On kahdenlaisia äitejä: niitä, joiden lapset nukkuvat ja niitä, joiden eivät nuku

sivulauseita

 

Ensin vauva vain nukkuu ja sitten se ei nuku enää. Tämä on mysteeri. Miksi se lakkasi nukkumasta öisin, hän kun ajatteli, että tämä on helppoa, ja ihmetteli miksi kaikki valittavat väsymystä. Nyt hän tietää paremmin.

Yö yön perään hän vaeltaa huoneesta toiseen, kanniskelee naama vääristyneenä huutavaa vauvaa, ajattelee että ihan pian heittää sen seinään, tai itsensä tai molemmat parvekkeelta alas, mutta kesken askeleen tapahtuu aina yhtä ennakoimaton ihme: hiljaisuus. Vauva nukkuu hänen sylissään suloista, tuhisevaa, viatonta unta, kuin mikään ei koskaan olisi huonosti ollutkaan. Sitten hän rakastaa sitä taas enemmän kuin mitään muuta.

 

 

(Myös) otsikko on lainaus Ina Westmanin esikoisromaanista Syliin.

Se on todella, todella tosi lause. Jokainen äiti tunnistaisi heti, mistä puhuttiin.

Lauseessa sekä sen taustalla olevassa ajatuksessa piilee Westmanin romaanin ydin ja arvo. Hän kirjoittaa äitiydestä tunnistettavasti, rehellisesti ja koruttomasti. Piirtyy kuva naisista jotka ovat niin väsyneitä että on ihme että sydän yhä lyö. Naisista jotka haaveilevat vuosikausia äitiydestä mutta törmäävät siihen jo raskauden alkumetreillä kuin betoniseinään. Naisista jotka jäävät odotetun, suunnitellun ja toivotun alle.

Ja rakkaudesta. Sormet, varpaat, keuhkot, vatsan, sydämen ja mielen lävistävästä rakkaudesta.

 

Ensimmäinen lapsi oli vaikein. Se oli vaikein kaikin tavoin, ihme että he jäivät henkiin, sen jälkeen lapsia alkoi vain tulla ilman, että hän oikein edes muisti tai tiesi miten. Helposti eivät tulleet nekään ja viimeiseen synnytykseen hän meinasi kuolla, mutta se oli sen arvoista. Se oli ehdottomasti sen arvoista. Sen jälkeen Ville ilmoitti, että nyt riitti. Lapsia oli neljä, se sai riittää, hän halusi pitää vaimonsa hengissä. Pahin synnytystrauma oli sittenkin Villellä. Hän itse unohti kaiken, kun sai vauvan lopulta ensimmäistä kertaa syliin ja rinnalle, siihen tuli addiktio. Adan jälkeen hän suri pitkään sitä, että Ada oli viimeinen, vaikka lapsia oli kaikkialla ja hän melkein sekosi väsymykseen.

 

Minä en unohtanut mitään, eikä minulle tullut addiktiota. Ja minun raskauteni ja synnytykseni meni hyvin ja minun vauvani nukkui ja söi hyvin ja minulla oli kotona ja lähellä paljon apua. Mutta minä pelkäsin, olin varma, että kuolen synnytykseen ja sitten minä pelkäsin vaikka mitä ja tuli myös aika kun lapsi nukkui vähän tai huonosti ja vähän ja huonosti. Oli kesä, lapsi puolivuotias, ja muutaman viikon, ehkä kuukauden, ajan olin aivan varma että tulen hulluksi. En unohda sitä ikinä.

Mutta toki aika pehmentää, keventää. Oliko se nyt niin kauheaa, minä silti joskus ajattelen. Oli se, mutta ikuista se ei ollut. Ja sen arvoista, ehdottomasti sen arvoista. Kun lapsi syyskuussa täytti kolme minä ajattelin (ensimmäistä kertaa) että ehkä minä vielä joskus pystyn siihen uudestaan. Ehkä. 

 

Jokainen nainen kokee raskauden, synnytyksen ja äitiyden omalla tavallaan, riippumatta siitä miten mikäkin on sujunut. Westman kuvaa kirjassaan niitä vaikeimpia ja pahimpia tapauksia. Naistenklinikan osastoa numero 42, keskenmenoja ja tappavan hitaita ja jopa tappavia raskauksia, masennusta ja pakokauhua, yksinäisyyttä ja pelkoa, mutta äitiys on hurja matka silloinkin kun kaikki menee hyvin.

Ja oli tilanne mikä tahansa, ei mikään, ei mikään, ole niin tärkeää kuin uni. 

Jokainen äiti tunnistaisi heti, mistä puhuttiin.

Maailman, joka on valvomisesta pelkkää seittiä, lopulta täysin harmaa, viiltävä ja humiseva, ja jossa on silti ympäri vuorokauden huomioitava jonkun toisen, niin pienen ja täydellisesti sinusta riippuvaisen ihmisen koko elämä.

Pidettävä lapsi elossa, joka päivä ja joka yö, vaikka itse jaksaa hädintuskin hengittää.

