Ehdottoman ruumiillista

sivulauseita

Olen poikkeuksellisen tietoinen omasta kehostani, voimistani, niiden rajallisuudesta.

Kannan, siirrän, pakkaan, korjaan, siivoan ja väsyn.

Haalin villapaitoja ja huiveja suojakseni.

Tunnen öisin otsan ja poskien takana painetta kuin rumpujen jyskettä.

Katson peilistä hyvin kalpeita kasvoja. Tekee mieli mennä piiloon.

 

 

Kaiken kurjuuden keskellä olen myös aika onnellinen. Koska kun maailma tuntuu pistävän vastaan on ihmeellistä huomata että kaikki sen kuin jatkuu vaan ja hyvä niin. Mikään ei tähän lopu, ei nyt.

Täytyy herätä ja niistää, tehdä lisää hakemuksia ja korjata tekstejä, hengittää ja katsoa silmiin, halata ja suudella.

Ja lukea.

Koska vain siten pääsee pakoon sitä mitä nyt milloinkin haluaa. Kuivureita, kysymyksiä, puheluita, pölyä tai pyykkejä.

 

Lukeminen on hienostunutta aistillisuutta, joka aiheuttaa riippuvuutta. Sen synnyttämät aistimukset ovat ehdottoman ruumiillisia. Näin on paitsi fiktion myös tietokirjallisuuden laita. Ihminen voi olla näennäisesti liikkumaton lukiessaan ja silti uusien ajatusten virta aiheuttaa hänessä ruumiillista levottomuutta ja suloista, melkein tuskallista kiihtymystä.

 

Sirpa Kähkönen on kolumnissaan jonkin hyvin oleellisen äärellä.

Näennäisesti liikkumaton. Ruumiillinen levottomuus. Suloinen, melkein tuskallinen kiihtymys.

 

Juuri tuolta minusta on tuntunut jo pitkään.

Omat sanat ja lauseet ja kuvat sekoittuvat toisiin, jo kirjoitettuihin, mieli on yhtä myllerrystä. Kiepun jotain kohti, pakotan itseni pitämään silmät auki, olemaan kiljumatta. Jälkikäteen minä tiedän mistä tässä kaikessa on kysymys mutta en vielä. Se liittyy käsikirjoituksen vaiheisiin, erääseen kirjaan, hieman houreisiin uniin, lähestyvään syntymäpäivään, jatkuvaan liikkeellä olemiseen, haluun pysyä ihan paikoillaan.

Ehkä myös vanhenemiseen koska minä löydän koneelta kuvia, vuosien takaa, Afrikasta, Töölöstä ja Kaivopuistosta, olen niin nuori ja eloisa ja onnellinen, en kenenkään äiti enkä haluakaan olla, se on hurjaa, nyt peittojen alla, silmät kurtussa kuin satavuotiaalla, litrakaupalla sitruunateetä, vajoan vähän itsesääliin vaikka syytä ei oe, juuri äskenhän ajattelin olevani nytkin onnellinen.

Olenhan minä. Vähän kuluneempi ja hullumpi vain. 

Pehmeämpi, joku sanoi, enkä vielä tiedä mitä siitäkään ajatella.

 

Share

Kommentit

saarah
visual diary

<3

Hienosti kuvailtu. Taas.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos. Taas.

(Sun paketti on matkalla mutta hitaasti koska, no, kaikki tämä.)

Kommentoi