Joku on nukkunut vuoteessani (eli yhteinen yksinäisyys )

Ladataan...
sivulauseita

Jokainen on varmasti joskus herännyt jostain mistä ei pitäisi, tai herännyt  jonkun vierestä kenen vierestä ei pitäisi.  Tai minä ainakin olen. Mutta ikinä en ole herännyt niin etten tunnistaisi sitä kuka vieressäni nukkuu. Ajatus on hieman ahdistava, mutta kutkuttava. Avaisi silmänsä ja vieressä olisi vieraat kasvot. Vieraat kädet. Vieras lämpö. Omassa sängyssä. Omassa kodissa.  Mitä sitä sitten tekisi?

Kristiina Lähteen romaanissa Joku on nukkunut vuoteessani Rosa herää juuri niin. Ja pian tuo vieras mies asettuu taloksi. Tarina liikkuu absurdin ja toden, sadun ja arjen välimaastossa, kepeästi ja huumoria unohtamatta, mutta samalla viiltävän vakavana. Se näyttää miten suureksi voi yksinäisyys kasvaa, miten pitkään sen voi yhdessä jakaa ja miten pitkään voi kuka tahansa meistä huojua kuin unen ja valveen rajalla ja silti elää joka päivä, herätä, käydä töissä, syödä ja nukkua. Ja miltä siitä havahtuminen tuntuu. Tunnelma on välillä miltei dekkarimainen, eikä kirjaa halua laskea käsistään. Ainoastaan loppua olisi voinut hieman tiivistää, muuten kieli soljuu ja tarina rakentuu varmoin vedoin.

Suosittelen. Ihan kaikille. Runoilijana tunnetun Lähteen ensimmäinen romaani on tarinankerronnan ja kielenhallinnan taidonnäyte, tiukasti tässä ajassa kiinni ja kuin salaa satujen ajattomuuden tavoittaen. Se tuo mieleen Marguerite Duras'n ja Raija Siekkisen. Molempia rakastan.  Ja jonkun muun jota en nyt saa päähäni. Kertokaa jos olette lukeneet. Tai jos ette, lukekaa ja kertokaa sitten.

 

"Kauan sitten, toisessa elämässä, Onni tapasi naisen ensmmäisen kerran. Sillon, ja vain vähän aikaa, he olivat aivan kaksin maailmassa.

En ole koskaan nähnyt merta, Onni sanoi.

Minä vien sinut rantaan, nainen sanoi.

Nainen otti askeleen, Onni toisen. Nainen sulki silmänsä tuuleen, Onni perässä. Siinä he tanssivat toistensa peilikuvina, kunnes merestä hyökkäsi korkea ja nopea aalto, joka kastoi molempien kengät ja lahkeet. Yhtaikaa he vetivät henkeä, yhtaikaa purskahtivat nauruun, yhtaikaa takertuivat toisiinsa ja väittivät rakastavansa.

He muuttivat pääväylän varrelle, harmaaseen rivitaloon, jonka nurkkalaudat ja ikkunanpuitteet hohtivat valkoisina, ja pelakuut, pelakuut!

Kun tuuli myöhemmin nousi, yhtaikaa he irrottivat otteensa, eikä se tehnyt kipeää."

Share

Kommentoi

Ladataan...