(Sinä, joka ehkä luet tätä kun olet valvonut kaksi, neljä, seitsemän, kymmenen, kaksikymmentäkolme yötä ja/tai päivää ja tuntuu siltä ettet jaksa enää yhtään yötä, päivää, tuntia tai minuuttia, pyydä apua, kerro asiasta, perheelle, neuvolassa, lääkärissä, ystävälle. Hitto, laita vaikka minulle viesti. Se saattaa tuntua liian vaikealta, mahdottomalta jopa, ehkä sinua hävettää, itkettää, ahdistaa ja pelottaa, ajattelet olevasi epäonnistunut, huono, paska äiti mutta sinä olet vain väsynyt, liian väsynyt, ja sen ääneen sanominen saattaa olla tärkein asia minkä elämässäsi teet.)

Kuten varmasti huomaatte, tämä on teemaltaan ja sanomaltaan ehdottoman tärkeä ja todenmukainen kirja, ja siksi minun on hieman vaikea arvioida sitä romaanina, tarkastella sen puhtaan kaunokirjallisia aineksia, mutta koska tämä kuitenkin on romaani, niin täytyyhän minun.

Westmanin vahvuus kirjoittajana tulee parhaiten esille luvuissa joissa teksti on sisäistä monologia, tajunnanvirtaa ja tunnetta, ja romaanin olisi minun mielestäni voinut myös rakentaa vain sen varaan. Luottaa siihen vahvaan, kirkkaaseen ja hengittävään rytmiin ja ääneen joka niissä on valloillaan. Koska se ääni, toisin kuin jotkin muut osiot kirjassa, kertoo jotain uutta, jotain hyvin paljasta, jotain sellaista äitiydestä ja naiseudesta jota ei tosiaan joka päivä (tai vuosi) pääse lukemaan.

Kaipasin myös vähän laajempaa vanhemmuuden, ts. isyyden, kuvausta mutta toisaalta, tämähän on naiseuden ja siksi äitiyden kertomus, ja sellaisena toimii varmasti kiinnostavana ikkunana myös miehille, siihen millaisen fyysisen ja henkisen myrskyn läpi niin moni nainen tämän asian tiimoilta kulkee.

Paikoitellen romaani myös keskittyy vähän turhiinkin juonikuvioihin, ajallisiin siirtymiin ja aavistuksen kuluneisiin huomioihin mm. suomenruotsalaisuudesta, lapsettomista naisista ja siitä isyydestä, jotka ovat nekin ihan moitteettomasti kirjoitettuja mutta rikkovat sen toisen äänen luomaa kiinnostavaa pohjaa ja syvää instensiteettiä.

Mutta se pohja on kuitenkin se, joka kirjasta jää käteen, ja mieleen ja sydämeen. Ja siltä pohjalta on hyvä (sekä tämän esikoiskirjailijan että jokaisen äidin) ponnistaa.

 

Joten: tämä on kirja, jonka haluan jakaa, jonka täytyy ehdottomasti jatkaa matkaansa seuraaville lukijoille, eikä jäädä ainoastaan minun hyllyyni. Eli:

kirjoita kommenttilaatikkoon (10.5 mennessä) ajatuksesi äitiydestä, isyydestä, lapsista, raskaudesta, synnytyksestä, lapsettomuudesta, rakkaudesta tai ihan mistä tahansa mitä tämä teksti (tai tuleva äitienpäivä) sinussa herättää, niin saatat saada kirjan itsellesi. 

 

 

Share

Kommentit

Dunn (Ei varmistettu)

Kirja alkoi heti kiinnostaa. Omat lapset ovat olleet niitä hyväunisia, mutta monta vaihetta on meidänkin matkallemme mahtunut. Kaikki empatiani on valvomaan joutuvien vanhempien puolella!

Meerii (Ei varmistettu)

Kirjoitin tuon kirjan nimen jo heti ylös, kun aloin postausta lukemaan.
Meille sattui haastavampi vauva. En osannut ollenkaan kuvitella, miten niin seesteisestä raskausajasta elämä voi yhtäkkiä muuttua täydeksi helvetiksi vauvan syntymän myötä. Jo heti laitoksella alkoi huuto, joka laantui vasta neljän kuukauden kuluttua. Koliikkivauvasta kuoriutui haastava ja vahvatahtoinen taapero. Hyvin vaikea alku jätti niin pahat jäljet, että vieläkin olen koko ajan vähän hälytystilassa. Viimeinen vuosi on ollut eämäni raskainta aikaa. Lähipiiristä en ole löytänyt vertaistukea, mutta blogimaailmasta kyllä. Onneksi! Tunnen huonoa omaatuontoa, kun koen lapseni usein niin rasittavaksi ja taakaksi :/ Yritän kuitenkin aina puhua hänelle( ja hänestä) kauniisti. Jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi! Ehkäpä tämä elämä vielä helpottuu ajan myötä!

Papris
Odotusta ja opiskelua

Voih, tää vois olla mun kirjoittama. Ihana kuulla että en ole ainut, joka on vieläkin esikoisen kanssa vähän hälytystilassa hankalan alun takia. 

T-100
(G)ROUND ZERO

Minä olen hoitotyön ammattilainen ja jäänyt äitiysvapailleni työstä raskaana olevien äitien, vastasyntyneiden ja pikkulasten kanssa tehtävästä hyvin intensiiisestä työstä.

