Bosco: Ylitys

sivulauseita

Olen usein miettinyt miltä tuntuu juosta todella lujaa. Olla maailman nopein. Tai edes kymmenen parhaan joukossa. Ettei sen lähemmäksi lentämistä voi ihminen päästä. Miten uskomattoman hyvältä sen on tunnuttava. Ja miten yksinäiseltä.

Manuela Boscon omaelämäkerrallinen kirja Ylitys kertoo juuri siitä. Millaista on sen nopeuden tavoittelu, miten lähellä sitä lentoa voi päästä ja millaisella voimalla sieltä jostain, huipulta, voi pudota. Monta kertaa. Ja millaisia voimia vaatii nousta takaisin ylös. Bosco kirjoittaa selkeästi ja rehellisesti, turhia kikkailematta. Hän kuvaa tuoksuja ja ääniä, ihmisiä ja askeleita, hyppyjä ja venytyksiä, äärimmilleen treenatun kehon liikkeitä ja ääriviivoja joiden sisällä levoton mieli ja ruumis yrittävät paitsi tulla maailman nopeimmaksi, myös kasvaa aikuiseksi, muuksikin kuin isän, valmentajansa, vahvaksi tytöksi, guerrieraksi.

Isän kuolema on varmaankin toiminut jonkinlaisena sysäyksenä kirjan kirjoitamiselle, sellaisella vimmalla Bosco purkaa tunteitaan, surujaan, muistojaan, ajatuksiaan ja kokemuksiaan isästään, sisiliaisesta miehestä joka rakastui suomalaiseen naiseen, oli hyvä isä ja ankara valmentaja, mutta jonka ääni oli aina vähän liian kova, sävyt liian tummat ja tahto liian ehdoton. 

Koska yksilöurheilu on minusta aina ollut kiehtovaa, koin Ylityksen harjoittelua, juoksun rytmiä, yksinäisyyttä ja aitojuoksun armottomuutta kuvaavat osiot parhaiksi. Kaikesta runsaudestaan  huolimatta kuvaukset isästä, italialaisista sukulaisista ja myös isän kuolemasta jäivät jotenkin etäisiksi. Päiväkirjamaisiksi. Enemmän kirjoittajalle itselleen tärkeiksi. Varsinkin loppua kohden kirja olisi vaatinut (yllätys, yllätys) tiivistämistä. Ja jälleen kerran kustannustoimittaja olisi voinut olla tarkempi. Esim. Onnistunutta juoksua voi kuvata muullakin adjektiivilla kuin räjähtävä ja laihaa ihmistä muutenkin kuin enkelimäisin lapaluin. 

Kirja oli siis hieman epätasainen, mutta pidin sen rehellisyydestä ja suoruudesta, sellaisesta kirkkaasta äänestä joka syntyy kun kirjoittaja uskaltaa päästää irti. Ja jälleen kerran jään miettimään sitä, miksi toisten pää kestää kaikki ne paineet ja toisten ei, miksi toiset jaksavat nousta vielä yhden kerran ja senkin jälkeen, miksi toiset pystyvät juoksemaan vieläkin nopeammin? Ja miten jokaisessa, joka on joskus, edes hetken aikaa ollut omassa lajissaan ja sarjassaan maailman paras, ja ennen kaikkea nopein, on jotain poikkeuksellisen ihmeellistä.

ps. Jos haluatte lukea Täydellisen urheilijaelämäkerran, lukekaa Andre Agassin Open. Jos sen ei tietäisi olevan totta, sitä ei uskoisi.

Share

Kommentit

Minna J.
Oisko tulta?

Jälleen on täsmälleen samaa mieltä, nyt tuosta Agassista. Ja urheilijaelämänkerrat ei todellakaan ole "mun juttu". Tätä en ole vielä lukenut, ehkä luen joskus kun tulee sopiva hetki.

Helmi K
sivulauseita

Nyt odotan Patrik Sjöbergin elämäkerran suomennosta, on kuulema Agassin veroinen.

Kommentoi