava uusi ääni. Sellainen jonka äärellä on rauha. Näin.

Mutta talvella ikäväni kuljettaa minut jään yli Uunisaareen, siellä olen yksin.

On Uunisaaren ranta ja minä mietin, että tämän vuoksi rakastan merta. Vaikka edessä on vielä Suomenlinna, saaristo, kaikki Itämeren etelärantojen maat ja lopulta Tanskan salmet, niin meri jatkuu iäisesti. Minä askellan paljaalta kalliolta toiselle, lumi kantaa askeleet. Minä istun ja katson merta, joka on maan kiertävä sormus, ikuinen lupaus siitä, että sitä pitkin voi lähteä kulkemaan.

Kuten sanottu, katsoin Clairen sivuprofiilia. Jos hän olisi kääntänyt päänsä ja katsonut minua, olisin tiennyt. Silloin hän olisi nähnyt saman kuin minä. Ja juuri sillä hetkellä Claire käänsi päänsä ja katsoi minua. Pidätin hengitystäni, tai paremminkin, vedin henkeä sanoakseni jotain ensimmäisenä. Jotain - en vielä tiennyt mitkä sanat valitsisin - mikä muuttaisi koko elämämme.

Neljä ihmistä ja yksi illallinen amsterdamilaisessa hienostoravintolassa. Kaikki vaikuttaa hetken melko tavanomaiselta, melko onnelliselta. Kunnes sivu sivulta tunnelma ja sävyt alkavat muuttua, eikä mikään ole siltä miltä näyttää.

Herman Koch rakentaa puistattavan tarinan hienosti takaumien kautta. Illallinen on yhdistelmä dekkaria jota ei voi laskea käsistään sekä puhdasoppista teatteria, draamaa, jossa on viisi, hallittua näytöstä. 

Keski-ikäisten veljesten ja heidän vaimojen ilta ravintolassa kulminoituu heidän lastensa tekemään kauheaan rikokseen, joka sitten onkin vain jäävuoren huippu. Tarina ja sen henkilöt ovat kaikesta (kauheudestaan) huolimatta arkisia ja inhimillisiä, ja ehkä juuri siksi niin pelottavia.

Näin minä yritän kertoa tästä lyhyillä lauseilla koska parempaan en nyt pysty. Mieli on kirjan jäljiltä yhä hieman pökerryksissä. Se on hieno romaani mutta. Lopulta siitä jäi kuitenkin hieman ontto, kylmä olo. Samanlainen kuin silloin kun aamulla lukee lehdestä jotain kauheaa ja se myllertää mielessä vielä illallakin, vaikka ei oikeastaan haluaisi. 

(Ehkäpä melkein kaikki ovat tämän jo lukeneet, kertokaa jos! Tunnistatteko tuon jälkimaun?)

The Great Gatsby on yksi hienoimmista romaaneista jonka tiedän. Surullinen, haikea, välkehtivä ja lumoava.

Pidän myös kovasti vuonna 1974 tehdystä elokuvasta, Robert Redfordista ja Mia Farrowsta. Ja kovasti myös odotin tätä uusinta, Baz Luhrmanin versiota. Ja hieno se on, ihmeellinen ja kiihkeä, mutta myös kovin pinnallinen; niin visuaaliseksi ilotulitukseksi tehty että varsinainen tarina, traaginen valheiden kerrostuma, kipeä nuoruus ja rakkaus, jäävät makean hattaran alle. Näyttelijät sopivat rooleihin mutta ovat samalla kovin ennalta-arvattavia, ja läpisävelletty elokuva tuntuu hetkittäin vain pauhaavan kohti väistämätöntä loppua. Vauhti on kiihdyttävä, taivaita hipova, mutta Gatsbyn, Daisyn ja Carrawayn herkimmät sävyt jäävät taka-alalle.

Mutta onneksi kirjan voi lukea aina uudestaan. Neljännenkin kerran.

Kuka sinä edes olet. Työskentelet sahalla. Katselet taivasta. Ammuit koiran vaikka et olisi halunnut. Ja kuka minä olen, minä en tiedä, ehkä sinä voisit kertoa minulle.

Minä rakastan sinua jo nyt. Ei sellaista vain voi sanoa.

On hautovankuuma heinäkuu vuonna 1938 kun Iida tapaa Eliaksen sillalla. 

Paljon myöhemmin Viljami tapaa Iidan siskon Edlan joka on astunut ovesta ulos vaikka askel ei enää kanna eikä mielikään ole kirkas niin kuin joskus.

Rauhassa ja kauniisti kaikken tarinat nivoutuvat yhteen, ja rakentuu pieni suuri romaani rakkaudesta ja sodasta, salaisuudesta ja ajasta jonka kulun voi joskus rikkoa.

Tunnistaisin Inka Nousiaisen kielen tuhannen joukosta. Se on niin kirkas ja vakaa, kaunis ja lähellä.

Edla on matkalla maisemaan. Hän tuntee maiseman hyvin, sen miten tiet ja polut kaartuvat, missä oja on kuiva tai liejuinen. Joskus Edla käy maahan makaamaan ja painaa korvansa sitä vasten, on kuulevinaan solinan mullan alla. Edla kulkee ojien yli, kiveltä toiselle, näkee pöllön lentävän, löytää punaisen lumpeen. Iltaisin omassa sängyssään Edla lepää kuin jonkun toisen paikalla, kadottaa ruumiinsa hämärään. Edla ei osaa olla talossa, hän tuntee siellä outoa suruai.

Minä tunsin sen lukiessani myös, tuon oudon surun joka tulee kaukaa mutta ihan liki. Nousiainen kirjoittaa suurista tunteista ja vavisuttavista hetkistä mutta ei sorru pateettisuuteen. Vaikka tämä on ehdottomasti Iidan tarina, rikkoo Nousiainen sen sävyn (joka on samalla tavalla sininen kuin kirjan kansi) tehokkaasti toisenlaisella äänellä, Viljamilla, jonka itsekkäässä haahuiluissa on jotain kovin lempeää ja tuttua.

Olisin ehkä jättänyt muutaman päästäisen ja linnun ja kasvin pois, karsinut ihan aavistuksen sitä naiviutta joka Iidan äänestä ja dialogista kuulsi, mutta ne ovat vain pieniä asioita. Tämä on hieno romaani, jolla on poikkeuksellisen kaunis nimi ja kansi, Satu Ketolan suunnittelema.

Ja vielä kerran, se kieli. Se on vain ihmeellisen kaunista.

Pöly leijuu hopeisena pilvenä Edla ympärillä, ja kaikki on kevyttä, surukin, sen voi puhaltaa ilmaan ja se sataa kimaltaen alas. Edla annostelee pulveria kuin surua, vähän kerrassaan, niin sen kestää. Ja vuodet vaihtuvat toisiin ilman että Edla vanhenee päivääkään.

Lopuksi ihmetys. Monessa blogissa on tästä jo kirjoitetttu ja lähes yhtä monessa todettu ettei Inka Nousiainen ole entuudestaan tuttu. Jos näin on, lukekaa vaikka Arvaa ketä ajattelen tai Seitti tai Kaksi kevättä.