Yllätyin kuinka epäammattimainen olenkaan suhteessa vauvaani. Se yllätti etenkin positiivisesti; olenkin ensisijaisesti äiti tälle kuopukselleni, en kaiken tietävä ammattilainen. Lasteni ikäero on kuusi vuotta, joten esikoisen vauva-aikakin oli yhtä kultareunaista muistoa vain. Olen ollut melko avutonkin välillä, omasta mielestäni siis. Olen miettinyt mitä ammatti-minäni missäkin tilanteessa neuvoisi ja ohjaisi. Ja päässäni on säksättänyt pelkkää tyhjää.

Suurin huolenaiheeni raskauden edetessä oli etenkin vauvan unirytmi tai emnemminkin unirytmittömyys - vauvathan nukkuvat juuri silloin kun se heille parhaiten sopii. Minä nautin suunnattomasti kunnon yöunista ja siedän hyvin huonosti alle kahdeksan tunnin yhtäjaksoisia yöunia.

Vaan unohdinpa sen, että hormonit ovat myös kaikessa hyvässäkin ns. douppia shittiä. Viisi viikkoa vauvan kanssa ja minä olen järjissäni! Vaikka vauva haluaa syödä melko tarkalleen kolmen tunnin välein öisin ja kakkaa itsensä korviaan myöten juuri öisin. Ja sen sijaan, että olisin hajalla yöherätyksiin, olenkin tavattoman kiitollinen. Minun vauvallani ei ole koliikkia, kovin suuria vatsavaivoja eikä seurustelutarvetta yöaikaan. Vauvani haluaa vain syödä ja jatkaa sitten uniaan pienen sisäisen kellonsa tahdittamana. Pieni rakas!

Päiviinkin  alkaa muodostua hiljalleen rytmiä, alkuun nukuttiin vain kymmenen minuutin pätkiä sylissä, mistä olin välillä melko hajalla. Melkein ehdin syödä, melkein käydä suihkussa, melkein leikkiä esikoisen kanssa, melkein keittää kahvit. Nyt vauva nukkuu jo parikin tuntia vaunuissaan kerrallaan. Sen sijaan, että olisin siitä hyvilläni olenkin huolissani. Mietin että onkohan vauvalla kaikki hyvin ja käyn kurkistelemassa vaunuihin kymmenen minuutin välein. Ei oo hyvä mitenkään päin!

 

 

 

Karuselli

No kirjoitan väsymyksestä.

Kuten osuvasti laitoit: "Ja oli tilanne mikä tahansa, ei mikään, ei mikään, ole niin tärkeää kuin uni."

Näin on.

Mun on pitänyt kirjoittaa lasten uni- ja nukkumisasioista ties kuinka kauan, mutta en tiedä, koska pystyn. Se väsymys on niin iso möykky.

Jouduin itse kahden pienen kanssa sellaiseen univelkamankeliin, etten oikein ole toennut vieläkään. En, vaikka nyt meillä on myös kolmas, hyvin nukkuva lapsi. Ja hänkin jo sen verran iso, että pahin uupumus on selkeästi takanapäin.

Silti, edelleen, pistän unen kaiken edelle. Aivan kaiken. Vuosia jatkunut surkean vähäinen nukkuminen on ollut ehdottomasti tähänastisen elämäni rankin kokemus.

Hienoa, että Ina on kirjoittanut tämän kirjan. Meni lukulistalle heti kun siitä ekan kerran kuulin.

Helmi K
sivulauseita

Kirjoita pikkuhiljaa, vaikka vain itsellesi, älä mieti lukeeko joku ja mitä siitä ehkä ajattelee, kirjoita jotta möykky häviäisi. Ja nuku yhä vain aina kun voit. Aina. (Niin minäkin teen ja lapsia on yksi joka nukkuu hyvin)

Kolme lasta on mun mielestä jo niin monta että mun silmissä olet melkein supersankari :)

Noo (Ei varmistettu)

Luin tästä jo muualtakin, ehdottomasti listalle.

Ennen lapsia luulin olevani se "Kuinka kasvattaa bebe"-vanhempi, mutta sitten esikoinen syntyi monen vuoden toivomisen, yrittämisen ja hoitojen jälkeen. Musta tulikin se perhepetivanhempi. Kuopuksen synnyttyä 9kk sitten en ole nukkunut yhtäkään kokonaista yötä, neljä tuntia on varmaankin maksimi. Torkun kuitenkin imettäessä, päivät ovat välillä parempia ja välillä huonompia.

Huutava unentarve tekee minusta kurjemman äidin. En kuitenkaan kykene luopumaan näistä illan muutamasta tunnista, muutamista minuuteista, kun voin hengittää ja olla hiljaa, olla olematta mitään kenelläkään. Se on vielä tärkeämpää kuin uni, muuten hukkaan itseni ihan kokonaan. Päivällä mulla ei ole yhtäkään hengähdystaukoa, ei yhtäkään, koska kolmevuotias. Päätän kyllä mennä ajoissa nukkumaan. En pysty, koska maailma kirjat rauhallinen ruokailuhetki hiljaisuus.

