Everybody's got a hungry heart

sivulauseita

Ensimmäistä kertaa viikkoihin minä herään ennen lasta.

Ihmeellinen tunne.

Avaan silmät ja kuuntelen hiljaisuutta, katson hetken verhojen välistä lankeavaa harmaata valoa, ajattelen edessä olevaa päivää, suunnittelen mistä aloitan, muistan mistä aloitan.

Koska perjantaina minä saatoin keksiä vastauksen kysymykseeni. Ihan vain siksi että rohkaisin mieleni ja kerroin toiselle kirjastani. Kerroin ihmisistä ja heidän tarinoistaan, kivuista joita kantavat mukanaan. Kerroin rakkaudesta joka ei sovi raameihin eikä sääntöihin, sellaisesta joka syntyy yhdestä katseesta, hipaisusta, ja vastaa hetken ajan kaikkeen, koska sellaistakin tapahtuu. Eikä se kestä sellaisena loputtomiin, aina tulee uusia kysymyksiä, ja usein silläkin on hintansa, mutta silti sitä tapahtuu koska sellaista rakkaus on, täydellisen hurjaa.

Ja niin minä palaan taas siihen, rakkauteen. Se on kieppunut mielessäni koko viikonlopun ja elämän. Tietenkin. 

Mietin miten vahvoiksi ja haavoittuvaisiksi se meidät tekee, avaramielisiksi ja umpisokeiksi, hulluiksikin. Miten me tarraudumme siihen, sen jäänteisiin, kuin nääntyvä eläin vielä silloinkin kun se on jo mennyt koska ilman sitä ei tiedä kuka on, ei heti, ei ehkä pitkään aikaan.

 

Ja koska yhä on hiljaista minä mietin pieniä juttuja, irrallisia, sanoja vain. Nimeä Josephine. En tiedä miksi, en vielä.

Ja vielä hetken sitä rakkautta koska muistan miten sydämeni särkyi kerran ja toisen kerran vielä pahemmin. Kaksi kertaa, se ei ole paljon mutta silti, minä tulin kyllä ehjäksi jälleen mutta en samaksi.

 

Ja sitten, peiton kahinaa, pienet askeleet lattiaa vasten, tömps tömps tömps, huomenta äiti, lämmin tuhina vasten olkaani.

Hän vetää minut ylös vuoteesta, perässään keittiöön, pyytää vettä ja kun hän seisoo keskellä huonetta juoden ahnaasti minä teen niin kuin olen viime viikkoina opetellut tekemään: luen runon, ehkä kaksi. Täältä sen opin mutta vaihdoin illan aamuksi koska iltaisin olen vain niin väsynyt.

 

Lattia täynnä sinun jalkojesi jälkiä

pienet äänet ovat pysähtyneet ilmaan:

      voidepurkin avaaminen, käden ääni poskea vasten.

Pitkän hiljaisuuden aikana asiat menettävät nimensä

ei ole rajaa siinä, missä joku loppuu ja toinen alkaa,

kaikki on käsi kädessä toisensa kanssa.

    Sitten valo alkaa jälleen virrata lampusta,

astiat kilisevät keititössä.

Sanon sinun nimesi.

 

 

Kommentit

Noo (Ei varmistettu)

Hui, miten kaunis runo. Kylmät väreet menivät.

Helmi K
sivulauseita

Eikö! Kai Nieminen on loistava. 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.