huuto pimeään

sivulauseita

Myönnän. Minun tekisi mieli poistaa edellinen postaukseni.

En haluaisi enää koskaan nähdä tuota kuvaa.

Se tuli uniinkin eikä jätä rauhaan.

Se on kauheaa mutta se on myös sotavalokuvien tarkoitus. Pysäyttää, herättää.

Samalla minusta tuntuu että sen julkaiseminen (missä tahansa) on viimeinen pisara ketjussa jossa lapselta on viety pieninkin mahdollisuus puolustaa itseään. Koko maailma katsoo, itkee, ahdistuu ja raivostuu, vannoo että mitta on tullut täyteen. Pojan hiljaisuuden edessä siinä huudossa ja surussa on jotain hyvin tärkeää mutta myös jotain irvokasta.

 

Moni on sanonut ja kirjoittanut siitä miten näitä kuvia ja koskettavia lauseita voi jakaa vaikka tuhat kertaa mutta ei rasisti niiden takia mieltänsä muuta. Tiedän minä sen, mutta tiedän myös sen että en pysty olemaan hiljaa. En pysty. Enkä lopulta edes halua.

Ja tiedän jotain muutakin, sen minkä moni minunkin tekstejäni ja/tai kommenttejani kritisoiva on nostanut esille:

Kyllä, minä elän aika pientä ja kovin suojaisaa elämää. Minä ja perheeni olemme rakastettuja, terveitä ja työllistettyjä. Useimpina päivinä olen onnellinen. Joka päivä olen turvassa. En tiedä sodasta, en hädästä, en juurikaan kuolemasta. Kun minua paleltaa puen lisää vaatteita ylleni, kun minun on nälkä minä syön. Minä murehdin sanoja ja lauseita, näkökulmia ja rakenteita. Kiukuttelen kun lapseni kiukuttelee. Haaveilen isosti ja liikutun helposti koska minulla on aikaa ja tilaa ympärilläni. Koska voin.

Minun ei tarvitse pelätä, taistella ja selviytyä. Joka päivä. Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Minä tiedostan, tiedän ja tunnen kaiken tämän. Ja juuri siksi minä itken yhä uudestaan ja uudestaan tuota pientä poikaa, tyttäreni ikäistä, vielä ihan alussa olevaa. 

Koska minulla on niin jumalattoman paljon ja toisilla ei mitään. 

Tämä epätasa-arvo ajaa minut hulluksi. 

Se kukoistaa kaikkialla maailmassa, myös täällä, ihan lähellä, mutta uskallan silti väittää että mittasuhteet ovat eri. Että oletko sodan, kuoleman ja nälänhädän varjossa kasvava syyrialainen lapsi vai työpaikan menettämisen uhan alla elävä suomalainen aikuinen. Tarkoitus ei ole arvottaa, eikä sanoa kumpi on pahempi, vaan ainoastaan tiedostaa eron olemassaolo.

Ja siksi korostaa sitä että jokainen voi auttaa niillä voimavaroilla mitä itsellään on. Ja jos ei pysty niin ainakin kannustaa toisia auttamaan. Ei pitämään kynsin ja hampain omasta kiinni. Ei tässä ajassa ja maailmassa enää voi samalla tavalla puhua omasta kuin ennen. Tämä maapallo kun on ihan naurettavan pieni.

Ne ketkä tarvitsevat apua, kenellä on hätä, tulevat tänne tai yrittävät päästä tänne, koska täällä heillä on mahdollisuus selvitä hengissä, täällä asiat ovat paljon paremmin kuin siellä mistä he tulevat. Eivät he muuten tulisi. Piste.

 

Haluan sanoa senkin, ettei minulle sillä mitä kirjoitan ja mihin keskusteluihin osallistun ole kysymys (ainoastaan) maahanmuuttomyönteisyyden levittämisestä, rasismin murtamisesta ja ratkaisujen etsimisestä, siitä että yrittäisin saada viisi tai tuhat mielipidettä muuttumaan, vaan myös siitä että yritän itse pysyä järjissäni. Etten minä muserru kaiken tämän järjettömyyden alle.

No, nyt se on sanottu. Sillä tavalla olen itsekäs.

Mutta myös ihan vilpittömästi uskon että mitä enemmän minä kirjoitan ja sanon sitä enemmän ainakin minun on toimittava. Juuri siksi koska minulla on siihen aikaa ja mahdollisuuksia, vähän varaakin. Siksi että minulla on ollut mahdollisuus opiskella, kouluttautua, työllistyä, ottaa selvää ja ajatella. Että siten minä osoitan että ymmärrän oman etuoikeutetun asemani, että arvostan sitä. Etten voi kirjoittaa toista ja tehdä toista. Että ainakin minun on uskottava siihen että muutos on mahdollinen ja tehtävä sen eteen jokainen asia jonka voin. Kirjoittaminen on yksi niistä.

 

Edit 7.9. Poistin edellisen postauksen. Tuntuu, ettei minulla ollut oikeutta julkaista kuvaa sen tärkeydestä huolimatta.

Share

Kommentit

Mummu (Ei varmistettu)

Minulla on kolme lastenlasta. Yksi samanikäinen kuin tuo pieni poika ja kaksi vähän pienempää. Minäkin koen, että on ihan vain sattumaa, että tällä hetkellä he saavat kasvaa ja leikkiä turvallisissa olosuhteissa, herätä uuteen päivään omissa lämpöisissä sängyissään.
Toisin kuin tuo pieni poika, joka tulee minunkin uniini.
Kiitos että toit hänet minun uniini.
Vähintä mitä me voimme tehdä on toimia antamasi linkin kautta.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos paljon kommentistasi. Toivotaan että kaikki apu, pieni ja suuri, löytää perille.

ps. Sen lisäksi että vaikutat ihanalta mummulta pienillesi, on tosi kiva kuulla että täällä on myös eri ikäisiä lukijoita. 

Kommentoi