Et en mä tiedä. Nukkua pitäisi, mutta elää myös.

Karuselli

Tämä on kiinnostava vedenjakaja. Täytyy muistaa, että ihmiset kestävät ja sietävät eri tavoin väsymystä, kovaakin väsymystä. Kaikki eivät sekoa ja hajoa säpäleiksi vaikka väsyttäisi paljonkin.

Mä olen aina vähän ihastellut teitä, jotka väsymyksestä huolimatta pystytte ottamaan edes vähän omaa aikaa iltaisin. Itse en silloin överiväsyneenä vaan enää kyennyt, en mitenkään. Uhrasin oman aikani (ylipäänsä kaiken omani, myös parisuhteen) sille, että sain edes hetken unta. Mitä vain puolesta tunnista unta!

Ja edelleen, jos olen normaalia väsyyneempi, teen sen silmää räpäyttämättä. Jätän kaiken muun ja yritän päästä nukkumaan. Minulle väsymys on ollut vanhemmuuden totaalinen akilleen kantapää.

Helmi K
sivulauseita

"En pysty, koska maailma kirjat rauhallinen ruokailuhetki hiljaisuus."

Vaikka olenkin asettanut unen melkein aina etusijalle, tunnistan myös tämän, täysin. Toisaalta, koska vain yksi lapsi, olen alusta alkaen ollut kaikista lujin siinä että nukun aina, aina aina aina, päiväunet samaan aikaan kun lapsi. Ei olisi ikinä tullut mieleenkään hoitaa jotain pyykkejä, sähköposteja tai tiskejä tuona aikana. Silloin illalla on jaksanut hetken pysyä valveillakin. Tai siis ensimmäisen kahden vuoden aikana, nyt tilanne vähän toinen kun lapsi jo isompi.

Nukkua pitää, mutta elää myös. Sepä se. Ja ehkä myös muistaa ettei elämä, eivät kirjat, maailma ja hiljaiset ruokahetket, puolessa vuodessa katoa, ne vaan pystyy sitten taas kohtaamaan kun on hetken nukkunutkin. <3

SS (Ei varmistettu)

Olen äiditön tytär. Nykyään. Nuorena olimme paita ja peppu, samaa maata. Äiti oli heikompi kuitenkin. Kiltimpi. Minä pidin puolta. Olimme toistemme tuki ja noja. Me kaksi ja muu maailma.

Mutta sitten tuli sairaus, iski mieleen ja kehoon ja tuntemani äiti rapisi silmieni edessä pois. Kävi minua vastaan, näki muttei tunnistanut minuksi, näki vihollisen siinä missä rakkain oli ennen seissyt. Lopulta hänet luonto korjasi pois, ennen aikaansa, ehkä juuri ajoissa, elämänsä ei ollut enää elämää. Helpotus, suunnaton tuska. Tuska menettämisestä, kuoleman aiheuttamasta vai siitä aiemmasta, kumpi lienee lopulta suurempi.

Harkitsen oman perheen perustamista. Mutta sydäntä hyytää: Missä on minun äitini, rakas äitini, joka hieroisi kipeää selkää ja sanoisi, että jaksa vielä vähän ponnistaa? Missä on äitini jos joskus pukeudun valkoiseen? Pelkään, että äitini asuu lopulta siinä uupumuksessa ja pakokauhussa, joka iskee, kun oman lapseni tähän maailmaan ponnistan ja väsymyksestä toisinaan lastani inhoan. Silloin, uskon, äitini menetys on liian liki.

Haluaisin tämän kirjan. Se toivottavasti näyttäisi, että lopen uupunut ja väsynyt voi olla ilman omaa äitiäänkin, ja ettei se ole maailmanloppu. Sellainen kuin pelkään sen olevan. Oma lapsi olisi niin kaivattu. Mutta pelko saa epäröimään. Äiti näkyy silmäkulmasta, mutta kuin lasin takana. Haluaisin voida olla äiti, hyvä äiti, ilman omaani.

Helmi K
sivulauseita

Tuli itku kun luin tämän. 

Toivon sulle ihan hurjasti voimia jaksaa kaipauksesi kanssa, uskoa omaan toiveeseen ja tunteeseen äitiyden mahdollisuudesta. Susta tulee varmasti hyvä äiti. Ja olen varma että sitä sun äitikin toivoisi. Ja uskon (ainakin haluan uskoa) että äitisi asuu lopulta kaikessa siinä hyvässä mitä sussa on.

Tässä kirjassa on myös yksi hyvin aikaisin äidittömäksi jäänyt lapsi, ja hänen tarinansa kosketti todella. Lapsen ikävä äidin syliin on niin suurta.

Kuten sanoin, voimia, ja kiitos kun kirjoitit.

Mummu (Ei varmistettu)

Halusin monta lasta, unelma laulavasta seitsemän lapsen Trappin perheestä eli tulena sisälläni. Olin kahden ainoan lapsen ainoa lapsi aikana jolloin se oli suorastaan kummallista. Ei setiä, tätejä tai serkkuja.
Vihdoin minulla oli tilaisuuteni saada jakaa rakkautta, saada ihana iso perhe. Ja ehkä laulaakin yhdessä.

