Huomenna voi tapahtua mitä tahansa

sivulauseita

Laiskan pääsiäisen aikana mielessäni takoi jokin josta en päässyt eroon. 

Keinuin pienen kanssa, söin pastaa, luin Sadie Jonesia, nukuin päiväunia, ostin mustavalkoiset tossut, jätin pyykit ja ikkunat pesemättä, join viiniä, oli hyvä olla, mutta silti.

Mikä ihme tekee minun elämästäni niin suojattua, niin ihmeellistä, että tämä tällainen pilvissä, onnessa ja laiskoissa päivissä kelluminen olisi jokin pysyvä olotila? Miksi juuri minä olen näin onnekas? Miten kauan tämä tällainen voi jatkua kun huomenna voi tapahtua mitä tahansa?

Kysymykseni tuntuivat yhtä aikaa ahdistavilta, oleellisilta ja pakollisilta.

Luulen niiden syntyneen kahdesta tekijästä.

Tästä kuvasta.

Hän luuli kameraa aseeksi joten hän nosti pienet kätensä ilmaan, antautumisen merkiksi.

Turkkilaisen valokuvaajan, Osman Sagirlin, syyrialaiselta pakolaisleiriltä ottama kuva on järkyttävä. Neljävuotias syyrialainen tyttö on elänyt koko elämänsä sodan keskellä, hän ei tiedä muusta. Hän on neljävuotias, ja viattomuus on kadonnut. Toisin kuin sotakuvissa yleensä, tästä puuttuu kaikki väkivalta, mutta se on täynnä surua, pelkoa ja historiaa. Se on sota. 

En pääse yli noista silmistä, tuosta katseesta.

Hän on kuitenkin elossa. Syyrian sodassa on vuodesta 2011 alken kuollut yli 10000 lasta. Melkein 6 miljoonaa elää epäinhimillisissä olosuhteissa.

Ilman tarkistamista en edes muista miksi ja milloin sota alkoi.

Tytön katseen alla omasta olosta ja elämästä tulee kovin pientä, kovin turvallista. Hän on nähnyt enemmän kauhua kun minä tulen koskaan näkemään.

Jos ja kun huomenna voi tapahtua mitä tahansa, on tapahduttava myös hyviä asioita. Pakko. Ei vain minulle, kaikille, tuolle tytölle.

Huomaan jääväni kuvan alle, kaikki sanani tuntuvat turhilta. 

Miten helvetissä minä selitän tällaisen kuvan omalle tytölleni kun hän kasvaa? Mitä minä sanon?

En tiedä.

Paitsi sen että niin kauan kuin on huominen on myös toivoa. 

En tiedä kuinka paljon siihen mennessä on ehtinyt tapahtua, voiko hän vielä silloin uskoa sanani, mutta toivon. Sen tärkeämpää tehtävää ei meillä ole. 

 

Ja tuli toinenkin ajatus joka limittyi tähän.

Katsoin televisiosta norjalaisen rikoskirjailijan, Karin Fossumin, haastattelua. Hän sanoi olevansa joka ilta kiitollinen siitä että on selvinnyt yhdestä päivästä ehjänä ja elossa. Että hänellä on kaikki hyvin. Se, jos mikä, on ihmeellistä. Koska mikään, mikään, ei ole itsestäänselvää. Minkä takia jokin niistä pahoista asioista mitä tapahtuu kokoajan ei tapahtuisi myös minulle?

Ei minkään takia. Joten teen samoin. Laitan jälleen kerran murheeni ja huoleni perspektiiviin, otan onneni vastaan, jaan siitä muille, teen kaiken sen mitä voin. Oli se sitten pientä tai suurta. Ja teen sen kaiken noiden silmien alla. Ne eivät jätä minua rauhaan. 

 

Share

Kommentit

Laura T.
Missä olet Laura?

Istun kahvilassa enkä pysty nyt lukemaan tätä loppuun. Silmät on täynnä vettä.

Kiitos Helmi tästä, tämä on tärkeää.

Helmi K
sivulauseita

Tiedän tunteen. Mä katsoin tuota kuvaa monena iltana ja se jotenkin ympäröi mut. Tuo katse on ihan uskomaton. Kuin myös todellisuus sen takana. Tärkeää on, mutta miten siihen jotenkin pääsisi käsiksi, kiinni, en tiedä.

Törmäsin juuri itsekin tuohon kuvaan. Olen töissä Unicefilla ja sen kautta törmäsin myös videoon jossa pientä syyrialaista tyttöä haastateltiin kaksi vuotta sitten ja nyt uudelleen. Ekassa videossa hän on toiveikas, että kyllä tämä tästä, nyt kuvatussa videossa taas menettänyt toivonsa kokonaan. 

Uskomatonta miten sota pystyy jatkumaan noin kauan muuttumattomana. 

Helmi K
sivulauseita

Tiedän että tämä kuulostaa jotenkin niin laimealta, mutta Kiitos että olet Unicefilla töissä. 

Jotenkin just nuo lapset, kun niiden ei pitäisi edes ymmärtää sanaa toivo, niiden pitäisi vain saada olla kietoutuneina siihen, olla se. 

