Alice doesn't live here anymore

sivulauseita

 

Katsoin eilen pitkästä aikaa yksin elokuvan, Richard Glatzerin ja Wash Westmorelandin ohjaaman Still Alice.

Se oli oikein hyvä, tärkeästä asiasta kertova, hienosti näytelty ja koskettava, mutta samalla sellainen tyylipuhdas Hollywood-elokuva Alzheimerin taudista, itse sairaudesta ja sairastumisesta. Varakkaiden, kauniiden ja älykkäiden ihmisten varovainen ja sileä tarina mielen murtumisesta, ihmisen hiipumisesta jonnekin hämärään ja senkin taakse.

Elokuva perustuu Lisa Genovan upeaan, samannimiseen romaaniin, jonka luin vuosia sitten ollessani töissä kirjakaupassa. Luin kirjan yhden työpäivän aikana (kyllä, sellaista tapahtui usein). Romaanin ihmeellisyys ja musertavuus perustui kerrontatekniikkaan jossa tarina kerrottiin muistisairaan itsensä silmin. Hienoin ja hirvein kohtaus oli se, jossa yliopiston professorina työskentelevä Alice saapuu luentosaliin, istuu opiskelijoiden joukkoon ja odottaa luennon alkavan. Vähitellen lukija alkaa oivaltaa että Alicen itsensä pitäisi pitää tuo luento mutta hän ei muista sitä. Hän vain istuu, odottaa ja ihmettelee. Lukija voi tuntea yhtä aikaa hänen kanssaan, mutta silti enemmän tietäen, miten aika ja maailma liukuu joka päivä kauemmas hänen ulottuviltaan. Tällaisia pienillä yksityiskohdilla hitaasti rakentuvaa koskettavuutta ja arjen kauheutta elokuva ei onnistunut tavoittamaan, ei ainakaan yhtä hyvin.

Julianne Moore oli pääosassa todella hyvä, ainahan hän on. Kiinnostava oli myös nuorinta tytärtä esittävä Kristen Stewart, josta en ole oikein päässyt selvyyteen. Koska Twilight-maailma on minulle täysin tuntematon, on hän hiipinyt tietoisuuteeni jotenkin vaivihkaa, salaa, Into the Wildin ja On the Roadin kaltaisten helmien kautta, ja viimeistään nyt olen varma että pidän hänestä, tuosta kovasta herkkyydestä, vaativasta katseesta ja alati hieman jännittyneestä ruumiinkielestä. Seuraavaksi katselulistalla onkin Clouds of Sils Maria.

Mutta se mitä jäin elokuvan jälkeen eniten miettimään, jälleen kerran, oli se miten eri tavalla minä nykyään, äitinä, katson elokuvia. Koska enemmän kuin Alicen nerokkaan mielen sammumista, minä surin sitä että hän joutui hetken kantamaan tietoa siitä että on siirtänyt sairauden myös omalle lapselleen, että hänen takiaan hänen esikoistyttärensä kohtaa saman kauheuden. Ja miten loppuvaiheessa oli Alicen silmistä nähtävissä samanlaista hämmennystä ja hätää kuin pienellä lapsella jolta kysytään toistamiseen jotain mihin hän ei osaa vastata, kun häneltä vaaditaan jotain mihin hän ei pysty, kun hän on itse ymmärryksen ja epätietoisuuden rajalla, pystynkö minä tuohon vai en, en tiedä, auta minua, auta. Ja miten äiti on tässä, aina tässä, ja sitten ei enää olekaan.

Sydän särkyy. Mutta ei vain tämän elokuvan takia, vaan ihan kaiken. Niin väliaikaista tämä on, elämä.

Share

Kommentit

MM
Maijan matkassa

Oh, minäkin katsoin elokuvan muutama viikko sitten ja pidin siitä. Vaikka se olikin varovainen ja sileä kuten sanoit. Mutta en tiennytkään, että tarina on saatavilla myös kirjana! Ihanaa! Minun täytyy hankkia se käsiini. Kertomasi perusteella luulen, että pitäisin siitä. Mutta ennen kaikkea minä aloin juuri haluta töihin kirjakauppaan! 

Helmi K
sivulauseita

Ehdottomasti! Mulla kirjan lukemisesta on jo niin monta vuotta että tavallaan nämä kaksi olivat ihan erilliset, mutta kirjan tunnelma on jäänyt mieleen, just se näkökulma. Se on ollut varmasti todella vaikea toteuttaa mutta myös sen arvoinen.

Kirjakaupassa työskentelyssä on puolensa, mutta itse menisin nyt mieluummin kirjastoon, olisi varmaan vielä parempi lukurauha :D

Kommentoi