Toteutin unelmaani ehkä jopa mieheni haaveiden vastaisesti. Oll hän kuitenkin hauskimmassa osuudessa mukana ja saimme kolme kaunista lasta. Olin valmis kantamaan vastuun heistä, vaikka yksin.
Kun se pikkuinen on tullut maailmaan ja makaa vierelläsi, tuntuu ettei maailmassa voi olla suurempaa rakkautta, se rakkaus oli tosiaan tuli sisälläni. Hoitoon vieminen 11-kuukautisena oli kuin käden irti repiminen. Ja kuitenkin niiden 11 kuukauden aikana koko elämä oli mullistunut ja tosiaankin tuonut vastuun uuden ihmisen hengissä pysymisestä.

Nyt olen mummu ja samaa suurta kaiken kattavaa rakkautta tunnen lapsenlasta kohtaan. Vaikka läpi harmaan kiven. Luulen, ainakin ajan kultaamien muistojen myötä, että lapseni olivat kohtuullisen hyviä nukkujia vauvoina. Muistan kyllä ne vieläkin heräämiset kun en tiennyt missä olen, milloin olen imettänyt viimeksi ja kuka oikein olen. Isompana keksivät sata asiaa tekosyynä olla nukkumatta. Puhumattakaan murrosiästä. Se onkin sitten oma tarinsnsa.

Lapsenlapsi nukkuu huonosti. Haluaisin auttaa, mutta tyttären on vaikea päästää irti. Jopa oman terveytensä uhalla hän kantaa vastuutaan. Ottaisin mielelläni pikkuisen meille, että vanhemmat voisivat levätä. Päätös ei kuitenkaan ole minun. Auttaminen ei ole ihan mutkatonta kun sana tulisen rakkauden side sitoo tytärtä ja hänen lastaan.

Ymmärrän selvästi miten nämä omat pikkukääröni muuttivat elämäni, kun vielä edelleen mummuna joskus näen unta vauvasta, jonka olen unohtanut imettää ja paniikissa löydän sen vaatekaapista. Kauhistuneena koettelen sen pulssia ja lämmitän sen pientä kaihtunutta kehoa. Olen järkyttynyt siitä, että saatoin unohtaa. Kunnes herään hikisenä ymmärtämään että olen osuuteni hoitanut, kaikilla on jo oma elämä.

Helmi K
sivulauseita

Suuri kiitos jo nyt kaikille teille kommenteista. Onhan se tiedossa että tämä aihe koskettaa meistä jokaista, ja siihen liittyvät tunteet ovat valtavia ja syviä. Mutta silti, niiden ääneen sanominen/kirjoittaminen on aina yhtä tärkeää ja vaikuttavaa. 

Vau mikä vauva!

Huh mitä kirjoituksia. Tosi paljon syviä tunteita.

-

Mun ensimmäinen lapsi nukkui hyvin ja oli oikeastaan kaikin puolin kliseinen helppo vauva. Toki olin joskus nuutunut, mutta niin elämässä muutenkin. Olin aiemminkin hoitanut nuorta pikkuvelivauvaa samassa taloudessa, oman vauvan hoito oli aika samanlaista ja elämä tavallista. En yhtään yhtynyt sellaisiin "tietysti maailma mullistuu kun vauva syntyy", "tottakai kaikki muuttuu", "sitten et enää ikinä sitä ja tätä ja sen sijaan aina tuota" -kommentteihin. Kyllä elämä vähän muuttui, mutta ihan sillain odotetusti ja kivasti. Äitiyden tunne oli rakkaus ja ilo, negatiivisena vain menettämisen pelko.

Toinen vauva. NYT kaikki muuttui, tajusin että eihän mulla oo kokemusta kahdesta lapsesta. Tämä vauva nukkui kohtalaisesti, heräili usein mutta ei onneksi huutanut. Kuitenkin NYT hyökyi se äitiys, tunteet, vaikeudet. Miten riitän, miten osaan, olenko hyvä, olen kai, enkö vaan huomaa virheitäni, olenko oikeasti tällainen kiukkuhirviö vai olenko "vaan väsynyt", kaikki menee kyllä hyvin, tässä onni on, en vaan silti jaksa.

Ja kun prisman yleisövessan kopissa mietin, että onpa täällä paljon tilaa kun on yksin, tajusin olevani syvällä äitiäitiäiti-suossa. Vauva on 11 kuukautta ja mä alan taas koittaa katsoa kotipihaa pidemmälle.

Helmi K
sivulauseita

Kun ensimmäistä kertaa aloin ajatella mahdollisuutta toisesta lapsesta mietin just tätä, että sittenkö se iskee, että vajoan siihen äitiäitiäiti-suohon, että sitten se todellisuus vasta iskee. Vaikka todellisuuttahan tämäkin on. Mutta kun nämä vuodet, tämän yhden lapsen kanssa, ovat menneet niin hyvin voiko olla mahdollista että niin kävisi myös toisen kanssa vai olisiko se sittenkin liikaa? Toisaalta, sekin on sitten vaan yksi jakso, sinäkin (ja niin moni muu) olet selvinnyt ja näet jo pidemmälle.