No juuri niin, hyvin sanottu! Jos yhtään lohduttaa niin pelkästään meidän järjestö on saanut psykososiaalista apua yli 800 000 lapselle. Mutta tietenkin niin kauan kuin tilanne jatkuu niin lapsia syntyy vaan lisää, ja vielä se ajatus minkälaisia aikuisia heistä vielä kasvaa, ei kokonaisia ainakaan.. :(

 

Mia K.
Voi taivas

Mä olen tehnyt tiettyjä asioita näissä puitteissa, mitä mulla on. Otin selvää keräyksistä, joita vietiin suoraan paikanpäälle. Mutta, on niin voimaton olo! Sitten menin vain kirkkoon, ja olin hiljaa. 

Koko H.
Ruskeat Tytöt

Tämä oli tärkeä postaus. Sodissa ei ole mitään järkeä. Niiden ainoa funktio on viedä lapsuuksia.

Mulle tuli tästä muisto mieleen: jo ihan tosi pienenä, alle kouluikäisenä, mun isä näytti salaa äidiltä mulle sellaisia isoja vuoden lehtikuva -kirjoja, ja niistä tshernobylin tuhoja, aidsiin kuolevia ihmisiä, länsi-afrikan kansanmurhia, balkanin tuhoja. se oli samaan aikaan ihan kamalaa ja kuitenkin tosi tärkeän tuntuista, koska mun isä aina kertoi, ketä ne ihmiset oli (en tiedä, ehkä se vaan keksi päästä jotain tyyppejä, mutta teki niistä kuitenkin inhimillisiä olentoja), mitä siellä niiden maissa tapahtui ja miten ei koskaan saa unohtaa, miten sattumanvaraista tämä kaikki on.

Helmi K
sivulauseita

Ei ole ei. Ja järjetöntä sekin miltä tuntuu näistä ajatuksista ja tunteista kirjoittaa, samaan aikaan tosi tärkeältä ja silti niin pieneltä ja surkealta raapustelulta. Että onhan nämä jo sanottu. En tiedä.

Tuo sun muisto on tärkeä, ja luulenpa että se on saanut aikaan paljon hyvää. Siis kun sinua kuuntelee ja lukee, sun mieltä ja sydäntä. Sulla on ollut viisas isä.

kirsikkainen

Tärkeä kirjoitus ehdottomasti!

Nämä kuvat ja se maailma niiden takana on aina pysäyttäneet mut, mutta silti ei ole osannut mihinkään ryhtyä, omat teot tuntuu melko piiperrykseltä. Toisella puolella maailmaa asuttuani jopa tietyllä tapaa kovetin itseni, koska riittämättömyyden tunne kasvoi liian suureksi.

Mutta toisaalta, tarpeeksi usein kun järkyttävät asiat pysäyttävät ne saattavat vaikuttaa omaan ajatteluun niin, että ryhtyy tekoihin jonkun toisen hyväksi, vaikka pieniinkin..

Anna Vihervaarasta

Tiedän tämän tunteen. Se on kamala. Ja kamalan tärkeä. Se kertoo että välittää ja ymmärtää oman etuoikeutetun asemansa sekä kaiken haurauden.

On niin paljon asioita, joille ei voi tehdä juuri mitään. Mutta toivoa voi aina, välittää voi aina. Ja aina voi myös muistaa oman elämänsä ihanat asiat ja yrittää jakaa onnea ympärilleen, tehdä sen, minkä voi.

Kiitos tästä.

Helmi K
sivulauseita

Noinhan se on. Mutta joskus se, tämä, kaikki on vaan niin hurjan surullista. Mutta ei siinä rypeminen tietenkään auta, täytyy tehdä, sen mitä voi.

Hotelli Hertta (Ei varmistettu)

Toi kuva on jotain ihan käsittämättömän surullista, hirveää.

Vierailija (Ei varmistettu)

Luen blogiasi säännöllisesti, aika usein tippa linssissä, mutta yleensä en jaksa kommentoida, vaikka tekisi mieli sanoakin jotain. Tänään sitten kuitenkin luin tämän, ja myös sen uusimman postauksesi ja tuli sellainen olo, että pitää sanoa jotain. Ehkä ainakin kiitos.

Tämä postaus, se herätti valtavasti kaikenlaista - päällimmäisenä kai muistoja kohtaamisista ihmisten kanssa, jotka on tälläkin hetkellä jossain tuolla keskellä kaikkea tuota, tai paossa yrittäen selvitä päivästä päivään parhaansa mukaan, vaikka tulevaisuus on varastettu. Tosiaan miten sattumanvaraista tämä kaikki on. Ja välillä niin isoa, että sen alle meinaa musertua. Ja sitten kuitenkin on huominen, ihmisen valtava elämänjano, joka saa pakolaisleirinkin muuttumaan pieneksi kaupungiksi, jossa teltan ulkopuolella viljellään kasviksia ja vuokrataan valkoinen limusiini häitä varten. Ja sitten mun tekisi mieli huutaa kaikille maahanmuuttokriitikoille, että menkää hetkeksi katsomaan mistä ne teidän vihaamat muukalaiset tulevat ja miettikää sitten, miksi ei ehkä ihan heti just pääse "normaaliin" suomalaiseen elämään kiinni.

Mutta onneksi on toivo. Tässä palanen sitä http://m.bbc.com/news/magazine-31843501

Kommentoi