Ajo

sivulauseita

Ajattelin sitä mitä minulla olisi voinut olla ja Vilma tiesi mitä minä ajattelin, tavallaan pahinta oli juuri se. Suru oli aina vain yhden ihmisen oma ja työntyi sen takia kahden ihmisen väliin, olivat he sitten kuinka läheisiä tahansa.

Juha Itkonen hämmentää minua. Tai ei varsinaisesti Itkonen itse, vaan hänen kirjansa. Kauan sitten minä hurmaannuin täysin hänen esikoisromaanistaan Myöhempien aikojen pyhiä, ja pidin myös paljon sitä seuranneesta romaanista (sen nimestä huolimatta) Anna minun rakastaa enemmän. Mutta sitten tuli Kohti joka jätti minut lähes täysin ulkopuolelle. Ja sen jälkeen vielä pari, joista Hetken hohtavaa valoa aloitin, mutta en päässyt kovin pitkälle. Olin jo oikeastaan luovuttanut, ajattelin että sinne meni, joskus olit tärkeä mutta nyt kävi näin, ei voi mitään, ei kuitenkaan muistella pahalla. Kunnes sitten, kaikesta huolimatta, aloin lukemaan tätä Ajoa, ja tunnistin taas juuri sen Itkosen jonka aikoinaan löysin.

Vittu. Voi vittu Pii, haista vittu. Sinä tarvitset etäisyyttä, minä ajattelin. Sinähän sinne olet lähdössä, minut sinä jätät tänne. Olisin voinut ottaa veitsen telineestä ja lyödä sen hänen kylkeensä, hän seisoi siinä yhteisessä keittiössämme vesilasi kädessään ja katsoi minua vakavasti ja surullisesti ja puhui minulle kuin lapselle. Hän oli juuri tullut lenkiltä, hikipisaroita putoili hänen hiuksistaan parketille, aiemmin hän ei ollut urheillut ikinä mutta oli äkkiä alkanut vimmatusti lenkkeillä. Pii oli sekaisin, ajattelin nyt ja poljin kahvimukin rikki kenkäni alla, Pii on vähintään yhtä sekaisin kuin minä ja minähän todella olin, tässä minä olin, leikkipuistossa Münchenissa Piin ainoan lapsen kanssa eikä Pii edes tiennyt missä me olimme. Sekaisin. Mutta ainakin minä olin meistä kahdesta rehellisempi; toisin kuin Pii en edes yrittänyt esittää olevani ennallani.

On kaksi päätarinaa: poikansa menettänyt Heljä 1960-luvulla ja nykypäivän Aino, kaksi naista ja äitiä kenet suru ja menetys ovat ajaneet pois raiteiltaan. Heillä on myös miehet, mutta Ajo on näiden naisten tarina, heidän äänillään kerrottu. 

Itkonen liikkuu taitavasti ajasta ja paikasta toiseen, antaa ymmärtää että tarinat ja henkilöt liittyvät yhteen, kuljettaa kerrontaa varmasti ja sujuvasti. Leikkauspisteitä alkaa muotoutua pikkuhiljaa, ja samalla vahvistuu tunne siitä että kertojaan ei ehkä aivan voi luottaa, että jotain on vielä tulossa.

Minulle kirkkaimpana piirtyi Aino, hänen surunsa ja epävarmuutensa, kaikki se kaipaus ja kipu. Läpi kirjan Itkonen tavoittaa hienosti vanhemmuuden säikeet, hyvässä ja pahassa, sen hetken jossa äidin ja lapsen katseet kohtaavat ja kumpikin näkee toisistaan enemmän, kaiken ehkä, silloinkin kun ei haluaisi. Heljä on myös kiinnostava, mutta jäi hieman, ainakin minulle, uskonnollisen kehyksen varjoon. 

Olisin kyllä tiivistänyt (mikä yllätys!) kokonaisuutta aika reippaastikin, muutaman sivuhenkilön olisin poistanut kokonaan, mutta tarinan ydin, näiden naisten sisin olemus, surun räjäyttävä voima, se liikutti, paljon, lopussa itkin, ja tunsin miten nämä tarinat jäivät minuun. Varsinkin Ainon ja Aarnen kummallinen matka, pakahduttava yhteneväisyys ja rakkaus.

Ajattelin miten seitsemän vuotta sitten Kätilöopistolla olin pidellyt häntä rintani päällä ja yrittänyt silloin kuvitella itseni tällaisessa tilanteessa, selittämässä hänelle maailmaa. Silloin se oli tuntunut käsittämättömän kaukaiselta, mutta tässä minä nyt olin, Berliinin muurilla oman poikani kanssa, hän kuunteli minua valppaasti niin kuin aina ja ymmärsi kaiken mitä hänelle sanoin. Se oli kummallista eikä sitten kuitenkaan ollut. 

...

...ajattelin sitä mahdollisuutta että kaikki kaikesta huolimatta menisi hyvin, Aarneen ei jäisi pysyviä jälkiä, lopulta häneen välittyi sekä minusta että Piistä kuitenkin rakkaus, jota me molemmat häntä kohtaan tunsimme. Hän kasvaisi. Hän unohtaisi. Hänen elämänsä oli hänen omansa, hän ajatuksensa olivat, hänen tunteensa; se mitä minä mahdollisesti tunsin ei lopulta pystynyt tuhoamaan häntä.

Jotenkin tämän romaanin kohdalla tunsin kirkkaana sen mistä minulla on aikaisemmin ollut vain vahva aavistus. Äidiksi tulo on muuttanut sitä miten luen, miten lukemani koen. Tämä on tavallaan ihan itsestäänselvyys, eikä kuitenkaan ole, ja se liittyy jotenkin siihen mihin kaikista vähiten osasin tai ymmärsin lapsen saadessani valmistautua; että lapsi on kokoajan, kaikkialla, aina mukana vaikka olisi missä. Tuntuu mielettömän mahtavalta lukea jonkun toisen hienosti kuvaamana omia tunteita ja ajatuksia, niitä tajunnan räjäyttäviä oivalluksia, hyviä ja pahoja, jotka lapsi tuo tullessaan. Ja luulenpa että lapsen kasvaessa tämä vaan voimistuu, tämä tunne siitä että lapsen mukana maailma laajenee joka hetki, ja miten kaunista ja pelottavaa se on. Ja miten arvokasta aika on, kaikki aika.

Takaisin alkuun. Takaisin sunnuntai-iltapäiviin, pitkiin, laiskoihin ja kiireettömiin - rakkauden alku on tällaisia iltapäiviä, jotka myöhemmin katoavat kokonaan. Tulee töitä. Tulee harrastuksia. Tulee uusia ihmisiä, tapaamisia jotka tuntuvat tärkeämmiltä. Iltapäivät vähenevät. Ja sitten tulee lapsia ja aika muuttaa lopullisesti muotoaan, samanlaista aikaa kuin ennen ei enää ollenkaan edes ole.

 

 

 

Share

Kommentoi