(Ja tuo, tässä onni on, en vaan silti jaksa, on uskomattoman tosi ja tärkeä ajatus, varmasti jokaiselle vanhemmalle niin tuttu. Kiitos.)

Tove Janssonin tytär

Lapseni on nyt vähän päälle vuoden. Olen yksinhuoltaja ja ihan helvetin yksinäinen. Mulla on niin paljon univelkaa ja krooninen stressitila, ettei ns. hyvätkään yöt (herätys 1-3krt) auta. Olen aamulla yhtä väsynyt kuin illalla.

Elämä ei ole ollut helppoa ennenkään, mutta olen sentään pysynyt kasassa. Nyt tuntuu lähinnä toivottomalta. Kuin istuisi linnatuomiota ilman tietoa sen pituudesta. Rakastan tietysti. Mutta millä voimilla pyörittää arkea kun on täysin henkisesti ja fyysisesti loppu. Kuten sanottu, jaksaa juuri hengittää.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen. Uskoin aina että asiat järjestyvät. Olen kadottanut sen luottamuksen. Ei elämän pitäisi olla selviytymistaistelua kuukaudesta toiseen. Jos joskus saan elämäni takaisin, aion keksiä tavan auttaa samassa tilanteessa olevia ihmisiä.

En haluaisi olla katkera, mutta kun ihminen pumpataan näin finaaliin, ei jää paljon jäljelle. Jossain on oltava vika, muualla kuin väsyneissä äideissä. Me venytään liikaakin. Jokuhan tämän mahdollistaa.

Mä en valita turhasta, mutta nyt itken kun lapsi kaataa puurolautasen lattialle. Lääkäri tarjoaa mielellään masennusdiagnoosia eikä kuuntele miltä musta tuntuu. Ei masentuneena tunnu miltään. Mua sattuu ihoon pelkkä aurinko.

Helmi K
sivulauseita

Jos keksit yhdenkin tavan jolla sua voisin auttaa niin kerro, helmi.kekkonen@gmail.com

Tai jos haluat vain purkaa, kirjoittaa, raivota. 

Tove Janssonin tytär

Lähetin sulle ehkä kaksikin sähköpostia mutta en oo varma koska ne ei näy jostain syystä lähetetyissä.

Helmi K
sivulauseita

Ei ole tullut. Apua mitä ihmettä? Osoite on kyllä oikea.

Tove Janssonin tytär

Ehkäpä nyt?

Torey
Näissä neliöissä

Äitiys on maailman vaikein, rankin, ja hurjin "työ" ja samalla se antaa kaikkein eniten, sitä rakastaa eikä siitä luopuisi mistään hinnasta. <3

Vaikeaa on ollut. Kahdesti olen polttannut itseni loppuun koska olen yrittänyt pärjätä itse. Nyt olen oppinut, ettei niin tarvitse tehdä! Meidän lapsimäärä on nyt kuitenkin täysi. 4,5v ja 1v1kk ikäiset tyttäremme ovat meille rakkaimmat asiat maailmassa, näin on hyvä. 

Käyn terapiassa viikoittain ja hiljalleen alkaa olla olo, että tästä selvitään. Lapset eivät ole syy ahdistukseeni! Menneisyyden taakkaa on tullut kannettua liian kauan mukana ja elämässä tapahtunut mahtavia, mutta myös pelottavia ja raskaita asioita liian paljon lyhyessä ajassa ja nyt ne täytyy vain käsitellä. Lisäksi lapsiperheen arki väsymyksineen tekee tietysti oman osansa, mutta hoen miehen kanssa sitä, kuinka lapset kasvaa koko ajan ja esikoisen kanssa jo onkin todella helppoa! Kuopus tulee kovaa vauhtia perässä ja vaikka hän nyt roikkuukin minussa kiinni suurimman osan ajasta, kohta hänkin juoksee jo pitkin pihoja. :)

Helmi K
sivulauseita

Mahtavaa että olet hankkinut ja saanut apua!

Lapset eivät varmasti ole syy ahdistukseen, mutta itseäni ja lähipiiriäni katsoessa ei ole kovin vaikea huomata siten miten vanhemmuus räjäyttää meissä auki niin paljon sellaista minkä olemassaolosta ei ole ollut edes tietoinen, kuin myös sellaista minkä on yrittänyt pitää piilossa ja/tai hallittuna, toisilla voimakkaammin kuin toisilla, ja toiset tarvitsevat siihen ammattiapua, toiset eivät, niin kuin toki muissakin asioissa. 

Mä kävin ennen lasta pitkän terapiajakson mikä varmasti toi työkaluja myös äitiyden käsittelyyn, ja olen siitä todella kiitollinen.

Mimosa.
Mimosa

Lyhyesti: äityis on ollut elämäni kääntöpiste. Se on ollut helvetin rankkaa. Hajottanut ja melkein tuhonnut minut. Ja aina jotenkin sitä on räpiköity eteenpäin. Arki on raskasta ja teen suunnitelmia ajalle "sitten kun lapset on isoja" eli öö viiden (?) Vuoden päähän. Huoh. 

kaista (Ei varmistettu)

Ton kirjan maailma ja kaikki nämä kommentit on niin totta. Tottatottatotta. Näytän väsynyttä yläpeukkua.

