Äidin toive

sivulauseita

Äiti on joutunut mun takia kestämään ehkä vähän turhan paljon.

Mutta se on mun äiti. Ehkä äitien kuuluu.

Palkitun Miesten vuoro - dokumentin ohjaajan Joonas Berghällin uusin elokuva Äidin toive kertoo kymmenen tarinaa äidin rakkaudesta.

Tai ainakin pyrkii siihen.

 

Tämä oli nyt jälleen sarjassa hieman hämmentäviä kokemuksia.

Varmasti kansainvälisille markkinoille tähtäävä elokuva on kerronnaltaan hyvin kaunis, ympäri maailmaa upeissa ja karuissa kohteissa kuvattu. Punaisena lankana kulkevat ne pelot, toiveet, kivut ja ilot joita äitiys tuo mukanaan. 

Yksi äideistä on astronautti. Hän kommunikoi lapsensa kanssa avaruudesta lähettämillään videoilla. Puhe on näennäisen reipasta ja iloista mutta silmistä välittyy valtava ikävä. Toinen on odottanut kolmetoista vuotta syyttömän poikansa vapautumista elinkautisesta vankeustuomiosta. Kolmas on ollut kuljettajana auto-onnettomuudessa joka on vienyt oman lapsen hengen.

Tarinat ovat surullisia ja rankkoja, osa hyvinkin toiveikkaita ja sydämellisiä. Äidin rakkaus kun on voima jollaista ei ole toista. Se kantaa läpi asioiden joista on mahdoton kuvitella selviävänsä, se pitää hengissä silloin kun maailma musertaa alleen.

Mutta. Jotain hyvin tärkeää tästä puuttui. Se saattaa johtua siitä että odotukseni olivat todella, siis todella, korkealla. Jo pelkkä traileri sai minut itkemään. Mutta ei se ollut ainoa syy. Läpi elokuvan minulla oli tunne että katson ja kuuntelen tarinoita jotka kaikesta tärkeydestään ja syvyydestään huolimatta jäivät pintatasolle. Olisin halunnut tietää enemmän, paljon enemmän. Miksi, mitä sitten?

Tarinat olivat pelkkiä välähdyksiä elämästä, ja niiden varassa jäin kaikesta huolimatta hieman ulkopuoliseksi. Jos ja kun katsotte elokuvan, kuulette nuo tarinat, ymmärrätte miksi minua vähän hävettää tunnustaa, etten itkenyt kertaakaan, vain muutaman kerran liikutuin.

Se on hyvin hämmentävää, koska katsoessani äsken trailerin uudestaan minä itkin jälleen.

Ehkä ajatukseni voisi kiteyttää siihen, että ohjaajalla ja käsikirjoittajilla on ollut käsissään loistava idea, josta he ovat halunneet pitää kiinni, senkin uhalla että tarinoita on ollut liikaa. Olisi kiinnostava tietää millainen elokuvasta olisi tullut, jos kymmenen äidin sijaan olisikin ollut viisi tai kuusi joihin olisi paneuduttu tarkemmin, syvemmin. Esimerkiksi itselleni ehkä kaikista kiinnostavin, Etelä-Afrikkalaisessa hökkelikylässä elävän nuoren äidin ja hänen tyttärensä elämä kuitattiin muutamalla lyhyellä otoksella, vailla mitään kerrontaa siitä keitä he ovat. Lapsen uskomattoman suloisuuden ja äidin lämmön, ja karun slummin välinen ristiriita jätti mieleen kymmeniä ajatuksia ja kysymyksiä joihin ei koskaan vastattu.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin. Elokuva ei missään nimessä ollut huono, vain liian pinnallinen ja varovainen. Se on harmi, koska aineksia parempaan olisi ehdottomasti ollut.

 

(Elokuvan virallinen ensi-ilta on 16.10)

Share

Kommentit

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Sama fiilis jäi eilisestä Bio Rexin näytöksestä. Hieno elokuva, mutta moni kohta kuitattiin tosi nopeasti. Ei ollut aikaa kertoa enemmän, kun saman tien jo vaihdettiin maata ja manteretta. Jotenkin miestenvuorossa tahti ei tuntunut näin nopealta vaikka vähintään yhtä montaa miestä siinäkin haastateltiin. Pidin kuitenkin siitä, että "jatko-osassa", naisten kohdalla, melko samanlainen aiheen käsittelytapa päivitettiin sillä, että leffa skaalattiinkin Suomen sijaan käsittämään koko maapallo. :)

Helmi K
sivulauseita

Samassa näytöksessä oltiin :)

Mun täytyy tunnustaa etten ole nähnyt Miesten vuoroa, mutta aion kyllä katsoa sen nyt pian. Tuo jatko-osan päivitys on hauska ajatus, noinhan se varmasti on.

Toisaalta siksikin, että olen ymmärtänyt että Miesten vuoroa kehuttiin juuri siitä miten se onnistui murtamaan ihmisten pinnan, kertomaan jotain hyvin erityistä ja syystä. Tässä esim. se suomalainen tarina oli järkyttävyydestään ja tytön rohkeudesta huolimatta minusta melkein jopa tarkoitushakuista, että nyt itkekää. Kauhea sanoa mutta siltä se tuntui.

Eiksjoo
(pikkuseikkoja)

Heh, ymmärrän. Miesten vuorossa idea toimi niin hyvin, koska yleensä tuppisuut suomalaismiehet saatiin avautumaan tunteistaan. Se, että se tapahtui saunan lauteilla, teki siitä vielä entistä aidompaa :)

Helmi K
sivulauseita

Hassua, mutta jotenkin helpottavaa etten ole yksin näiden ajatusteni kanssa. 

Tuo liika yrittäminen on hyvä pointti, ja varmaan osittain johtui myös edeltäjän suuresta suosiosta. Katsonkin sen, ja palaan asiaan :)

Julia Thurén
Toimitus

Mulla jäi täysin samat fiilikset siitä. Jotenkin leffan fokus oli kadoksissa. Yritetäänkö tässä tiristellä katsojan kyyneliä voivottelemalla naisten asemaa vai kertoa äitiyden onnesta vai mitä? Sitä paitsi ei kai äitiys ole mitenkään niin kamalan melankolista, eihän? (Heheh, täällä kirjoittelee tuleva äiti.)

Ehkä päällimmäinen ongelma oli se, että 10 tarinaa oli vain liikaa. Esim. se portugalilainen äippä jäi täysin pintapuoliseksi, samoin etelä-afrikkalainen. Osasta tuli semmonen fiilis, että mitä toi niinku ees tekee tässä. Ei yltänyt mitenkään Miesten vuoron tasolle.

Helmi K
sivulauseita

Totta. Ohjaajahan itse puhui kymmenestä toiveesta ja pelosta jota hänen äidillä oli hänen suhteensa, ja ne hän sitten kertoi leffassa. Mutta mun mielestä ne olisi voinut ihan sanallisestikin avata. Varsinkin kun hän sanoi että jokaisella on selkeä yhteys YK:n ihmisoikeusjulistukseen. Toisaalta, sanoi myös sen että tarinan/tarinoiden fokus oli ollut kateissa monta vuotta ja itse leffakin vei yli viisi vuotta. 

No, en tiedä. Paljon oli hyvää mutta kovin hataraa myös.

Kommentoi