En kestä, en halua, en suostu, en tykkää, en osaa

sivulauseita

Aloitin tämän blogin reilut kolme vuotta sitten, kaksi viikkoa ennen kuin sain tietää olevani raskaana. Päätin silloin etten kirjoittaisi lapsesta tai äitiydestäni tänne paljoakaan, koska koin sen olevan liian henkilökohtainen aihe. Olen sittemmin kyllä pyörtänyt puheeni (ja kirjoittanut monesta muustakin aiheesta joista en tuolloin alussa olisi voinut kuvitellakaan), vaikkakin kirjoitukseni ovat liikkuneet aika yleisellä tasolla rakkaudesta ja vaistoista, kertoneet enemmän hyvin pienistä mutta tunteen tasolla suurista hetkistä, kuin ihan arjesta jota elämme.

Mutta. 

Siinä missä lapsen ensimmäinen vuosi oli lähinnä ihmetystä, väsymystä, onnea ja hormoneja ja toinen vuosi varovaista opettelua ja sen tajuamista että se lapsi on ihan oikeasti oma, erillinen yksilö ja ihminen, on tämä kolmas alati syvenvää rakkautta, haasteita, vääntöä, riemua, raivoa ja sen opettelun laittamista käytäntöön.

Olemme saapuneet vaiheeseen jonka luulin koittaneen viime syksynä, mutta se olikin vain jotain lempeää alkusoittoa. (Ja ehkä taas vuoden päästä sanon samaa näistä kuukausista...)

Tyttö on nyt kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta, ja hänen päivittäiset ja suurimmat, hyvin suuret, huolensa, kiukkunsa ja turhautumisensa liittyvät hiuspinneihin, sukkiin, housujen ja paitojen ryppyihin, maton asentoon, tyynyihin, kirjojen sivuihin, eteisessä oleviin kenkiin ja niiden pukemiseen, radion ääneen, vesilaseihin, ruokapöytään ja hihoihin, ihan_mihin_tai_kenen_tahansa_hihoihin.

Hän ei kestä, ei halua, ei suostu, ei tykkää, ei osaa.

 

Hän osaa vaikka mitä, eikä häntä koskaan (kop kop) harmita syödä, nostaa pyykkejä, juosta, tanssia, keinua, laulaa, leikkiä piilosta, lähteä kylään, mennä nukkumaan tai herätä.

Minä rakastan häntä yli kaiken mutta hetkittäin hän ajaa minut hulluksi. Tai, minä annan hänen ajaa itseni hulluksi, ja se vaikuttaa kaikkeen. Omaan jaksamiseen, työpäiviin, iltoihin ja itsetuntoon.

Jostain luin, että uhmaikäisen lapsen kanssa eläminen laittaa aikuisen joka päivä vastakkain oman keskeneräisyytensä kanssa. Niinpä. Jokaisen kiukun ja raivon ja itkun edessä minä jossain vaiheessa, tavalla tai toisella, huomaan sen miten paljon minulla on itsestäni opittavaa. Miksi kestän niin huonosti itkua ja miksi itse niin usein puran mitä tahansa tunteita itkemällä, miksi ahdistun heti kun huomaan ettei minulla ole tilanteessa mitään kontrollia, miksi taannun niin nopeasti ja usein lapsen tasolle? Miksi se oma keskeneräisyys on niin vaikea myöntää? Varsinkin kun tietää että sen myöntäminen on ensimmäinen askel ymmärtämiselle, ja ihan sen arjen konkreettisellekin helpottumiselle.

Kiinnostavia, tärkeitä ja vaikeita kysymyksiä joista osaan tiedän vastauksen koska olen käynyt niitä perinpohjin läpi elämäni muillakin osa-alueilla, mutta joiden kanssa minun on silti tehtävä yhä töitä, nyt vielä enemmän koska ne heijastuvat suoraan tähän pieneen ihmiseen joka koko olemuksellaan yrittää hahmottaa ja löytää paikkansa tässä perheessä ja maailmassa.

Ja joskus minä saan itseni kiinni ajattelusta etten ole kovin hyvä äiti, itkettää ja turhauttaa, tekee mieli paiskoa ovia ja huutaa.

En kestä, en halua, en suostu, en tykkää, en osaa.

Että näin. Onko siis ihme että tämä aika tuntuu (varsinkin minulle) kovin haastavalta. Meitä on tässä kaksi hurjaa kamppailemassa samojen asioiden äärellä, erona on vain noin kolmekymmentä vuotta ikää, kokemusta, työkaluja, hahmottamista ja omien rajojen asettamista ja miettimistä.

Huomaankin, että samoin kuin suhtautumistani itseeni ja työhöni, on minun pohdittava, rakennettava ja opeteltava myös äitiyttäni. Joka päivä. Jaksettava ja osattava, oltava rauhallinen ja johdonmukainen, mutta myös armollinen. Yksinkertaisesti odotettava ja vaadittava vähemmän.

Tuskin tulen koskaan olemaan valmis, mutta edessä väistämättä olevan matkan voi tehdä monella tavalla. Voi raivota ja itkeä, tai voi tanssia ja nauraa. Tai sitten löytää tasapainon näiden kahden väliltä.

Sitä kohti. 

 

Share

Kommentit

SannaAnni
NytKu

En halua masentaa, mutta sitä kohti minä olen edelleen menossa, kun esikoistyttäreni täyttää kohta 16:) Yritän onnitella itseäni, että kyllä tässä on pakko olla tarttunut jotain syvää viisauttakin mukaan. Kiitos oivaltavasta kirjoituksesta!

Helmi K
sivulauseita

Hah, juuri tähän olen yrittänyt valmistautua :) Ja kiitos, tuntuu että jokaisesta pienestäkin oivalluksesta on (pakko olla) jotain hyötyä.

Kommentoi