Mulla on nukkumisen toive kiepsahtanut kääntöpuolekseen, siihen, etten enää osaa nukkua niin paljon kuin voisin silloin kuin voisin vaan varastan omaa aikaa vaikka Lily-blogeissa roikkumiseen, kotitöihin tai keskiyöllä tuleviin telkkariohjelmiin kun pienet nukkuu. Tai töihin, joita jää päivällä rästiin kun pitää käydä vasu-palaverissa tai lähteä ajoissa jonkin harrastuskuskauksen takia, tai kun ei vaan edellisen vähäunisen yön takia ole ajatus kulkenut. Onneksi on silti työnantajia, jotka pitää meitä äitejä töissä, ja siksi julkisesti pitää sanoa että kyllä tässä elämäntilanteessa on ihminen tehokkaimmillaan, luovimmillaan ja empaattisimmillaan (justjoo).

Vanhimpien lasteni ollessa pieniä käytin vielä Mentalwearin Äiti on vähän väsynyt -paitaa, mutta viime vuosina en ole viitsinyt. Siitä tulee sellainen olo, kuin syyttäisin lapsiani siitä että väsyttää.

En mä marttyyri halua olla, koska onhan noi ihmiset ihmeellisintä maailmassa. Näyttäneet mulle sellaisia maailmoja joita en olisi voinut kuvitellakaan -- miltä näyttää ja tuntuu keskoslapsen läpikuultavan hento, nukkainen iho, miltä käsien liikkeet sellaisella ihmisellä, jonka pitäisi vielä kellua lapsivedessä? Ja se oli vasta eka, ja vasta ihan alku, ja ensimmäisestä äitienpäivästä on jo monta vuotta, mutta silti muisto on tuore ja nostaa vedet silmiin.

Ja ehkä siksi niitä, jotka on saanut heti synnytyksessä rinnalle, ei ole raaskinut omaan sänkyynsä nostaakaan nukkumaan. Tai vieroittaa pariin vuoteen. Sit sitä nukkuu vuosikaudet pikku pätkiä ohutta unta, milloin raskaustuntemusten takia, milloin maitoa vuotaen, milloin itkuihin heräillen, milloin tuttina, nallena ja tyynynä. Ja sitä pitää normaalina, ja ihmettelee vain, miksi enimmän osan aikaa jotenkin väsyttää. Tällä hetkellä niin, että mun ja maailman välissä on harso, ja nauran kummallisille asioille.

Tiedän ettei tätä jatku enää monta vuotta ja siksi sitkeästi korvaan unta kofeiinilla. Äitienpäivältänikin toivon pinnallisesti eniten sitä, että mies viimeinkin muistaisi ostaa puuttuvan vauvahelan Kalevala-käätyyni, koska en muuten saa käytetyksi sitä julkisesti. (Noloa myöntää)

Valoa ja varjoa

Minä taidan kuulua niihin onnekkaisiin joiden lapsi nukkuu. Toistaiseksi. Ensimmäiset viikot elettiin nurinpäin jossa päivä oli yö ja yö oli päivä ja väsytti niin pirusti mutta tähän oli asennoiduttu. 

Nyt kun 1,5kk ollaan herätty n kerran max kaksi yössä, niin nuo alun yöelämät tuntuu muistolta. Toki poikamme on vasta reilu kolme kuukautta niin asiat voivat vielä muuttua. ;)

Silti on välillä vähän väsyttävää, koska minulla on ne pelot suuret. Joka aamu herään kiitollisena siitä, että tuo tyyppi itkee tai nauraa. Ihan sama kumpaa mutta kunhan ääntelyyn saa herätä. Ja se on väsyttävääkin olla niin raskaasti aina siitä kiitollinen. Samoin illalla ennen nukkumaanmenoa olla kiitollinen päivästä, että kaikki rakkaat ovat siinä, toivoen ettei pelot käy liian koviksi siitä joutuuko heräämään realistiseen painajaiseen. 

Meidän esikoinen kuoli kohtuuni seitsemännellä kuulla yöllä nukkuessani ja olen joutunut heräämään siihen kylmäävään totuuteen elämän raadollisuudesta. Ja uudesta raskaudesta selvinneenä olen hysteerisesti alkanut pelkäämään nyt kätkytkuolemaa. Mikä on jokaisen vanhemman pelko varmasti.

Öistä tuli sen jälkeen kaikkea muuta kuin täydellinen rentoutuminen joten ne yöheräilyt ei ehkä siksikään haitannut kovasti. Ne olivat vain ehkä helpotuksia minulle. Vaikka olinkin täysin puhki. Ja, vaikka olinkin puhki niin jos ei vauva herättänyt niin minä heräsin tasaisin väliajoin kuuntelemaan, että tuhina käy. Ja meilläkään ei varmastikaan siirrytä omaan huoneeseen kovinkaan äkkiä. Sentään sänky on siirretty niin ettei se ole enää täysin sängyssä kiinni. Sillä huomasin olevani levottomampi silloin.

Onneksi jo nyt elämä muokkaa ja huomaan helpompia kausia nukahtaa. Silloin voin täysillä rakastaa olematta totaalisen väsynyt.

Ja nää silmäpussit. Pakko rakastaa, kun 5vuoden lapsettomuuden jälkeen meillä on vihdoin ivf-hoidolla saatu nyytti kotona elossa❤

Me olemme myös siinä onnellisessa asemassa

Valoa ja varjoa

.. Karkasi..

...Että meillä on suuri tukiverkoso ympärillä.

Jo nyt mummot ja vaarit on vienyt poikaa vaikka vaunuilemaan niin ollaan saatu sitä kuuluisaa omaa aikaa. Ja se on todella tärkeää ja on ollut tärkeää opetella pyytämään apuja.

Ilman sitä ei oltaisi tässä pisteessä muutenkaan.

Väsyttää mutta vaan niin rakastuttaakim ;)

Helmi K
sivulauseita

Edelleen, suuri kiitos näistä kommenteista. Aivan mielettömän vahvoja ja hienoja tyyppejä olette jokainen. Että jaksatte, ja uskallatte myös kertoa siitä jaksamisesta ja sen rajoista ja kaikesta. Kiitos.

maariapaivinen (Ei varmistettu) http://www.maariapaivinen.com/blog

Miten sinä kirjoitatkaan kirjasta ja aiheesta - niin että pakahdun yhtä lailla kuin vasta alkaneesta äitiydestä. Minä en osaa vielä muuta sanoa kuin että olen täynnä niin suurta rakkautta että on vaikea hengittää. Vauvani on helppo, saan nukuttua enemmän kuin etukäteen oletin, mies auttaa, kaikki on vähän väsyneenäkin hyvin. Mutta päällimmäisenä ajatuksena tosiaan on, että olen suorastaan pöllämystynyt rakkauden määrästä.

Helmi K
sivulauseita

Kiitos, taas. 

Ihana rakkaus! Ja olen tosi onnellinen että teillä on kaikki alkanut hyvin, ja vaikka kaikenlaisia aikoja on luonnollisesti edessä niin tuo on vahva ja kaunis pohja sille kaikelle.

Maria Hakkala

Kirja ja sen kuvaukset äitiydestä kiinnostavat kovasti, mutta en tiedä, onko hyvä idea lukea sitä ennen ensimmäisen lapsen syntymää, vai onko tämä nimenomaan se paras aika lukea se. Pidän siitä, että pystyn valmistautumaan äitiyteen realistisesti, sillä (blogi-)maailmassa ollaan nykyään ihan eri tavalla rehellisiä sekä äitiyden haasteista että niistä hyvistä hetkistä, mutta entä jos oletan pahinta enkä voi sitten nauttia parhaasta?

Helmi K
sivulauseita

Mä olen sitä mieltä että ei oikeastaan ole niin suuri merkitys sillä mitä odottaa, toivoo, pelkää, suunnittelee ja ennakoi, koska lapsi tulee juuri sellaisena kuin se tulee ja teistä tulee juuri sellaisia vanhempia kuin olette. Toki on hyvä olla valmistautunut vaikka mihin, hyvään ja pahaan, mutta lopulta se kaikki kuitenkin iskee tajuntaan hurjempana kuin ikinä voisi kuvitella.

Ja tässä kirjassa on tärkeää myös se, että vaikka se on paikoitellen raskas, raastava ja juurikin niitä pimeitä pohjia kuvaava, tavoittaa se myö sen lämmön ja rakkauden, uuden elämän ihmeellisyyden.

Mama haluu sporttaa

Menee ehdottomasti lukulistalle. Vaikka en tiedä tarvitsenko muistutuksia eräästä kolmen vuoden pätkästä, jolloin pahimpina aikoina luulin kuolevani väsymykseen. Todella huono unisten keskoskaksosten äitinä ymmärsin, että uni on tärkein asia mitä ihminen tarvitsee. Tai ainakin minä. Ilman unta menee mielenterveys ja eämänhalu. Luojan kiitos se aika elämästäni on ohi.

Helmi K
sivulauseita

Olen täysin samaa mieltä, uni on tärkein asia.

Luojan kiitos tosiaan, että selvisitte :)

Pyjama
Pyjamapäiviä

Pistänpä lukulistalle minäkin.

Kundi on nyt 3,5-vuotias ja nukkuu nykyään suloisesti. Kaksi ekaa vuotta ei nukkunut, ja minä valvoin vielä kolmannenkin, kun olin unohtanut, miten nukutaan. Eikä meille ole tullut mieleenkään yrittää toista lasta.

Helmi K
sivulauseita

Ymmärrän, todella. 

Ja ihanaa että nyt saat nukkua.

No nyt oli kyllä todella tutunoloista tekstiä! Aivan kuin omasta kynästäni lähtöisin. Tunnistan niin tuon ajatuksen siitä, että jos ei tämä lapsi tällä sekunnilla hiljene niin hulluus iskee. Se kaiken nielaiseva väsymys, se joka vain kasaantuu yö yön perään ja tekee maailmasta mustaa. Ja kuinka syvältä se kouraiseekaan saada itsensä kiinni synkistä ja pelottavista ajatuksista omaa lastaan kohtaan. Sitä, joka on maailman rakkain ja josta on kaikkein kiitollisin.

Kommentoi